Myös
Oslossa on vallinnut talveton talvi, nyt jo kolmen viikon ajan sumua, sadetta
ja plus-asteita. Loistavat norjalaiset ja oslolaiset sää- ja
hiihtosivustot internetissä saivat kuitenkin uskomaan, että merenpinnan tasosta kun nousee
tarpeeksi ylös, hiihtää yhä voi. Hiihtolomaviikon alkaessa siirtotyöläistä
katsomaan tullut perhe päätti viime hetkillä ottaa mukaan myös sukset.
Helmikuista talvimaisemaa Oslosta (Sofienbergparken) |
Sunnuntaiaamun
sekasorron jälkeen olimme metroasemalla hyvissä ajoin, mutta Majorstuenin
asemalla jouduimme odottelemaan parikymmentä minuuttia Holmenkollenin junaa.
Koko ajan laiturille saapui ihmisiä hiihtovälineet mukanaan, ja lopulta juna
oli lähes täynnä. Matkustajista suurin osa oli norjalaisia suksineen,
mutta vieressämme istuvat kaksi vanhempaa miestä puhuivat keskenään saksaa, ja
toisella puolella luettiin kirjaa portugaliksi. Turistejakin ehkä oli
liikkeellä, mutta pikemminkin tilanne kuvastaa Oslon monikulttuurista
nykyasujaimistoa.
Metro (T-bane) kipuamassa Holmenkollenin rinteitä. Lähes kaikilla matkustajilla sukset mukana. |
Kun
metro saavutti 300 metrin korkeuden, jouduimme sakeaan pilveen ja Oslovuonon
näkymät peittyivät. Jäimme pois Voksenkollenin asemalla; muut perheenjäsenet
laittoivat sukset jalkaansa ja lähtivät lyhyelle kierrokselle, itse jouduin
etsimään suksivuokraamoa. Se löytyi puolen kilometrin jyrkän nousun jälkeen;
olin ainoa asiakas, ja nähtävästi vakuutteluni hiihtotaidoistani ja norjalainen
pankkikorttini saivat vuokraamon pitäjän hämmennyksiin, sillä hän unohti ottaa
yhteystietoni ylös. Ikävä kyllä rahat hän muisti laskuttaa.
Suojasäässä
lähdimme kiertämään lenkkiä, vielä varsin hyväkuntoisia latuja, pitkiä mäkiä
ylös ja alas. Välimatkat alaspäin olivat yllättävän lyhyitä – ylöspäin taas
eivät. Yksi mäki alas ja toinen ylös, ja kolmannes kuuden kilometrin lenkistä
oli takana. Laduilla liikkui monenmoista hiihtäjää, perheitä isompine ja
pienempine lapsineen, vakavamielisiä parikymppisiä treenaajia, keski-ikäisiä ja
vanhempia kuntoilijoita; hyvin monella urheiluseuran vetimet päällä.
Teini-ikäisiä näkyi vain laskettelurinteissä ja -hisseissä. Lisänä olivat ulkomaalaisryhmät, jotka näyttivät
tulleen tutustumaan norjalaiseen ulkoilmaelämään. Heitä näkyi erityisesti
kelkkamäkien tienoilla. Holmenkollenilla on useampikin kelkkamäki, joista
kuuluisin on puolentoista kilometrin kelkkareitti ’Korketrekken’ (Oslon
olympialaisten perintönä) Frognerseterenistä alas aina Midstuenin metroasemalle, josta kelkkojen kanssa voi
taas metrolla nousta mäen päälle! Hyvin oudon näköistä puuhaa.
Oudoilta
näyttivät myös monet latuilmiöt: hiihtäjän rintarepussa pieni koira, punainen
villapaita päällään. Koirat jotka juoksevat mäkeä laskevien hiihtäjien
rinnalla, välillä hihnassa, välillä vapaina. Osa tuskaisen näköisinä (kuten
yksikin märkä cockerspanieli), osa (etenkin eräs labradorinnoutaja) hyvin
onnellisen tuntuisena edestakaisin loikkien. Pikkulapset olivat toinen mukana
raahattavien olioiden joukko: lapsia oli ahkioissa, rinta- ja selkärepuissa
sekä perässä vedettävissä suksilla varustetuissa lastenvaunuissa. Luonnollisesti
neli-viisivuotiaat jo hiihtivät laduilla muiden seassa – täällä vaikuttaa
olevan tapana, että lapset harjoittelevat hiihtämistä ilman sauvoja.
Pikkulasten vanhempien reput pursuivat erilaisia retkeilytarvikkeita, sauvoja
ja suksia.
Hiihtoretki pilvessä. Maisemista ei voi juuri puhua. |
Puolipäivän
lähestyessä sää yhä lämpeni, hiihtäjiä oli vielä enemmän, ladun kunto huononi
ja ympäröivä kostea pilvi vain tiivistyi. Lopulta olimme saapuneet hiihtoreitin
viittojen mukaan jo Frognerseterenin ravintolalle – joka on varsin kunnioitusta
herättävän kokoinen puukartano – mutta taloa ei näkynyt. Kiertelimme melkoisen kierroksen
ennen kuin vihdoin löysimme rakennuksen, joka oli koko ajan ollut aivan
vieressämme. Emme olleet ainoat, joilta paikka oli ollut hukassa. Lounaalla seurueestamme
suurin osa söi norjalaisittain lihapullia (karbonader)
ruskeassa kastikkeessa hernemuussin ja perunoiden kera. Itse otin erittäin
maistuvaa äyriäissosekeittoa. Paikka oli täynnä sunnuntairetkeläisiä. Lounaan
jälkeen hiihdimme metroasemalle, ja pian olimme taas kaupungilla, kävelemässä keväisen kaupungin
kaduilla.
Majorstuenin metroasema, vanhan Holmenkollenin radan (rakennettu jo vuonna 1898) toinen päätepiste. Takana itse Holmenkollen - ja pilvi. |
Norjalaisesta hiihtokulttuurista yleisemmin kertonee jotain seuraava anekdootti: Talviolympialaisten
loppumisen jälkeisenä päivänä Norjan suurimman sanomalehden (Aftenposten)
etusivun olympiaotsikko: ”Maastohiihdossa suurin pudotus olympialaisissa
kolmeenkymmeneen vuoteen” – itse uutisesta selviää, että kyse on vain miehistä,
ja vain perinteisistä matkoista (sprintissähän Ola
Vigen Hattestad sai olympiakultaa). Norjalaiset miehet eivät siis
Sarajevon kisojen (ei mitaleita) jälkeen olleet menestyneet niin huonosti hiihdossa
kuin nyt Sotshissa (1 pronssi). Näin siis maassa, joka oli mitalitilaston kakkonen
isäntämaan jälkeen (26 mitalia, joista yksitoista murtomaahiihdosta). Vertailun
vuoksi: edellinen mitali suomalaismiehelle näiltä matkoilta on vuodelta 1998.