17. mai - koululaisten ja opiskelijoiden juhla

 

Norjan   unionilippu   1844-1905 - vasem-
   massa ylänurkassa Ruotsi-Norjan yhteinen
lippu,   Norjassa   kutsumanimeltään
sildesalaten, 'sillisalaatti'.

Norjan kansallispäivänä 17 toukokuuta oli taas lähdettävä Oslon keskustaa ihmettelemään lippumerta ja koululaiskulkuetta.  Päivä muodostui jo 1800-luvun alkupuolella norjalaisen kansallistunnon näyttämöksi ruotsalaisten ylivaltaa vastaan. Samalla kyse oli tilaisuudesta heilutella Norjan omaa 'puhdasta' lippua (det rene flagg - sitä samaa kuin mikä nykyisinkin on käytössä) Norjan virallisen unionilipun sijaan, ja osoittaa näin erillisyyttä ja omaa identiteettiä. 

Lapset ja lasten kulkue tuli mukaan vuonna 1870, ja heti itsenäisyyden alusta saakka tapana on ollut, että kuningashuone ottaa vastaan kuninkaan palatsin parvekkeelta lasten kulkeen, ensimmäisen kerran siis vuonna 1906. Samaan aikaan mukaan juhlintaan osallistuivat yhä vahvemmin myös abiturientit, russe, jotka nykyisin(kin) osallistuvat koululaiskulkueeseen omana ryhmänään. 

Oslossa koululaiskulkueessa (barnetoget) oli yhteensä 106 koulua ja 74 orkesteria (korps), sekä kolme russe-laumaa, ja se kesti kaksi ja puoli tuntia. Kuningasperhe vilkutteli kiltisti koko ajan, ja miehet ottivat hatut päästään aina lipputervehdysten kohdalla. Erittäin kyllästyneen oloiset prinsessa Ingrid ja prinssi Sverre hoitivat myös edustustehtäviä parvekkeella pitemmän aikaa.

Oikealta: kuningas Harald V, kuningatar Sonja, kruununprinsessa Mette-Marit, kruununprinssi Haakon, kuninkaanlinnan parvekkeella.

Jokaisella kulkuejoukolla oli oma lippunsa - vanhoilla kouluilla lippu oli selvästi usein jo vuosikymmenten takaa ja ajan patinoima, toisissa taas näkyivät hyvin vuosikymmenestä toiseen vaihtuneet muoti- ja arvoarvostelmat. Myös jokaisella soittokunnalla oli lippuviirinsä, ja luonnollisesti kaikilla, joilla oli vapaita käsiä, liehuttivat erikokoisia Norjan lippuja. Kuninkaanlinnan edessä monet (ala)koulut viritteliväat hurraahuutoja, myös Leve kongen! erottui useasti. Ilmiselvästi kulkuejoukot kilpailivat myös keskenään siitä, miten saisivat aikaiseksi näyttävimmän lippumeren, ja siten pääsisivät Norjan televisiokanavien lähetyksiin. 

Siinä missä Suomessa itsenäisyyspäivänä parkkeerataan televisioiden ääreen katsomaan linnan juhlia, täällä näyttää olevan tapana ensin osallistua paikalliseen koululaiskulkueeseen (joka tietysti pikkupaikkakunnilla ei kestä paljoa 15 minuuttia kauempaa), sitten asettua tutttujen ja tuntemattomien kanssa syömään makkaroita (pølse) ulkona, ja lopuksi mennä vieraisille mieluiten niin, että takana pyörii NRK:n (paikallinen Yle) loppumaton kuvareportaasi juhlapäivän eri tapahtumista ympäri Norjaa.

Kuningas    perheineen   parvekkeella,   kansa marssii  
alhaalla.    Tässä    Bestumin    koulun   musikkorps  (1937).

Toki orkesterit kilpailevat myös keskenään huomiosta, ja koettivat ajoittaa parhaan osaamisen näyttämisen kuninkaanlinnan eteen. Osalla oli jopa varsin kunnianhimoisia koreografioita esitanssijoineen, ja eräs varsin taitava joukko esitti osan yhdestä kappaleesta linnan edessä selällään maaten. Periaatteessa orkestereita oli kolmea eri sorttia: ensinnäkin varsinaiset kouluorkesterit, skolekorps, joiden osaaminen oli lievästi sanottuna melkoisen vaihtelevaa - alakoululaisten tapailusta musiikkikoulujen muhkeaan äänimattoon. Toiseksi, ungdomskorps, koulujen 'nuoriso-orkesterit', joissa soittavat koulujen yläluokkien jo huomattavasti vapaaehtoisemmat soittajat, sekä koulujen entiset oppilaat. Aika monen ungdomskorpsin keski-ikä näyttikin olevan reilusti neljänkymmenen paremmalla puolella. Kolmanneksi, mukana kulkueessa on myös isompia puhallinorkestereja, janitsjarorkester - näiden esityksiä kuunteli ilokseen, vaikka harrastelijamuusikoista nämäkin koostuvat.  Joukossa oli myös joitain ruotsalaisia vierailevia koululaisorkestereita, pelastusarmeija puhamminorkesteri - ja tietysti kuninkaan kaartin oma orkesteri, joka päätti tilaisuuden. 

Seuraavassa pieni valikoima marssijoita ja heidän lippujaan sekä maskottejaan vuodelta 2015.

Vålerengan koulu marssilla ja vilkuttamassa kuninkaalle. Lippu on vanha ja
kunnianarvoisa, kuvassa näkyy myös å-kirjaimen perinteinen kirjoitusasu (aa).
Oikealla Lambertseter ungdomskorpsin lipunkantaja (ks. www.luk.no)

Vasemmalla 'Majavapuron koulun' viiri Bjøråsenin esikaupunkialueelta, oikealla taas 'Karhunummen koulu'. Majava on norjaksi bjor, niin bokmålilla että nynorskaksi, joten en kyllä taaskaan aivan ymmärrä. Alla vasemmalla 'Karhupuhaltajien' viiri (biørneblæs - yliopisto-opiskelijoiden Blindernin kampuksen orkesteri), ja oikealla Sagenen koulun viiri, jossa elähdyttävä motto: 'kunskap er styrke' - tieto on voimaa!

Vasemmalla Vinderen skolen vanha lippu, jossa iskulause 'Valo maan päällä'. Avoimen kirjan sivuilla vasemmalla perustuslain hyväksymispäivä 17.5.1814, oikealla itsenäistymispäivä 7.6.1905. Tästä lähdetään. Oikealla Det blæs i Noreg -orkesterin etujoukot mustat ylioppilaslakit päässä - kyseessä on  lääketieteen opiskelijoiden puhallinorkesteri 'Norjassa puhaltaa' - jonka nimessä näkyy nynorskin Noreg -muoto valtion nimestä. Alla taas tulevia yliopilaita, eli abiturientteja (norjaksi russe) punaiset lakkinsa päässään - kansallispäivä on viimeinen juhlapäivä ennen loputenttien alkua ja yliopistojen hakurumbaa. 

Monilla orkestereilla oli mukana myös maskottinsa. Yläkuvassa
Torshovkorpsetin nukke (ja motto: 'Me haluamme - me osaamme').
Oikealla Østensjøvannet Blanda blæs -orkesterin hyvin väsynyt
ankka ('Missä sanat pettävät, puhuu musiikki'. Alla taas Østersjøn
koulun orkesterin nallekarhu (niin, Østersjø ei tarkoita Itämerta,
vaan tässä tapauksessa 'Itäjärveä').

Silmiinpistävän monessa oslolaiskoulussa lipunkantajiksi on valikoitunut maahanmuuttajien lapsia. Tämä on toki luonnolliustakin tilanteessa, jossa oslolaisista on Norjan ulkopuolella syntyneitä yli yksi  viidesosa. Vasemmalla ylhäällä Toyenin koulun klassisoiva viiri, oikealla Sagene skolen musikkorpsin kyyhkysaihe. Hyvin monessa lipussa esiintyykin lintu (jos ei sitten karhu). Alakuvassa sitten jo unohtnut suurempi kouluorkesteri, perässään Ilan koulu - myös oulurakenuksia viireissä ja lipuissa esiintyy usein.

 

Joskus lippujen aiheet on haettu (myyttisestä) menneisyydestä. Viikinkilaivoja näkyy siellä tällä, mutta Torshovin koulun aihe  (ylempänä vasemmalla) on lähes itsestäänselvästi aasajumala Thor vasaroineen ja pukkivaunuineen.  

Modernempiakin aiheita esiintyy, kuten Veituetin koulun aurinko-kuu-puu -aihe (oikealla ylempänä). Ylhäällä vasemmalla Slemdalin koulun hevoskastanja sekä YK-lippu, joita oli kulkueessa kymmenkunnalla koululla. Oikealla ylhäällä taas Tåsenin koulun 'tyypillinen' puuaihe, johon on sisällytetty erilaisia eläimiä ja koulunkäyntiin liittyviä teemoja - sekä tietysti koululaisia itsejään. Voi hyvin kuvitella, miten tälläisiä lippuja askarrellaan alakoulujen käsityötunneilla. 

Kielijuttuja

Kun suomalainen ruotsipohjalta lähestyy norjan kieltä ja norjalaisia, ei kommelluksilta ja omituisilta mielleyhtymiltä voi välttyä. Tähän olen kerännyt kaikenlaisia pieniä juttuja.

Ro on sekä ruotsiksi että norjaksi rauha tai hiljaisuus, mutta ruotsin rolig tarkoittaa ‘hauskaa’ ja ‘mukavaa’, kun taas norjaksi rolig ensisijaisesti merkitsee rauhallisuutta, toki myös huolettomuutta. ‘Mukava’, ‘hauska’ (tai ‘hauskuus’) on norjaksi morsom tai hyggelig – tai sitten erityisesti tamperelaisia ilahduttavasti moro. Ruotsin hygglig taas tarkoittaa ‘kivaa’. Yritä siinä sitten puhua täsmällisesti.

Näitä kun selittää ruotsalaiselle, hymyilyttää tätä (le) helposti – norjalainen saattaa samassa kohdassa jo nauraa (le), jos ei vain hymyle (smile). Sen sijaan räkättämistä (skratte) ei Norjassa pidetä kovin kohteliaana. Tälläinen sanailu tuskin naurattaa (skratta) ruotsalaista. Vastaavasti vaikea, ruotsin svår, on norjassa vaikeasti muistettavasti vanskelig – ‘erittäin vaikeasti’, ruotsiksi mycket svårt, on siis norjaksi svært vanskeligt.

Varma kevään merkki: puhallinorkesteri, eli norjaksi janitsjarorkester, siis
janitsaariorkesteri. Kirjoitusasussa näkyy tyypillinen tapa norjalaistaa sanoja
ääntämisen suuntaan. Itse termkin on mielenkiintoinen, ja viittaa osmani-
valtakunnan janitsaarisotilaisiin ja heidän sotilassoittokuntiinsa, joilta
marssivien puhallinorkesterien perinne lainautui koko Eurooppaan jo 1600-
luvulta (Wienin piirityksestä) lähtien. Norjassa perinne on erityisen vahva,
kansallispäivän kulkueperinne ('kulkue' on muuten norjaksi tog, mutta
'juna' on tåg) on säilynyt elinvoimaisena, ja kunnon kulkueessa on aina myös soittajia.
Koska kansallispäivän kulkueet ovat nimenomaan koulujen ja koululaisten asia,
on puhallinorkestereita lähes koululla kun koululla. Tältä kannalta katsottuna
norjalaisten kansainvälisestikin merkittävä asema jazzmusiikissa (toisin kuin
esim. klassisen musiikin kohdalla) tulee myös ymmärrettäväksi.
Osaavia puhaltimien taitajia riittää.

Ruotsin glas, ‘lasi’, on norjaksi glass. Ruotsin glass taas on norjaksi is, eli iskrem, eli jäätelö. Jotenkin hämäävänä pidän myös sitä, että isoinkin kaupunki on norjaksi by (kylä, ruotsin by, taas on grend, tai landsby). Ja siinä missä norjan tilbud tarkoittaa (erikois)tarjousta, ruotsin tillbud tarkoittaa ‘vaaraa’ tai ‘välikohtausta’. Näitä ‘vaarallisia ystäviä’ on monia; mainitaan nyt vielä norjan stue, joka tarkoittaa paitsi tupaa myös olohuonetta. Hytte taas tarkoittaa mökkiä, nykyisin jopa huvilaa – ruotsissa merkitys on pikemminkin ‘hytti’ tai ‘koppi’. Norjan kielessä on myös tapana kirjoittaa sanat hieman enemmän siten kuin ne lausutaan, niinpä esimerkiksi ‘autonajaja tuntee sinut’ on ruotsiksi chauffören känner dig, mutta norjaksi sjåføren kjenner deg – mutta ääntäminen on siis kutakuinkin sama.

Tavallisista ruotsin sanoista eniten kummastusta norjassa tuntuu tuottavan tuo ruotsin tavanomainen anteeksipyyntösana, förlåt – norjassa kun vastaavaan tarkoitukseen käytetään sana unnskyld, joka on siis sama sana kuin saksan entschuldigen – ‘vapauttaa synnistä’. Sen sijaan ursäkta -sana tunnutaan norjassa ymmärrettävän, sillä monissa (itä)murteissa sana esiintyy, vaikka mistään norjan sanakirjasta ei sitä löydäkään (se tosin äännetään norjassa kutakuinkin kuin se kirjoitettasiin årsjåk).

Luulin pitkään, että ‘kuusitoista’ kirjoitettaisiin norjaksi seissen. Tätä muotoa ei kuitenkaan löydy sanakirjoista, vaan kyseessä on tanskalaisvaikutteinen, murteellinen norjalaisvariantti (joka sitä paitsi kirjoitetaan seisten), joka on erityisen yleinen juuri Oslon seudulla ja muualla etelä-Norjassa (Sørlandetin ja Østlandetin alueilla). ‘Oikeasti’ kuusitoista on norjaksi seksten. Itselläni kesti myös aikaa ymmärtää, että like on aivan kotoperäinen norjan sana, ja tarkoittaa siis jostakin asiasta pitämistä; sen sijaan tykke –sanan merkitys kirjakielessä rajoittuu merkitykseen ‘pitää jonakin’, ‘tarkoittaa’. Mutta sky ei tarkoita suinkaan taivasta, vaan pilveä.

Sylte tarkoittaa kaikenlaista säilöttyä ruokatavaraa, erityisesti sylttyä. Tøy taas tarkoittaa kangasta. Eli täysin loogisesti syltetøy tarkoittaa hilloa (ja kjøretøy ajoneuvoa!). Vastaavasti fortau, ‘jalkakäytävä’, näyttäisi muodostuvan sanoista for + tau, ‘jätenaru’, vaikka se toki oikeasti muodostuu jalanjälkeä (jalkojen tamppaamaa aluetta) tarkoittavasta sanasta ja ‘edessä’ –prepositiosta.

Hyvästellessä norjalainen huudahtaa viimeiseksi haade!, olipa kyse kaverista tai kaupan kassasta. Jonkin aikaa kesti, ennen kuin tajusi, että kyseessä on lyhennys toivotuksesta ha det bra, ‘voi hyvin’. Kun norjalainen taas haluaa sanoa, että jokin asia on mainiosti, hän voi huudahtaa flott! Merkitys (ja taajuus kielessä) on vastaava kuin englannin sanalla great! Toisaalta norjan kielestä löytyy myös sana greit, joka tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin englannin ilmaisu okay (joka taas tuntuu olevan astetta 'positiivisempi' kuin sen nojalaistetu muoto uukoo). 

'Tonttupuhelin' Gardermoenin lentokentän rautatieasemalla (siis sisäpuhelin, joka toimii vain kyseisellä 'tontilla')

Jotkut yksittäiset sanat ovat jo sinällään aika mukavia, kuten murmester, joka tietysti tarkoittaa muuraria. Samoin, jonkin aikaa ihmettelin vuokrakämppämme kirjahyllystä pilkottavaa kirjanselkämystä, jossa lukee Smørrebibelen, jonka hätäisesti helposti kääntää ‘Voiraamatuksi’. Kyseessä on kuitenkin parisataasivuinen opas suksien voiteluun. Aitoa norjalaistunnelmaa on myös verbissä matpakka, joka tarkoittaa lounaseväslaatikon (matpakke) varustamista tarpeellisilla tuotteilla.

Norjalainen väitös

Väitöstilaisuus on akateemisen maailman perinteisin rituaali – etenkin Suomessa. Sain mahdollisuuden osallistua (esitarkastajana) yhden norjalaisen väitöstilaisuuden tarkastuspäivään. Kyseessä oli historian alan väitöskirja Honour and domestic violence in the Late Roman West, c. 300-600 A.D., ja väittelijä oli Jan Frode Hatlen. Ilokseni tilaisuus pidettiin Trondheimissä. Siellä en ollut aiemmin käynyt, vaikka viimeistään taidehistorian peruskurssit (vuonna 1992) saivat minut asettamaan Nidarosdomin, Trondheimin tuomiokirkon, pohjoismaiseksi ykköskohteeksi ikivanhoista asioista kiinnostuneelle historioitsijalle. 

Trondheimin vanhaa keskustaa. Takana Nidarosdom, Nidarosin tuomiokirkko, jota rakennettiin 1000-luvun lopulta alkaen yli sadan vuoden ajan. Pyhän Olavin muisto toi Nidarokseen enemmän pyhiinvaeltajia kuin minnekään muualle Pohjois-Euroopassa. Kaupungin alkuperäinen nimi johtuu sen asemasta Nid-joen suussa (os). Kaupunkia itsessään ryhdyttiin kutsumaan nimellä Trondheim (joka taas johtuu on lyhennelmä termistä kaupanger i Trondheimen, Trøndelagin kauppapaikka), jonka tanskalainen kirjoitusasu taas on Trondhjem. Tämä oli kaupungin virallinen nimi aina vuoden 1930 alkuun, jolloin laki nimen palauttamisesta alkuperäiseen norjalaiseen muotoon 'Nidaros' astui voimaan. Kaupunkilaiset itse sydämistyivät muutoksesta niin, että jo seuraavana vuonna nimeksi otettiin 'kompromissiehdotus' Trondheim, nimen uusi, norjalaistettu kirjoitusasu. Nationalismin korostuksesta 1900-luvun alussa kertoo myös Olav Tryggvasonin patsas vuodelta 1921, joka juhlistaa Trondheimin (mahdollisesti) perustaneen (ja ensimmäisenä kristinuskoon kääntyneen) viikinkikuninkaan muistoa. Sataa.

Norjalainen väitös alkaa ’koeluennolla’ (prøveforelesning), jonka aiheen antaa väitöksen arviointikomitea. Aihe liittyy luonnollisesti väitöksen aihepiiriin, mutta ei suoraan tutkimuksen tuloksiin. Väittelijä kertoi minulle, että hän sai moninkertaisesti enemmän ohjeita luennon ja varsinaisen väitöksen välisen lounaan järjestelyihin liittyen kuin itse luentoon; ohjeistus käsitti lähinnä vain luennon aiheen, joka tässä tapauksessa oli Family roles in Late Antiquity: End, Continuity or Transformation? Kello 10.15 arviointikomitea, väittelijä sekä tiedekunnan dekaani astuivat saliin, yleisö nousi ylös, ja dekaani lausui rituaaliset alkusanansa. Itse luento kesti tasan 45 minuuttia. Tämän jälkeen olisi periaatteessa ollut mahdollisuus keskusteluun ja kysymyksiin, mutta nyt näitä ei esitetty – tämä on kuulemma yleinen käytäntö. Kun kerroin tilaisuudesta Oslossa, sain kuulla, että oslolainen tapa on pitää koeluento väitöstä edeltävänä päivänä.

NTNU:n (Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston) Dragsvollin kampus on oikeastaan joukko katoksen alle ryhmiteltyjä rakennuksia ja julkisia tiloja - ulospäin ei kovin näyttävä ratkaisu, mutta vaikutti hyvin käytännöllistä ja mukavalta, etenkin sadesäällä (suunnittelija Henning Larssen 1968-2007). Edessä oleva taideteos on nimeltään Talerstol ('Puhujanpönttö') vuodelta 1993 (Bjørn Melbye Gulliksen). Ei vielä sada.

Varsinainen väitös alkoi kello 12.30 juhlavalla sisääntulolla saliin. Väittelijällä sen kummemmin kuin arviointikomiteallakaan ei ollut juhlapukuja tai mitään erityisiä viittoja tai hattuja. Arviointikomiteaan kuului kaksi (yliopiston ulkopuolelta tulevaa) vastaväittäjää, ja kolmas tiedekunnan nimittämä ‘paikallinen’. Dekaanin rituaalisten alkusanojen jälkeen – joihin sisältyi ilmoitus siitä, että arviointikomitea oli hyväksynyt koeluennon osaksi tohtorintutkintoa – väittelijä esitteli väitöskirjansa sisällön noin kymmenessä minuutissa. Käytännössä hän luki väitöksen tiivistelmän ja täydensi sitä lyhyellä aiemman tutkimuksen esittelyllä (tiivistelmän voi lukea täältä). Verrattuna suomalaiseen väitökseen, ‘koeluento’ ottaa siis lectio precursorian roolin, kun taas väittelijän suorittama työn esittely korvaa suomalaisen vastaväittäjän aloituspuheenvuoron. Yhtä kaikki, aloituspuheenvuoron päätyttyä dekaani kutsui ensimmäisen opponentin esittämään kriittiset kommenttinsa.

Väitös käynnissä. Vasemmalla väittelijä, oikeanpuolimmaisena edessä istumassa 2. opponentti Gunhild Vidén, ja hänen vieressään tilaisuuden puheenjohtaja (kustos -sanaa ei käytetä Norjassa), dekaani ja uuden ajan historian professori Anne Kristine Bjørresen. Ensimmäisessä penkissä (vasemmalla) istuu Julia Hillner, 1. opponentti, ja hänen vieressään arviointikomitean kolmas jäsen, Magne Njåstad (kuva: Institutt for Historiska studier, NTNU).

Ensimmäisellä opponentilla on puolitoista tuntia aikaa kommentteihinsa. Vastaväittäjät olivat tehneet (kuulemma yleisen, mutta ei suinkaan välttämättömän) työnjaon, jonka mukaan 1. opponentti (Julia Hillner, Sheffieldin yliopistosta) keskittyy metodologisiin seikkoihin sekä kysymyksenasetteluun ja kontekstointiin liittyviin kysymyksiin, kun taas toinen opponentti (Gunhild Vidén, Göteborgin yliopisto) kiinnittää huomionsa pienempiin yksityiskohtiin, teknisiin virheisiin, määrittelyihin sekä yksityiskohtaisempaan lähteiden käyttöön. Toisella opponoijalla on puolestaan käytettävissä 45 minuuttia, ja osien välissä on 15 minuutin tauko.  Mielenkiintoista on, että opponentit ovat siis yksi kerrallaan salin edessä keskustelemassa väittelijän kanssa, joten mitään kolmiodraamoja ei voi syntyä. Tässä väitöksessä, tuskin yllättäen, kävi niin, että ensimmäinen puolitoista tuntia tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin toinen, lyhyempi osuus. Muistiinpanoissani lukeekin toisen osion kohdalla ‘todella tylsää’. Väitös päättyi ilman sen kummempia päätössanoja (vrt. suomalaisen väitöksen päätös, jossa opponentti esittää väitöksen hyväksymistä) kuin että dekaani puheenjohtajana kysyi vielä, onko jollakulla läsnä olevalla kysymyksiä tai huomauttamista väitöskirjasta. Koska ei ollut, väitöstilaisuus todettiin päättyneeksi. Kommentit tässä vaiheessa ovat kuulemma hyvin harvinaisia kuten Suomessakin, yleensä niitä tekevät vain läsnä olevat ‘maallikot’, akateemisen maailman ulkopuolelta. Minkäänlaisena etikettivirheenä tällaisia kysymyksiä ei toki pidetä.

Trondheimin vanhempaa 'esikaupunkialuetta', keskustasta katsottuna joen toisella puolella. Sataa.

Väitös siis hyväksyttiin, ja illalla oli juhlat. Suomalaisesta väitöskaronkasta juhlat erotti lähinnä pukeutumiskoodi, juhlapukuja ei käytetty; miehillä näkyi pukuja, myös vaaleita, ja toisaalta pikkutakkia solmioiden kanssa. Toinen ero suomalaiseen käytäntöön oli, että itse väittelijä ei aloita puheita, vaan väitöstilaisuuden puheenjohtaja, joka yleensä on tiedekunnan dekaani. Tämän jälkeen puhuvat vastaväittäjät, komitean ‘hiljainen jäsen’ sekä ohjaajat. Nämä ‘virallisemmat’ puheet pidettiin osin ennen pääruokaa, osin sen jälkeen. Jälkiruuan jälkeen oli ystävien sekä perheen (tässä tapauksessa väittelijän isän) puheiden vuoro. Tähän puheet yleensä loppuvatkin, mutta tällä kertaa väittelijä piti vielä lyhyen kiitospuheen. Erona myös on, että iltatilaisuudessa oli myös ikään kuin puheenjohtaja, joka aluksi esitteli tilaisuuden kulkua, alkoholipolitiikkaa, sekä itse illallisen aikana piti huolen puheiden pitämisestä ja niiden järjestyksestä. Muuten väitösjuhla oli yhtä iloinen ja sydämellinen tilaisuus kuin karonkat Suomesta; kun lähdin juhlista hieman ennen puolta yötä, noin puolet juhlijoista oli vielä jäljellä, ja tanssi oli aluillaan.

Nidarosdom. Sisälle en päässyt enää väitöksen jälkeen puoli neljän maissa. Seuraavalla kerralla sitten - Trondheim on ehdottomasti käymisen arvoinen! Sataa.

Kevätkävelyllä maaseudulla

Kuljettuani kauniissa säässä omakotialueiden läpi ylös ja poispäin kaupungista tulin peltoaukealle. Olin kevään kirkkaassa valossa keskellä maalaisidylliä, Oslon keskustaan on matkaa seitsemän kilometriä. Oikealla puolellani maisema laskeutui kumpuilevina sänkipeltoina kohti Maridalsvannetia, alueen suurinta järveä, ja edessä ja vasemmalla kohosivat Nordmarkin metsäiset vaarat ja jyrkänteet. Norjalaisittain sanottuna sää oli påskevær parhaimmillaan, siis 'pääsiäissää': oli pääsiäinen tai ei, tätä sanaa voi käyttää, jos sää on aurinkoinen ja lämmin, mutta silti pääsee suksille - ainakin jossain. 

Maridalen elää nyt kolmatta kukoistusaikaansa. Edellinen oli 1800-luvun lopulla, jolloin laakso järvineen oli oslolaisen societén suosiossa. Silloin tänne tultiin katsomaan pääkaupungista aitoa maalaiselämää ja sitä norjalaisuutta, jota piti vaalia tanskalaisen kulttuuriylivallan ja ruotsalaisen poliittisesta ylivallan vastavoimana. Tänne pääsi nopeasti, ja täältä pääsi nopeasti pois; alueen suosiosta kertoo sekin, että maatiloilla ja järven rannoilla toimi lukuisia kahviloita ja majataloja, ja järvellä oli vilkasta höyrylaivaliikennettä – aikamoista, kun ottaa huomioon, että järvellä on pinta-alaa alle neljä neliökilometriä, eli reilu puolet Tuusulanjärvestä.

Kuva on otettu kirkon raunioilta, eli järven pohjoispäästä - toisella puolella järveä näkyvät jo Oslon talot.

Kansallisromanttista innostusta alueeseen lisäsi sekin, että alueella näkyy merkkejä historiasta Norjan suuruudenajalta asti, eli sydänkeskiajalta: järven pohjoisrannasssa on pyhälle Margaretalle omistetun pienen kivikirkon rauniot, keskiaikaisen kyläyhteisön ja alueen ensimmäisen kukoistuskauden keskus. Margareta oli legendan mukaan 200-luvun lopulla Antiokiassa kuollut marttyyri, josta tuli läntisen kirkon piirissä nimenomaan synnyttäjien ja merihädässä olijoiden suojelija. Hänen mukaansa laaksokin on nimensä saanut, aikojen saatossa Margareta (joka muuten kreikan kielessä tarkoittaa helmeä) vain on lyhentynyt Mariksi. Samaan aikaan kun Suomessa Tuusulanjärven maisemat vetivät taiteilijoita ’luonnon helmaan’, norjalaiset taiteilijat hakivat Maridalenista innoitusta, kuuluisimpana heistä Edvard Munch.

Margaretekirkenin kulttuurimaisemaa.

Kirkko on yksi Norjan vanhimmista kivikirkoista, rakennettu 1200-luvun puolimaissa. On arvioitu, että tällöin alueella olisi asunut noin parisataa ihmistä (maatiloja oli 18) – aikansa mittapuulla siis hyvinkin suuri kylä. Kuitenkin jo sata vuotta myöhemmin, 1349-1350 alue lähes tyhjeni: Musta surma, Svartedauden, iski Norjaan kenties pahemmin seurauksin kuin minnekään muualle; paitsi että väestöstä kuoli yli puolet, toipuminen oli hyvin hidasta – ainakin osittaisena seurauksena oli pitkään Pohjolan voimakkaimman valtion asemasta kilpailleen Norjan jääminen Kalmarin unionipolitiikan kiemuroissa täysin jalkoihin, ja lopulta Tanskan kiistattoman herruuden alle. Kulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että samalla Norjan vanha kirjakieli (’muinaisnorja’, norrønt) lähes täydellisesti katosi, ja se koki uuden tulemisen – nyt kahdessakin eri muodossa – vasta 1840-luvulla. Kaiken lisäksi juuri Oslon alueen maaseudulla hävitys vaikuttaa olleen erityisen suurta, alueen kaikkiaan 300 tilasta vain 69 oli jäljellä epidemia-aaltojen jälkeen.

               Valokuva jumalanpalveluksesta raunioilla Olavinpäivänä              
(olsok, sanasta olafsvaka 'Olavin valvojaiset', siis vigilia)
29.7. vuonna 1930 - ja myöhempi lisäys:
"Vain hullu tanssii selvin päin"

Maridalenin kirkko toki pysyi pystyssä, ja jumalanpalveluksia vietettiin siellä vielä 1500-luvulla, tosin vain kolmesti vuodessa, viimeisen kerran helluntaina vuonna 1643. Nähtävästi näihin aikoihin kirkko myös paloi; oleellisempaa kuitenkin oli, että vielä tällöinkään ei kylä ollut saavuttanut entistä asukasmääräänsä ja vaurauttaan. Niinpä seurasi 300 vuoden jakso jonka aikana kirkko sai rauhassa rapistua ja myöhemmin siis ilahduttaa romantiikan ajan matkalaisia. Vuonna 1934 kirkko restauroitiin sellaiseksi kuin se on nykyisin – muurit tuettiin, ja kirkon kuorin raunioihin rakennettu perunakellari purettiin. 

Paikallisen rotary-klubin lahjoittama kirkon pienoismalli. 

Nyt, varhaiskeväisenä sunnuntaina, laakso oli mitä idyllisin. Jäät eivät olleet vielä lähteneet, mutta lumet olivat jo lähes kaikki sulaneet. Tienvierustoilla kukkivat leskenlehdet ja pajut. Varpuset, tiaiset, varikset ja harakat juhlivat valoa, pellolla laidunsi joukko laulujoutsenia, sepelkyyhkykin kujersi; mustarastaat eivät sentään vielä lauleskelleet, vaikka niitä pari hyppelikin rannassa. Pellolla pari pulmustakin pelmahti jaloistani puskiin.

Tarkkasilmäinen havaitsee joutsenet vihertävällä pellolla vasemmalla...

Tätä(kään) pyöräilijää en yrittänyt kuvata, vaan ehtipä nyt siihen kuitenkin.

Luonnonäänien ihailua hieman häiritsi, että ohitse kiiti loputtomana virtana autoja – polkupyöräilijöistä ei onneksi melua lähde. Norjassa kun ollaan, autoista suurin osa oli tummia kumeasti murisevia katumaastureita. Pyöräilijöillä taas oli toinen toistaan upeampia ajopelejä ja värikkäämpiä asuja. Maridalvannetin ympäri tulee noin 15 kilometrin näppärä lenkki. Laskin, että keskimäärin minut ohitti noin kolme pyöräilijää minuutissa – viiden tunnin ’sesonki’ antaisi kokonaismääräksi lähes tuhat kulkijaa…

Maridalenin alennustila alkoi olla lopullisesti ohi 1790-luvulla, kun alueelle perustettiin rautaruukki ja myöhemmin tätä tukevat masuunit sekä työväenasunnot. Ruukin omisti Peder Anker, teollisuuspohatta ja Norjan ensimmäinen edustaja Tukholmassa vuodesta 1814. Hän omisti kymmeniä tiloja ja teollisuuslaitoksia 1800-luvulle tultaessa, ja hän myös rakensi tien Oslon länsipuolen tehtailtaan, Baerums Verkistä, tänne. Suomalaisittain oli jossain määrin masentavaa katsella taas yhtä upeaa koskimiljöötä, joka norjalaisittain ei ole luonnonnähtävyytenä edes paikallisesti mainitsemisen arvoinen.

Kävelyretkeni loppui Sognsvannille - en ollut ainoa kulkija tänä sunnuntaina. Monella oli mukana suksetkin, vaikka ladut olivat jo melkoisen huonossa kunnossa.