sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Norjalaista puuta

Suomi – Euroopan syrjäkylä jo tuhansia vuosia. Antiikin osalta sitä voi itseään harhauttaa todeten, että Roomaan oli aika matka, eivätkä eliitin kirjoittajat tai legioonat Suomeen asti ehtineet – mutta keskiajan kohdalla ei muuta selitystä ole, kuin että Suomi oli syrjässä ja niin köyhä, ettei mitään ihmeitä ole säilynyt – eikä Suomi sitten ketään niin kovasti kiinnostanutkaan. 

Ringebun sauvakirkko. Runkohuone 1100-luvun loppupuolelta, laajennus ristikirkoksi 1630-luvulla. Vaikuttava näky Guldbrandsdalin laakson yläpuolella, vaikka tervauksen tarpeessa - ja lokakuun alussa jo tiukasti lukossa.

Vöyrin kirkko. Suomen vanhin
 puurakennus, vuodelta
1626.  Ristilaajennus 1777
Ajatellaan vaikka Norjaa (yllättäen). Suomessa voidaan iloita, että siellä on sentään säilynyt 90 kirkollista kivirakennelmaa keskiajalta – Norjassa taas ylpeyden aihe on, että keskiajalta on säilynyt 29 puista sauvakirkkoa (‘muuten vain’ keskiaikaisten puukirkkojen ja parinsadan kivikirkon ohella). Norjasta löytyy toki myös keskiaikaisia puuaittoja. Suomessakin toki oli keskiajalla rakennuksia (tosin vähemmän kuin Norjassa, koska täällä oli vähemmän ihmisiä), ja ne olivat pääosin puusta. Silti nyky-Suomen vanhimmat puurakennukset ovat 1600-luvulta, ikäpresidenttinä Vöyrin kirkon runkohuone vuodelta 1626 (jos ja kun ei mukaan lasketa Kokemäellä olevaa Pyhän Henrikin saarnahuonetta, jonka hirret on ajoitettu 1400 -luvun lopulta 1700 -luvuille).

Missä ovat siis vanhat suomalaiset puurakennukset? Tähän on vaikea keksiä muuta syytä kuin erilainen kulttuurillinen suhtautuminen vanhoihin rakennuksiin. Muiden puurakennuksia tuhoavien seikkojen suhteen on vaikea nähdä eroa Suomen ja Norjan olojen välillä (vrt. esim. tässä wikipedia-artikkelissa esitetyt syyt). Missään muussa länsimaassa ei taida olla erilaisista sodista säilynyttä rakennuskantaa tuhottu prosentuaalisesti niin suurta osaa kuin Suomessa - vain viisi prosenttia suomalaisista rakennuksista on rakennettu ennen vuotta 1921.

Saulandin sauvakirkon portaali, yksityiskohta
 1200-luvulta. Lohikäärme puree itseään.
Aitta ja aitan ovi, noin 1300. Tveito, Telemark, nykyisin
Oslossa, Norsk folkemuseum, Bygdøy.












'











Norjalaisella eliitillä keskiajallakin oli rahaa ja varaa tilata emaliupotteisia kultavitjoja ja haudata ruhtinaittensa ja ruhtinattariensa mukana vuosien työt vaatineita puuleikkausesineitä – laivakaunottarista puhumattakaan. Silti kaikki tämä oli pois kansan suuren enemmistön selkänahasta. Elintasoerot olivat hurjat, vahvimman valta vakaa. Silti tämäkään ei voinut suojella rikkaita taudeilta tai väkivallalta. Pohjolassa köyhimmänkin elinajanodote on nykyisin aivan toista kuin keskiajan rikkaiden. Tätä hyvinvointia, ihmiskunnan kulta-aikaa, on meidän toisaalta syytä puolustaa, toisaalta kohtuullistaa. Ennen oli (melkein) kaikki huonommin, nyt taas on (melkein) kaikilla huonommin – jos katsotaan asioita maailmanlaajuisesti. Ja miksi emme katsoisi?


Gokstadskipet, 1880-luvulla löydetty, 890-luvulla
rakennettu yli 23 metrinen viikinkialus. Toisin kuin 
todennäköisesti Osebergin laiva, tämä oli alunperinkin 
merenkulkuun tarkoitettu ja hyvin merikelpoinen alus.
Oslo, Bygdøy.

Osebergskipet, 1900-luvun alussa löydetty ja esiin
kaivettu noin 21,5 metrinen viikinkilaiva vuoden 
800 tienoilta. Laivaa on käytetty kahden vanhemman 
naishenkilön hautauksessa, lukuisten upeiden hauta-
lahjojen kera, vuonna 834. Oslo, Bygdøy.





























Näin puolen vuoden asumisen jälkeen huomaan, että Norjasta alkaa tulla osa arkea. Ei synny enää kuin itsestään uutta blogikirjoitusta norjalaisista erikoisuuksista aina viikon-kahden välein. Mihin tämä vielä johtaa?

lauantai 16. marraskuuta 2013

Vuorelle kiipeämisestä

Heräsimme pilvessä. Tunturimajatalon aamiaisen aikana pilven alareuna oli hieman noussut, säntäsimme laakson jyrkkää reunaa ylös, toiveikkaina mutta valmiina alistumaan. Meillä oli vain tämä yksi päivä. 


Kosteat ja liukkaat kivet pyörivät jalkojen alla, kun heitimme hyvästit viimeisille näköaloille laaksoon ja ihmeelliseen jääkauden kasaamaan suistoon – klassinen delta (kreikan –kirjaimen muodon mukaan nimetty). Pilvi sakeni, näkyvyys tippui muutamiin metreihin; yritimme laskeskella, kuinka paksuja tällaiset pilvet voisivat olla… Tauolla jotain sinistä alkoi väikkyä yläpuolellamme, ja samassa, kuin joku olisi vetänyt verhon syrjään, valkoiset ja mustat hahmot alkoivat saada muotoa. Vuoret. 


Typerryttävä hetki. Jatkoimme eteenpäin, ylöspäin, minulla typerä, leveä kestohymy. Vastaan tuli, aamukymmeneltä, kaksi reipasta kulkijaa rinkat selässä. Oli vaikea ymmärtää, missä he olivat edellisen yön viettäneet. Nousimme vuoristolaaksoon, kivien sekamelska, soljuva puro – edessä valkoisena hohtava jyrkännerinne, kuin amfiteatteri: 250 metriä lumirinnettä ylös. 


Uusi kokemus sekin: ei paikkaa istua, ei tukea, vain nousu ja hengästys. Amfiteatterin reunalta oli melkoiset näkymät alas vastapuoliseen laaksoon ja alapuolisiin pilviin. Mutta matka jatkui vielä 300 metriä ylöspäin, yhä jyrkemmäksi käyvää kivikkorinnettä. Tämä ei ollut enää vaellusta, vaan vuorikiipeilyä. Jos lumessa ei olisi näkynyt, että joku oli siitä kulkenut, retki olisi varmaan jäänyt siihen. Lyhyiden taukojen jälkeen muutama askel ylös ja sama puuskutus, syke huipussa – juuri alkanut flunssa painoi keuhkoissa, eikä kahdessa kilometrissä happeakaan ole kuten alempana.


 Lopulta ylhäällä. Vinjeronden, 2044 metriä; takana yhteensä 900 metriä nousua. Sellainen uupumus oli uutta itselleni, eväätkään eivät maistuneet. Hieman pelästyin, ja myöhemmin luinkin, että ruokahaluttomuus on vuoristotaudin ensioireita. Kun lisäksi huomasin, että lopulliseen päämääräämme, jonne luulimme pääsevämme näppärästi vuorenharjannetta pitkin, täytyisi ensin laskeutua sata metriä alas, olin jo valmis kääntymään tältä ensimmäiseltä huipulta takaisin. En tietenkään malttanut, kun hieman aloin toipua, ja veljenikin katsoi minua hieman kieroon kun moisesta puhuin. Viereisellä huipulla näkyi kiipeilijöitä, mutta ‘meidän’ reittiämme oli tulossa vain eräs toinen kaksikko hieman perässämme, äiti ja tytär kuten myöhemmin saimme huomata.


Jatkoimme siis. Rinteen jyrkkyys oli suorastaan huvittava, paikoitellen yli 45 astetta. Sitä alas, ja sitten ylös. Vuorenharjanteella käveleminen oli uusi kokemus, korkeuserot puolen kilometrin luokkaa kummallekin puolelle, toiselle puolelle lähes pystysuorasti. Nousu Rondslottenin huipulle (2178) oli lopultakin suhteellisen helppo pelostani huolimatta – taisimme tulla sen ensimmäisen nousun, tai sen alkupuolen, kannaltani vain liian vähillä tauoilla. Mieleen myös tuli, että kesällä, ilman lunta, kiipeily saattaisi olla jonkin verran helpompaa.


Alaspäin matka joutui helpommin – minulta. Veljelläni oli nyt omat ongelmansa jalkavaivojen takia. Aurinko paistoi, hanget hohtivat ja ympärillä levisivät käsittämättömät vuoristomaisemat, näkyvyys ainakin puolensataa kilometriä. Pidimme taukoja, napostelimme eväitä, otimme valokuvia, nautiskelimme. 


Tosin jossain vaiheessa alkoi tulla joltisenkinmoinen nälkä – olimme kulkeneet norjalaiseen tyyliin suklaa–kahvi–voileipä -eväillä koko päivän; kahdeksan tunnin retken jälkeen olimme kuitenkin taas tunturimajalla, ja ryhdyimme valmistautumaan ravintolan kolmen ruokalajin illalliseen. Elämäni upein retkipäivä, tosin ei elämäni upein retki. Erämaiden leirinuotioelämä on jotain toista.


Kuvassa vasemmanpuoleisin huippu on Rondslottet (2178), keskeillä on Vinjerondet (2044). Näiden välissä oleva sadan metrin syvyinen 'kuru' ei kuvassa näy;  sen äärimmäinen ylänurkka näkyy juuri Vinjerondin vuorenkyljen vasemmalla puolella. Oikealla oleva huippu on Storronden (2138). Sinne seuraavalla reissulla…
Ps. jos haluat katsoa mitä tahansa kuvaa suuremmassa koossa, napauta kuvaa - to see the picture larger, just click on it.


lauantai 2. marraskuuta 2013

Kuvia metsistä ja metsien vieriltä

Metsä, vieraskin, on ystävä. Rungot kurkottavat taivaisiin, oksat tervehtivät, vihreys. Loppusyksystä näkee ja kuulee pitemmälle, tiaiset rapistelevat ja närhi rähisee, käpytikka naputtaa jossain kauempana. 


Nordmarkin metsiä kulkiessa pääsee kaupungin hälystä. Kun vielä malttaa poiketa syrjään isoimmilta poluilta, ei jää lastenvaunujen, koiralaumojen eikä maastopyöräilijöiden tielle. Samalla välttää norjalaisten polkujen juuriesteet ja loputtoman, terävän kivikon: Skandien nuori, vain reilut 50 miljoonan vuoden ikäinen kiviperä tuntuu jalkojen alla hyvin erilaiselta kuin lempeät suomalaiset kymmenisen kertaa vanhemmat Kölivuoriston jäänteet.


Keskellä metsää hyvin varusteltu lauantaileiri
Norjalainen maasto on pienipiirteistä ja vaihtelevaa: jyrkkiä kallioseinämiä ja rotkoja, syvään uurtuneita purouomia – ja nopeasti sitä kulkee lehtomailta tammenvesoineen ja pähkinäpuineen kuivankuiviin kangasmetsiin sekä taas kosteisiin sammalpeitteisiin peikkokuusikoihin. Oman haasteensa  tuokin  kasvillisuuden ajoittainen   rehevyys:   täällä kulkija  tulee nopeasti jääkauden jälkeisen merenrantaviivan yläpuolelle, joka Oslon rinteillä kulkee 220 metrin korkeudessa – sen yläpuolelta ei meri ole huuhdellut ravinteita pois muutenkin reheviltä kalkkipitoisilta kallioilta. Sienestävälle tilanne on haastava mutta hauska: norjalaiset kun ovat luonnossakulkijoita, sienet polkujen varsilta katoavat, ja huonolla paikallistuntemuksella helposti kulkee risukosta heinikkoon ja kallioille näkemättä sienen sientä.

Mutta kun metsän metkut oppii, on hauska kiivetä mäenrinnettä tummanvihreäsammaleista purojuostetta pitkin ja noukkia suppilovahverot mustikanvarpujen seasta, vierellä hiljainen solina, tuuli.

Norjan geologisia erikoisuuksia: pienenpienellä Båntjern-lammella (yllä) on itsetehty uimahyppyteline (alla). Lampi on muutenkin mielipaikkojani lähimetsissä, ainakin näin syysaikaan, jolloin kulkijoita ei ole aivan tavattomasti – kapea vesinoro tippuu jyrkänteeltä suojaisen lammen tyyneen pintaan (facebook -sivuni pitkäaikainen Koli-jäljitelmäotsikkokuva on otettu tuon kallion päältä).

Nordmarkissa on lähes joka viikonloppu ainakin
jokin ulkoilutapahtuma. Tässä on kolmen 
kollenin juoksua Vettakollenilta katsottuna:
17 kilometriä jatkuvaa ylä- ja alamäkeä kapeilla
metsäpoluilla. 























Ulkoilutapahtuma Sognvannilla: eväsretkeilijöitä, grillaajia, erilaisia 
pyörillä ja lihasvoimilla kulkevia värkkejä, kanotoijia ja kannettava
kiipeilyseinä. Jonkinlainen erityisjuttu näytti olevan järven uiminen
päästä päähän, noin kilometrin matka.
Retkikulttuurista I: omat roskikset
kertakäyttögrilleille
 














Retkikulttuurista kertoo myös edellisen kuninkaan kuvaaminen hiihtämässä, anorakissa, puusuksilla ja koira seuranaan. Ei voi mitään, Olavista tulee isoisäni mieleen: aivan sama hahmo, aivan samanlaissa varusteissa. Hauska että hänelläkin on nyt muistopatsaansa – vaikka vain omassa mielessäni, Holmenkollenilla.

Retkikulttuurista III: pronssinen kuningas ikuisella sunnuntailenkillä Holmenkollenin vakavahenkisten ammattiurheilijoiden keskellä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Autoilusta ja sen liepeiltä



Varokaa putoavia lehtiä! Tämä liikennemerkki on tarkoitettu lähinnä raitiovaunukuskeille. On täällä toki autoilijoillekin liikennemerkkejä, joita harvemmin Suomessa tapaa, kuten ‘varo lampaita’ merkki. Kun ensimmäistä kertaa tuon merkin näin, se hieman hymyilytti – mutta samassa tiellä seikkailikin kaksi lammasta, ja pian kolmas juoksi kuolemaahalveksuvasti toisten seuraan auton nokan editse.

Yksi paikallisista liikennemerkeistä herättää erityistä hämmennystä: päällisin puolin kyseessä on sama merkki, jota Suomessa käytetään 'suojatietä' osoittamaan – mutta Norjassa se ei olekaan osoitettu jalankulkijoille kertomaan kohdasta, jossa katu voidaan ylittää erityistä varovaisuutta noudattaen. Täällä sen kohdalla autoilijat hidastavat, varmistavat, ettei lähistöllä ole jalankulkijoita tai muuta kevyttä liikennettä, sekä tarvittaessa pysähtyvät. 

Täällä on myös kymmenittäin liikennemerkkejä, jotka muistuttavat erilaisista kameravalvonnan muodoista sekä tietysti merkkejä, jotka viittaavat erilaisiin tapoihin kerätä ja suorittaa tietullimaksu. Useiden kaupunkien ympärillä on tullirengas, bomring – eli autolla ei pääse kyseiseen kaupunkiin tai sieltä pois maksamatta tullia. Lisäksi pääteillä ja joissain tunneleissa ja silloilla kerätään maksuja (tullitie: bomvei). Useimmiten autojen lukulaitteet automaattisesti keräävät maksut liikuttaessa pääteillä – käteismaksukin on usein mahdollinen, tai jälkikäteismaksu internetissä. Lukulaitteettomista autoista otetaan pääteiden tulleilla kuvat, ja lasku tulee suoraan kotiin – myös ulkomaille. Lisäksi on suuri joukko teitä, joita ylläpidetään yksityisesti ja joilla kerätään maksuja; käytännössä maksu avaa puomin (bom) ja matka jatkuu. Yksittäinen tietullimaksu on yleensä parin euron luokkaa, poikkeuksena lauttoja korvaavat uudet siltayhteydet.



Yllä olevassa kuvassa on täysin tavallinen nopeusrajoitusmerkki täysin tavallisessa norjalaisessa tiemaisemassa (Kvamin kylään tultaessa, Lillehammerista pohjoiseen) – erikoisen siitä tekee vain se, että 50 km/h on aivan tavallinen rajoitus Oslo – Trondheim –valtatiellä, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Norjan. Norjassa suurimmatkin tiet ovat usein kapeita, ahtaissa laaksoissa, tunneleissa tai vuorenrinteillä kiemurtelevia väyliä. Aikaa kuluu ajamiseen melkoisesti enemmän kuin Suomessa liikkuessa.


Rondane, Sprangetin parkkipaikka, lauantai 28.9.2013                 
Oslo, Frogneseterin ulkoilu'maja', sunnuntai 13.10.2013               
Autoillessa kiinnittää huomiota myös autojen väritys: siinä missä Suomessa noin viidennes autoista on punaisia, ja reilu kolmannes punaisia tai sinisiä, Norjassa musta-harmaa-valko -skaala hallitsee noin kolmea neljäsosaa autoista – suhde täällä on melko tavalla sama kuin muualla länsimaissa. Jos katsotaan isompia perheautoja, joilla norjalaiset lähtevät viikonloppuna retkeilemään, väriskaala tuntuu yhä rajoittuneemmalta. Vasemmalla muutama satunnaiskuva (vieläpä ajalta ennen kuin kiinnitin huomiota tähän väriasiaan).

Autoissa on muutakin mielenkiintoista kuin väri – enkä tällä tarkoita nyt sitä, että täällä näkee jättikatumaastureita, urheiluautoja ja sähköautoja huomattavan paljon enemmän kuin Suomessa – nimittäin rekisterilaatat. Ammattiautoilijan tunnistaa vihreistä laatoista, sähköauton rekisterinumero alkaa kirjaimilla EL, kaasuauton GA, mutta ennen kaikkea täällä on säilytetty järjestelmä, jossa auton laatoista näkee rekisteröimispaikkakunnan. Perussääntönä on, että aakkosjärjestys etenee etelästä kohti pohjoista: Niinpä D ja E –alkuiset laatat tulevat Oslosta, laatat aakkosissa välillä SN ja TE Bergenistä ja ZZ-laatat Lakselvista. Huippuvuorilla on kuitenkin ZN –laatat, koska Huippuvuoret kuuluu Tromssan ‘lääniin’ (fylke). Tarpeetonta mainitakaan, että norjalaiset ovat kovin ylpeitä tästä järjestelmästä, vaikka hienostelijat saattavatkin haluta kotikaupunkinsa laattojen sijaan Baerumin kunnan laatat, koska paikka on maineeltaan kuin Norjan Kauniainen – siellä on Norjan korkein keskimääräinen tulotaso: 371 000 kruunua vuodessa, eli noin 46 000 €. Tämä on varsin kohtuullista yli 100 000 asukkaan paikkakunnaksi  kauniaislainen tienaa keskimäärin 57 000 euroa, mutta asukkaita onkin vain 9000.


Oslossa näkee melkoisesti erikoisia, hienoja ja erikoisen hienoja autoja.
 Tässä yksityiskohta erään sunnuntaiajelulla olleen oslolaisen menopelistä.