sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Rautakaivos 1500-luvulta ja natsien ilmatorjuntapatteri - harvinaisemmat nähtävyydet IV

Aurinkoisen marraskuun päivän kunniaksi päätin käydä katsomassa ikivanhaa kaivosaluetta. Jo kauan olin kiinnittänyt huomiota kartassani oleviin lukuisiin 'suljettu kaivos' -merkintöihin. Päätin ottaa selvää, mikä näistä olisi käymisen arvoinen, ja yllätyksekseni huomasin Norjan Riksantikvarienin hienolta sivustolta ('kulturminnesøk'), että kenties näyttävin näistä oli hyvinkin lähellä asuinpaikkaani. 
















Pitkän työviikon ja masentavien ulkomaanuutisten jälkeen yhdeksän kilometrin kävely oli virkistävä. Ikävä kyllä iso kamera oli Suomessa; marraskuun pimenevässä maisemassa kännykän ominaisuudet eivät  oikein riittäneet, vaikka kuinka yritin kikkailla. Mutta hauskaa oli huomata kuinka paljon mielenkiintoisia ja yllättäviäkin asioita osui silmiin, kun vain lähti uteliaalla asenteella kulkemaan. Ensimmäinen yllätys tuli heti 'kotikellarini' pihamaalla - vaikka olin jo viitenä päivänä kulkenut pihan läpi edestakaisin töihin ja kauppaan, vasta nyt havahduin, miten outoa on nähdä ruusu kukassa (ja nupulla!) tähän aikaan vuodesta. 




























Varsin tyypillisesti en taaskaan ottanut kuvia norjalaisesta pientaloalueista upeine omakotitaloineen - vasta talojen keskelle jäänyt pieni lehto innosti yrittämään valokuvausta. 

Muutaman kilometrin jälkeen pääsin metsään. Karttaani oli merkitty tälle kohdalle 'Kollbakkene'  ('mäkimäet') - kun näin mikä paikassa odotti, outo nimikin sai selityksensä  - kaksi hyppyrimäkeä. Pakkohan se oli ylös kiivetä...

Näköala hyppyrimäen päältä länteen (yllä) ja pohjoiseen (alla).






Matkani jatkui polkuverkostoa eteenpäin, jossain kohdassa valitsin väärin, ja jouduin Norjan Valtionarkiston takapihalle - josta lähti leveä ulkoilupolku Nordmarkan metsiin. Reitilläni ohitin joukon kovaäänisesti englantia puhuvia nuoria miehiä, jotka yrittivät ylläpitää valtavaa nuotioroihua märillä puilla - ja sitten edessäni olikin outo maisema: jyrkkäreunaisia kuoppia, kivisokkeli, ja kasoittain pikkukiviä. Kaivosalue. 

Pettymyksekseni huomasin, että syvimmät kuopat oli tiukasti ympäröity teräsaidoilla. Lähdin kuitenkin kiertämään aluetta, joka oli keskellä suuria kuusia ja sammalmättäitä; aurinko paistoi hyvin alhaalta kullaten puunrunkoja. Ohitin ehkä nelivuotiaan lapsen vanhempineen; äiti vaikutti selittävän tyttärelleen, että kuoppiin ei pääse, vaan eväät pitää syödä  syrjemmällä. Äkkiä huomasin kapea auki olevan portin aidassa. Siitä sisään, ja samalla edessäni aukesi kaivosluolan suu, pari metriä korkea ja viitisen metriä leveä. Sisällä oli kosteaa, ja tunneli jatkui vain kymmenisen metriä eteenpäin. Kattokuiluista tuli perällekin hieman valoa. Joku oli tuonut kymmenittäin tuikkuja luolaan.

Paikka, Sogn gruve, on vanha rautakaivos, joka oli käytössä 1500-luvulta alkaen aina 1850-luvulle - mutta ei kovin intensiivisesti. Louhinta tapahtui alunperin nuotiolla kuumentamalla ja sitten murentamalla kuumennettu kallio, myöhemmin ruutirähjytyksin. Paikalla on ollut myös muutamia pieniä rakennuksia. Lähialueilta löytyy useampiakin pieniä kaivosalueita, joista saatiin erityisesti juuri rautamalmia ja jonkin verran hopeaa; geologisesti Oslon alue on hyvin monipuolista (kuten jutussani Kolsåsin tulivuorista jo kerroin). 





Paluumatkallani kuljin Korsvolltoppenin kautta - joka paikallisesti kulkee nimellä Tyskertoppen ('saksalaishuippu'). Alue oli Norjan saksalaismiehityksen aikana ensin ilmavalvontapaikka ja sittemmin vuodesta 1943 ilmatorjuntapatteri, ja paikallisesti tärkeä osa 'Linnoitus Norjaa' (Festung Norwegen). Saksan strateginen ajatus oli puolustaa Norjaa, ja siten Pohjanmeren herruutta ja Ruotsin malmikuljetuksia viimeiseen asti. Enimmillään Norjassa oli peräti 400 000 saksalaissotilasta, ja  joukkojen antautuessa näitä oli vielä reilut 350 000 - Jälkikäteen ajateltuna onneksi, sillä näin ne olivat sivussa II maailmansodan lopputaisteluista.


Paikalla on tällä hetkellä vain pieni norjalaisten tosin saksalaismiehityksen aikana rakentama (1940) pieni rakennus (yllä; Norjan puolustusvoimat käyttivät sitä vuoteen 2002), lukuisten kasarmien pohjia, sekä huolellisesti suljettu/peitetty bunkkeri. Kukkulalta on vielä vuosituhannen vaihteessa  ollut mahtavat näkymät Osloon ja vuonolle, mutta sittemmin puut on päästetty kasvamaan ja peittämään näköalat. Sen sijaan viereisen Havnajordetin puiston yläosasta aukeaa komea näköala Oslovuonolle (alla). 


Tyypillistä omakotialuetta Korsvollin alueella. Täytyy myöntää, että autolle on järjestetty aika mukavat näköalat. 


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Syysretkellä Kolsåsissa (Harvinaisemmat nähtävyydet III)

Oslon ympärillä tuntuu olevan loputtomasti retkimaastoja. Kuten ystäväni sanoi, on kuin Nuuksio ympäröisi kaupunkia joka puolelta - paitsi että korkeuserot ovat kymmenkertaiset. Tämän viikonlopun kohde oli Kolsås. Alue on hieman kauempana Oslon keskustasta, uudistettua metrolinjaa numero 2 täytyy matkustaa puolisen tuntia. Koska koko metroverkoston lasketaan kuuluvan Oslon lähiliikennealueeseen, maksu oli silti vain 30 kruunua. Jäimme pois Gjettumin asemalla. Matkan ensimmäinen yllätys olikin se, että vuoden 2014 uudistuksen jälkeen asema oli hieman eri paikassa kuin aavistuksen vanhempi karttamme näytti (ja Vallerin asema oli lopetettu).

Kolsåsin harjanne idästä. Vasemmanpuoleisin jyrkänne on päänäköalapaikka (342 m), vaikka kaikkein oikeanpuolisin on
korkein kohta (387 m).  Toinen nyppylä oikelta on komein linnavuorista, Gråmagan.


Pääsimme kuitenkin pian polkuja pitkin pellonreunaan, jonka toisella puolella Kolsåsin mäkiketju kohosi kauniisti kumpuilevana. Kyseessä on vanhaan valtavan suureen tulivuorikalderaan (ns. Bærumskaldera) liittyvä magmakanava, joka on tullut näkyviin miljoonien vuosien eroosion myötä. Oslon alueella on ollut hautavajoama-alue (Oslo Graben) lukuisine tulivuorineen ja laavakenttineen  permikaudella, noin 250 miljoona vuotta sitten. Kolsåsissa kovempi kiviaines, vulkaaninen porfyrikivi, on suojannut alla olevia pehmeämpiä laavakiviä niin, että lopulta jäljelle jäänyt selvästi ympäröivää maastoa korkeampi, teräväreunainen maastonkohta. Alueen geologista karttaa ja poikkileikkauksia voi tarkastella täällä

Alueen geologien erikoislaatu on innoittanut yliopiston ylläpitämään alueella geologista polkua rasteineen - ja toisaalta heti jyrkänteen liepeillä on kalkkikivikallioita, joita alueen maatiloilla on ollut 1500-luvulta asti tapana käyttää hyväkseen. Lähettyviltä löytyy kalkkipitoisen kiviaineksen louhintajälkiä ja kalkkiuunien jäänteitä - ja näiden varaan on koottu 'kalkkipolku' historiatauluineen. Alueen maatilojen vaurauden yksi perusta ovat olleet kalkinpoltosta saadut lisätienestit: Oslon alueen rakentamiseen käytetty kalkkilaasti on peräisin täältä.

Kaikenikäisiä retkeilijöitä Kolsåsin etelähuipulla. Oslovuono näkyy koko pituudeltaan.






















Hyvin vaihteleva maaperä on tehnyt alueesta myös kasvillisuuden ja eläimistön suhteen monipuolisen; jyrkät rinteet ja osa ympäröivästä maaseudusta onkin rauhoitettu. Lyhyellä kierroksellamme kuljimme lehdoissa ja purolaaksoissa, kuusikkorinteillä, rakkakivikoissa ja jyrkillä mutta rehevillä rinteillä; Kolsåsin harjanteen päällä on mäntykangasta ja notkelmissa soistuvaa aarnimetsää upeine sammalikkoineen. Myöhäissyksyn muutoin hiljaisissa metsissä ääntä pitivät närhet, korpit ja tikat; eväitä syödessämme viehättävän Steinstjernet -lammen rannalla, pohjantikka tuli viereemme etsimään kelottuvista puunrungoista omia eväitään.

Steinsternet-lampi, takanaan Kolsåsin pohjoishuippu, joka tällä retkellä jäi valloittamatta. Paikka oli yllättävän erämainen,
lukuunottamatta jatkuvasti ohi kulkevia retkeilijöitä. Ja olimmehan mekin siellä.



Kiipeilijäryhmä lähestymässä  välitasannetta  Kolsåsin  etelärinteessä. 

























Paikallinen harrastus näytti olevan lenkkeily mäen päälle ja taas takaisin alas, ja toki tavallisia sunnuntairetkeilijöitä riitti. Toisaalta sijainti on ttehnyt alueesta myös Norjan kalliokiipeilyn keskuksen, ja vuorikiipeilijöiden harjoituskentän. Mekin näimme retkellämme joukon retkeilijöitä hitaasti nousemassa pystysuoraa kallioseinää vaarnojen ja vaijereiden varassa.

Jopa Norjan mittakaavassa äkkijyrkät 'pahtarinteet' ja sijainti Oslon lähellä tekivät paikasta suositun retkeilykohteen jo 1800-luvulla, jolloin alue oli myös maalarien suosiossa.  Näiden joukossa paikalle osui vuoden 1895 tammikuussa myös Claude Monet, jonka poikapuoli Jacques Hoschedé asui muutaman kuukauden läheisessä Sandvikan kylässä (tämä kun oli mennyt naimisiin norjattaren kanssa). Näin suomalaisittain tuntuu, että Suomessa oltiin (ja ehkä ollaan yhä...) hieman syrjässä - tosin tarina kertoo, että Monet'kin oli kovin kiusaantunut siitä valtavasta huomiosta, jonka hänen läsnäolonsa (ja tapansa maalata ulkona säällä kuin säällä) pienessä kylässä aiheutti. Ei ollut jokapäivästä tuon ajan Norjassakaan ranskalaistaiteilijan vierailu. 

Yllä Claude Monet'n maalaus Sandvika (1895). Taustalla Kolsåsin siluetti.
Monet'lle tunnusomainen kaarisilta-aihe löytyi myös täältä Pohjolasta...
Alla Monet'n yksi monista Mont Kolsaas -nimillä tunnetuista maalauksista.

Alue on viljavana ja helposti puolustettavana ollut kauan ihmistenkin suosiossa. Alueelta on identifioitu ainakin neljä linnavuorta, joista yhdelle (Gråmagan) kiipesimmekin. Vallitukset erottuivat selkeästi kapealla länsirinteen kannaksella erottuivat vielä selkeästi. Alueella on myös kalliopiirroksia, mutta niitä emme nähneet. 

Kolsåsin jyrkänteet ja Oslovuono nähtyinä Gråmaganin linnavuorelta.

Moderni alueen nähtävyys (toki suljettu sotilasalue) on Kolsås Leir - valtava sotilastukikohta mäen etäläpuolen alarinteessä, joka toimi jopa NATOn Pohjoisen osaston päämajana 1954-1994. Tukikohtaan liittyy valtavia luolastoja, joiden 'takaovet' löytyvät helposti itärinteitä pitkin kävellessä. 


tiistai 6. lokakuuta 2015

Riimujen äärellä (ja Oslon nähtävyydet II: Yliopiston kirjasto)

Varhaisin tunnettu germaanikielten kirjoitusjärjestelmä on riimukirjoitus. Varhaisimmat esimerkit riimukirjoituksesta ovat myöhäiseltä roomalaisajalta, mutta on arvioitu, että järjestelmä oli kehittynyt jo ajalta ennen ajanlaskumme alkua. Toisin kuin erilaiset hömppäfilosofiat haluavat uskoa, riimuihin ei alunperin liittynyt sen kummempia maagisia tai henkisiä esikristillisen viisauden kiteytymiä kuin mihin tahansa muuhunkaan kirjoitusjärjestelmään. Kyseessä oli järjestelmä  jolla pyrittiin välittämään tietty viesti - aivan vastaava kuten näihin latinalaisiin aakkosiin perustuva merkkijärjestelmä, jota tässä juuri luet.

Jellingen keskiaikainen kirkko, moderni hautausmaa, krouvi vuodelta 1820 (vasemmalla - siinä toimii yhä aivan loistava
kahvila), sekä riimukivien suojaksi rakennettu lasi-ja-teräs -häkkyrä (keskellä kirkon edessä). Kuva otettu toisen hautakummun päältä.




Norjassa - ja naapurimaissa Tanskassa ja Ruotsissa - riimut ovat osa paikallista historiaa monin eri tavoin. Eri puolilla Skandinaviaa on yhä alkuperäisillä paikoillaan säilyneitä riimukiviä, jotka juhlistavat kunniakkaita saavutuksia tai kuolleiden aristokraattien muistoa. Kenties kuuluisimpia näistä ovat Jellingin kivet Keski-Jyllanissa, Tanskassa: Harald Sinihampaan isänsä Gormin muistoksi pystyttämä kivi Jellingissä, Keski-Tanskassa Kristus-kuvineen, ja sen vieressä kuningas Gormin puolisonsa Thyran muistoksi pystyttämä kivi (kuva oikealla). Tämä kivi on ensimmäinen tanskalainen dokumentti Tanskan kuningaskunnasta, 900-luvun puolivälistä. Paikka on käymisen arvoinen - komeat hautakummut sijaitsevat keskiaikaisen kirkon ja riimukivien molemmin puolin (kuva yllä). Jelling on tätä nykyä Unescon mailmanperintökohde. Sattumalta olimme perheen kanssa paikalla juuri upean opastuskeskusmuseon avajaisia seuraavana päivänä. Museossa oli vain kymmenkunta esinettä, mutta esillepano oli vaikuttava - ja erityisesti museokauppa mainittava.






Hieman vaatimattomampia kiviä voi maaseudulla törmätä paikoillaan siellä täällä. Ruotsin Söderköpingin ympäristössä törmäsin useaankin riimukiveen siellä retkeillessäni, ja Norjassa Granin kylän keskiaikaisten 'sisarkirkkojen' (Søsterkirkene) pihalta löytyy 1000-luvulta peräisin oleva riimikivi  - se on nykyisellä kirkkomaalla, mutta on kirkkoa vanhempi. Kyseessä on hautakivi: Synir Aunar rykiu reistu (ep)tir Aufa bróðdur sinn. Hjalpi Gud sál Aufa, eli "Aunin pojat pystyttivät tämän kiven veljensä Aufan muistoksi. Jumala auttakoon Aufan sielua".

Suurin osa  riimukivistä on toki siirretty museoiden suojiin. Oslossa paras paikka päästä katsomaan riimukiviä on Oslon yliopiston uuden kirjaston aulassa (Blindernin kampuksella), jonne on koottu kolme erilaista ja varsin edustavaa riimukiveä eri ajoilta. Oikealla Hagustadarin kuolleelle pojalleen pystyttämä hautakivi 400- tai 500-luvuilta; vasemmalla kahden veljeksen rajakivi 1000-luvulta; lattialla hautakivi 1100-luvun lopulta. Viimeksimainitun teksti kuuluu: "Ogmunde teki nämä riimut ja pyytää kaikkivaltiasta Jumalaa ottamaan vastaan Gamasin sielun, hänen päällään tämä kivi makaa" (kuva alla).



Riimuja ei ole vain riimukivissä, vaan niitä raapustettiin erilaisiin esineisiin ja paikkoihin ilmaisemaan omistajaa - tai sitä, että 'Siegfried kävi täällä'. Esimerkiksi Oslon viikinkilaivamuseossa on laivoista löydettyjen hautalahjojen joukossa esineitä, joissa on erilaisia riimuviestejä. Oma suosikkini on alla vasemmalla: kyseessä  on Osebergin viikinkilaivasta löydetty puunkappaleelle kaiverrattu teksti 830-luvulta, joka tarkoittanee joko filosofisesti että 'ihminen tietää vähän' tai sitten vähemmän filosofisesti, että '(tämä) mies on tietämätön'.














Lomin Sauvakirkossa on aivan katonrajaan, seinän nurkkaan maalattu tervalla teksti Ek hefi verit þar muni na kránni, Bó/Bergþórr, eli kutakuinkin "Olen ollut siellä, mistä voi yltää nurkkaan - Bo/Bergthorr".

Lomin sauvakirkko 1100-luvun puolestavälistä. Puukirkko on yhä kylän keskellä, ja aktiivisessa seurakuntakäytössä.















Ympäri Norjaa on löytynyt lukuisia puupuikkoja joita on käytetty ikään kuin kirjeinä - näihin on kaiverrettu lyhyitä viestejä, tervehdyksiä ja nimilappuja. Osa on lukukelvottomia, osaa ei osata tulkita, ja suuressa osassa löytyy vain riimuaakkoset.  Bergenin Bryggenin alueen suurpalon jälkeen vuonna 1952 alkaneissa kaivauksissa löydettiin satoja tällaisiä tikkuja - kenties kaikkein kuuluisin näistä on 1200-1300 -luvuille ajoitettu tikku, jossa lukee 'Gyda sanoo, että sinun pitää tulla kotiin' (kuva yllä). Itseäni kiehtoivat erityisesti riimuin kirjoitettu latina, erityisesti useassakin tekstissä toistunut alunperin roomalaisen runoilijan Vergiliuksen säe omnia vincit amor (Paimenlaulu 10, säe 69) - 'rakkaus voittaa kaiken'.


amorvin - 'rakkaus voittaa (kaiken)' väittää 1200-1300-luvun bergeniläinen riimutikku, ja 2000-luvun tampere-
lainen  hopeasormus (yllä vasemmalla). Kiitos kultasepänliike Aurifaberin kultasepille hienosta toteutuksesta.

Norjan kulttuurihistoriallisen museon kokoelmista löytyvä
puinen amuletti keskiajalta (puupalan koko on vain muutama
sentti kanttiinsa), jossa on kaiverrettuna riimuja.

https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcRC4MeSsdGMjnuXL5e3Ia7NvuGUbOg4GF2k9xYf_61pYQCEsQpT
Varmaankin tunnetuin nykymaailman 
riimu palauttaa meidät Harald Sinihampaan 
luo - Sinihammas kun on antanut 
nimensä alkukirjainriimun symboliksi 
bluetooth- järjestelmälle.

































Toki riimuihin salakirjoitukset ja mystiikka liittyivät jo keskiajalla, mutta tämä tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun riimujen käyttö ja tuntemus alkoi olla jo harvinaista. Riimuille kehitettiin erilaisia salakirjoitustapoja, ja erityisesti Brittein saarille kehittyi ajatus siitä, että riimuilla on erityiset nimet, jotka antoivat tietyn lisäaspektin sanoille, joissa kyseisiä riimuja käytettiin.

Nykymaailmassa riimujen käytön tekee vielä mystisemmäksi se, että erilaisia riimujärjestelmiä oli jo keskiajallakin useita: 'alkuperäiset' vanhat furthark-aakkoset kehittyivät 600-luvulla anglosaksisessa perinnössä futhorc-systeemiksi lisäkirjaimineen, kun taas Skandinaviassa kehittyi  ns. 'nuoremmat' furthark -riimut (kirjaimistojen nimet tulevat niiden ensimmäisten riimujen äännevastaavuuksista - monessa riimutekstissä vain luetellaan riimut järjestyksessä). Näistä taas on kaksi eri kirjoitusmuotoa, 'tanskalaiset' pitkähaaraiset ja 'norjalais-ruotsalaiset' lyhythaaraiset riimut. Itse asiassa vasta tätä kirjoitusta laatiessani ymmärsin, miksi Tolkienin Hobbitti-kirjan karttojen riimut eivät ole koskaan minulle avautuneet - olin yrittänyt avata niitä furthark-aakkoston avulla, vaikka Tolkien käytti (hieman muunneltua) anglosaksista kirjaimistoa (ja Sormusten herroihin Tolkien onkin sitten kehitellyt jo aivan oman riimusysteeminsä). Tolkien-riimugeneraattorilla voi leikkiä seuraamalla tätä linkkiä.












sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Oslon harvinaisemmat nähtävyydet (I): Gressholmen


Kuva yli Oslovuonon ja saarten kohti Oslon keskustaa. Kaupungintalo näkyy vasemmalla, oikealla kohoaa
Grefsenkollen, edessä Lindøya huviloineen. 






















Oslon-komennukseni loppu lähestyy. Aikomuksia blogin suhteen on ollut erilaisia, mutta liian kunnianhimoiset ovat jääneet ja jäävät vääjäämättä. Koska olen tutustunut kaikenmoisiin paikkoihin täällä - joista ei etenkään suomenkielisissä matkaoppaissa ole montaa sanaa - ajattelin  kirjoitella muutaman lyhyen kuvareportaasin itselleni mieluisimmista Oslon nähtävyyksistä.

Gressholmenin (tai oikeastaan Hegghomenin) majakka, Lindøyan huviloita, ja takana Nessoddtangen ('Nieminiemenniemi')




















Aloitan kesäretkestä Oslovuonolle, Gressholmenille. Saarelle pääsee säännöllisesti Oslon liikennelaitoksen (Ruter#) lautoilla (B1 ja B4, kaupungintalon edestä). Matka tarjoaa, hyvällä säällä, hauskan miniristeilyn upeilla näköaloilla Oslon keskustaan ja sen takaisille kukkuloille - ja hieman myöhemmässä vaiheessa matkaa norjalaisille kesähuvila-asutukselle. 

Gressholmen ei itse ole varsinainen huvilasaari (toisin kuin viereiset Lindøya ja Nakholmen), vaikka siellä joitain kesäasukkaita nykyisin asuukin vanhojen tehtaiden konttoreissa ja työntekijöiden asunnoissa.


Oikeastaan 'Gressholmen' on kolme yhteen kasvanutta saarta: Rambergøya on luonnontilassa oleva rehevä luonnonsuojelualue, lukuunottamatta etelärantaa, josta löytyy naturistiuimaranta. Heggholmenissa ovat toimineet alueen teollisuuslaitokset (saippua- ja maalitehdas, jotka häädettiin hajuhaittojen vuoksi saarelle, ensinmainittu jo 1800-luvulla), ja siellä on tämänhetkinen asutuskin; Gressholmen itsessään on mäntykangas- ja kalliomaisemaa (ja myös suurelta osin luonnonsuojelualuetta), paitsi länsiosiltaan, jota hallitsevat vanhat lentokenttärakennelmat - ja nykyisin myös huvivenesatama. Ja tietysti siellä on myös alueen 'turistikeskus', eli kestikievari, Gressholmen Kro, joka on auki 'kesäpuolivuoden' (kuten on tapana skandinaviksi sanoa, norjaksi sommerhalvåret). 


Huvila-asukkaat tuovat tavaroita satamasta vanhan teollisuus-
radan avulla.




Saippuatehtaan vanha metalliviiri.







Gressholm Kro ja kesävieraita kylmän veden äärellä.

Periaatteessa tunnen tämän kasvin, mutta
käytännössä en. Vinkkejä?




























Oslossa Gressholmen on ollut tunnettu nimenomaan Oslon vanhimman lentokentän paikkana. Lentokenttä oli liikennöitävissä ainoastaan amfibiokoneilla (ts. kyseessä oli vesikiitorata). Oslon päälentokenttänä se toimi vuodesta 1927 (jolloin Lufthansa avasi reitin Berliiniin, Stettiniin ja Kööpenhaminaan) vuoteen 1939, lentokenttänä se suljettiin vasta vuonna 1952.


Yllä Gressholmenin lentokenttä vuonna 1934, kuva Bjarne Larsen. Kuva otettu Heggholmenilta kaakkoon, takana
lintulahti ja oikealla Rambergøya. Alla lentokenttäalue kuvattuna samasta paikasta ja samaan suuntaan kuin
edellisessä kuvassa vuonna 2015. Hangaari hallitsee yhä aluetta. (Erittäin) tarkkasilmäinen voi hahmottaa edessä
oikealla olevalla kalliolla ryhmän lepäileviä hanhia.






Kivitasku ja vanha vinssipyörä


Eläkeläistaidemaalari ja lentokonevinssi - nykyään vinssi-
systeemillä nostetaan ja lasketaan veneitä





Saarella asui ennen villikaniiniyhdyskunta, mutta se tuhottiin keväällä 2007,  koska kaniinit uhkasivat hävittää luonnonsuojelualueen harvinaisen kasviston. Alueen tärkein ympäristömiljöö on lahti, joka jää Gressholmenin ja Rambergøyan väliin. Alue on hyvin matala ja rehevä, ja erinomainen levähdyspaikka vesilintu- ja kahlaajamuutolle, ja tarjoaa se pesimäpaikkojakin. Juhannuksena lahdella tepasteli suuri joukko tyllejä ja meriharakoita. Lisäksi merihanhia laidunsi heinikoissa ja nukkui kallioiden päällä. Upea paikka.


Meriharakoita lieterannalla.











lauantai 27. kesäkuuta 2015

Suomea, kveeniä ja metsäsuomalaisia, eli Suomi Norjassa

“Hei, puhuitteko tuossa suomea – turisteina vai töissä?” Nyt kun olen perheen kanssa Oslossa, useammankin kerran kaupassa tätä on kysytty, eikä kysyjä koskaan ole itse ollut turisti. Erään kerran kyseessä oli pitemmällä Stavangerin-komennuksella ollut mies, joka oli ostamassa eväitä Holmenkollen-juoksuporukalle, jonka hänen työnantajansa oli koonnut. Toisen kerran taas jo vanhempi mies kommentoi olleensa yli 30 vuotta Norjassa, eri puolilla ja eri työnantajilla. Hieman erilainen kohtaaminen oli taas se, kun istuimme bussissa ja viereen osui tuskaisasti älähdellyt, pahanhajuinen ja sekavasti puhuva nainen, joka hyvin vaikeasti ymmärrettävällä suomellaan kysyi, puhummeko me suomea. Hän itse oli kotoisin Göteborgista, sen ymmärsimme.

Ensimmäisen polven suomalaisia maahanmuuttajia lapsineen on Norjassa noin 7000, lisäksi noin 12 000:lla on vähintään jompikumpi vanhemmista tai yksi isovanhemmista suomalaisia. Vajaa puolet suomalaisista elää pohjoisimmassa Norjassa, toinen puoli Oslon tienoilla, joitakin satoja ‘öljyalueilla’ lännessä, erityisesti Stavangerin tienoilla.






















Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ainakaan suomen kielen käytöstä eikä suomalaista Norjassa, sillä Norjassa on oma, vanha suomalainen vähemmistönsä, kveenit, jotka polveutuvat Suomen alueilta (Torniojokilaaksosta ja Kainuusta) Jäämeren rantaan muuttaneista lähinnä kalastajista. Tämä muuttoliike alkoi viimeistään 1600-luvun lopulla, mutta nykyisen kveeniasutuksen pohja on nimenomaan 1800-luvun puolivälin muuttoaallossa, joka alkoi 1840-luvulla väestönkasvun ja katovuosien myötä ja jota erityisesti suuret nälkävuodet (1866–8) vauhdittivat.

Suomea toisena kielenä opiskelee noin 600 koululaista kahden pohjoisimman läänin (Tromssa ja Nordmark) alueella, joissa suomen kielellä on virallinen vähemmistökielen status (vuodesta 2005). Sulauttamispolitiikka on vaihtunut kannustavaksi vähemmistöpolitiikaksi.

Kveenejä on 2000 – 20 000 (laskijasta riippuen), joista lähes 10 000 ymmärtää kveeniä, mutta vain muutama sata osaa sitä lukea, ja ehkä vain 50 kirjoittaa. Tromssassa kveeniä voi lukea yliopistossa opintoja. Suomen ja kveenin välinen ero on samanlainen kuin norjan ja ruotsin, eli käytännön ymmärtämisen suhteen kyse on lähinnä murre-erosta; käytössä on vanhoja kielimuotoja, 1800 –luvun kieltä norjalaisin lainasanoin ryyditettynä.

Vanhan kveeniaasutuksen keskus oli Alta (tai pikemminkin Alattio), mutta 1800-luvun loppupuolen muuttoaalto siirti painopisteen itä-Ruijaan ja Vesisaareen. Jako näkyy näinäkin päivinä niin, että idempänä yhteydet suomalaiseen kulttuuriin ovat kiinteämmät, ja kveeniä pidetään lähinnä suomen murteena, kun taas lännessä oma identiteetti on vahvempi, ja mielummin puhutaan kainulaisista ja kainun kielestä.

Oma kosketukseni kveenikultuuriin täällä Oslossa on ollut äärimmäisen ohut. Tosin kuukausi takaperin paikallisessa kahvilassa eräs mies vaihtoi muutaman sanan kanssamme, hän sanoi olevansa Ruijasta, ja hän puhui tosiaankin kveeniä. Se kuulosti hieman kulmikkaalta ja hyvin vanhahtavalta. Toinen kosketukseni kveeneihin tulee meteorologisen instituutin sivulta, joiden kielivalikossa on nynorks, bokmål, englanti, pohjoissaame, sekä kveeni. Katso www.yr.no, ja oikean ylänurkan valikosta siis ‘kvääni’, joka on kielen omakielinen nimi. Sitten voit valita ennustuksen joka tiimale, tääpänä tai vaikka huomena.

Finnskoger Norjassa. Kartan länsilaidassa on Mjøsa-järvi,  ja
Jessheim on aivan Gardermoenin lentokentän vieressä. Kartan raja
on siis Norjan ja Ruotsin välinen. A = Finnskogen Turist & Vill-
marksenter
  B = Svullruenin kylä ja Skogfinskmuseum,  C = Finnskogen
Opplevelser F = Visit Finnskogene -turisti-info.
Toinenkin perinteinen suomalaisvähemmistö Norjassa on: metsäsuomalaiset. 1500-luvun lopulla Kaarle –herttua (Kustaa Vaasan poika ja tuleva kuningas Kaarle IX) antoi seitsemän vuoden verovapauden herttuakuntansa metsäseuduille uudisraivaajiksi lähteville. 1500- ja 1600-luvun vaihteen vaikeat ajat Suomessa, nuijasota ja nälänhädät, lisäsivät yhä Keski-Ruotsin erämaametsien houkuttelevuutta. Hiljalleen suomalaisia, erityisesti savolaisia, asettui asumaan laajalle alueelle erityisesti Värmlantiin, Taalainmaalle ja itään aina Norjan puolelle asti (joka tällöin kuului Tanskaan). Alueita ryhdyttin kutsumaan nimellä finnskogar (Ruotsissa) ja finnskoger (Norjassa). Kruunun politiikka kuitenkin muuttui pian, kaskeamista yritettiin hillitä ja suomalaisia sulauttaa valtaväestöön. Silti 1800-luvun alussa suomalaisia eli alueella noin 40 000 – 50 000, mutta norjalaistamis- ja ruotsalaistamispolitiikka sekä vähittäinen assimiloituminen hiljalleen hävittivät metsäsuomalaisuden erillisenä (kielellisenä) vähemmistönä. Viimeiset suomea puhuneet kuolivat 1960-luvulla Ruotsin puolella, Norjassa jo aiemmin. Tästä huolimatta ainakin Norjan puolella metsäsuomalaisilla on yhä oma kulttuuri-identiteettinsä, jonka keskeisinä instituutioina on Norjan metsäsuomalaismuseo (Norsk skogfinskmuseum) sekä kolmipäiväinen Republikken Finnskogen –tapahtuma (Svullruen kylässä), osana metsäsuomalaispäiviä (Finnskogdagene). Metsäsuomalaisilla, samoin kuin kveeneilläkin (ja juutalaisilla, tataareilla sekä romaneilla) on virallisesti tunnustettu kansallinen vähemmistöasema.

  Kullervon   kirous   oli   Oslon   Nationalgallerietissa   Tarujen   kansat
-näyttelyssä  käymässä.  Nyt  näyttely  onkin  jo  Ateneumissa.
Vaikka suomalaismetsät ovat huomattavasti kveenialueita lähempänä Osloa, en varsinaisesti ole alueella käynyt – tosin juna Tukholmasta Osloon kulkee myös Norjan suomalaismetsien halki, alueen eteläosasta, joten teknisesti ottaen olen nähnyt ne metsät.... Oslossa olin norjalaisen ja suomalaisen kansallisromanttisen taiteen näyttelyyn (joka juuri avautui Ateneumissa nimellä Tarujen kansat, suosittelen!) liittyen konsertissa jossa esiintyi Sinikka Langeland, kanteleensoittaja, joka on aktiivisesti toiminut metsäsuomalaisen musiikkikulttuurin ja kansanperinteen säilyttämiseksi. Jo vuonna 1996 hän sai Finnskogpris-palkinnon tästä työstään. Konsertissaa (ja uusimmalla levyllään Half-Finished Heaven: tämän linkin takaa saa myös näytteen levyn vaikuttavan omaehtoisesta äänimaisemasta) hän yhdistelee kalevalaisia sävelaiheita, lintuteemoja ja Tomas Tranströmerin runoutta. Kovin vaikuttava oli konsertin ainoa suomeksi laulettu kappale, sarja lyhyitä loitsuja, joissa metsäsuomalaiset perinnetekstit oli yhdistetty karjalaisiin kansanlaulumelodioihin. Pienen näytteen tämäntyyppisistä lauluista ja myös siitä, miltä kuulostaa suomea ja norjaa yhdistelevä laulutyyli antaa erityisesti vanhoja melodioita versioiva ja dokumentoiva albumi Tirun lirun vuodelta 2001. Tältä levyltä löytyy kaikea outoa, kuten loitsuäänitteitä. Erityisesti on mainittava murheellisen ilkikurinen siirtolaislaulu, joka kuullaan levyllä niin norjaksi Langelandin esittämänä, kuin myös Puro-Juhoin Pekan suomeksi esittämänä – äänitteessä vuodelta 1905! Kenellä vain on pääsy Spotifyhin,kuunnelkoon.

"Rakkauden takia mä Tampereelta lähdin vaikka Suomi oli syntymämaani
Heilani itki ja kasvonsa peitti ja lupas olla armahani.
Ja mitä minä heilalla tekisinkään näin oman mamman lapsi
sanovat he heiliä minulla ei ole vaan on tälläkin kertaa kaksi"

***

Tähän loppuun muutama linkki:

Kainun instituutti ('Kväänin kielen ja kulttuurin kansallinen sentteri': http://www.kvenskinstitutt.no. Erityisesti suosittelen interaktiivisesta karttaa, jonka kautta löytyvät Pohjois-Norjan kveeniperheet vuodelta 1865: http://www.kvenskinstitutt.no/historie/et-interaktivt-kart-om-kvensk-bosetting-i-finnmark-1865/

Ruija Kaiku. Kainulaisten ja suomalaisten lehti. Den Kvenske Avisen: http://www.ruijan-kaiku.no

Norjan metsäsuomalaismuseo: http://www.skogfinskmuseum.no

Norjan suomalainen evankelis-luterilainen seurakunta (http://finskekirken.com)

Suomi-Seura Oslo (http://www.suomiseura.org)


Portaali kaikkeen suomalaiseen Norjassa(kin): http://www.finsk.no/index.php/fi/ - Bente Imerslundin ylläpitämä sivusto.

Suomalais-norjalainen kulttuuri-instituutti (Oslossa): http://www.finno.no

Facebookista löytyvät mm. Kvener ut av skapet -ryhmä ('Kveenit ulos kaapista'), Alta Kvenforening/Alattion Kvääniseura -ryhmä; suomalaiset Oslossa –ryhmä; Norjassa rantautuneet suomalaiset –ryhmä,  sekä Suomi-seura Oslo -ryhmä

Suomen suurlähetystö Norjassa: http://www.finland.no


























Tämä kirjoitus alkoi ajatuksesta, että pitäisi kertoa jotain saamelaiskulttuurista Norjassa ja Oslossa – mutta siihen en siis ehtinyt lainkaan...