sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Maahanmuutto ja Norja

Oslon suurin ja vakiintunein maahanmuuttajayhteisö tulee Pakistanista. Se syntyi Norjaan jo 1970-luvulla; pakistanilaiset muodostavatkin kaikkein parhaiten integroituneen osan maahanmuuttajista. Norjalaisessa valtamediassa pakistanilaistaustaisia näkyy säännöllisesti, niin kulttuuri-, talous-, kuin poliittisenkin elämän alueilla. Ääriesimerkki on Norjan kulttuuriministerinä vuosina 2012 ja 2013 toiminut Hadia Tajik, pakistanilaistaustainen Työväenpuolueen (Arbeiderparti) naiskansanedustaja. Parhaimmillaan, vuodesta 2003 vuoteen 2007, Oslon kaupunginvaltuutetuista kymmenesosalla oli pakistanilaisjuuret – integroitumisesta yhteiskuntaan kertoo sekin, että samanaikaisesti oslolaisista ‘vain’ vajaa 4% oli pakistanilaistaustaisia (nyt Oslossa asuu noin 23 000 ensimmäisen tai toisen polven pakistanilaista). Norjassa onkin Ison-Britannian jälkeen Euroopan suurin pakistanilaisväestö suhteessa koko maan väkilukuun, sillä lähes prosentilla norjalaisista on pakistanilaisjuuret.

Norjan ensimmäinen moskeija avasi ovensa vuonna 1974, Islamic
Cultural Centren yhteydessä. Moskeija on Grønlandin kaupunginosassa. 
Oslossa lähikauppa, joukkoliikenne ja taksit (kahden ensinmainitun osalta pakistanilaiset, kahden viimeksimainitun osalta somalit), rakennusala (puolalaiset) sekä lastenhoitoon liittyvät tehtävät (thaimaalaiset, filippiiniläiset, srilankalaiset) vaikuttavat olevan täysin maahanmuuttajista riippuvaisia.

Ei tämä ole tietysti ihme: maahanmuuttajia ja maahanmuuttajien lapsia oli norjalaisista vuoden 2014 alussa lähes 15% (eli 760 000). Noin puolet heistä on tullut Euroopan ulkopuolelta. Oslossa maahanmuuttajien suhteellinen osuus on noin kaksinkertainen: kaupungin 634 500 asukkaasta 152 000 oli itse maahanmuuttajia ja 46 000 näiden Norjassa syntyneitä lapsia. Eli yhteensä 31% oslolaisista oli ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttaja – ja peräti 40% peruskoulun oppilaista ilmoittaa ensimmäiseksi kotikielekseen jonkun muun kuin norjan (luvut viittaavat tilanteeseen 1.1.2014). Oslossa vuonna 2012 asui noin 50 000 muslimia, eli noin 8% kaupunkilaisista, suuri osa näistä pakistanilaisia ja somalimaahanmuutajia. Vuonna 2014 katolisia oli 35 000 – suuri osa taustaltaan puolalaisia ja filippiiniläisiä. 



Oslon ulkopuolella kalan- että öljynjalostus pyörii suurelta osin maahanmuuttajavoimin, ja tämä näkyy myös väestötilantoissa. Suuremmista kaupungeista vain Stavangerissa on Oslon alueen lisäksi yli 20% maahanmuuttajia – syynä on kaupungin asema Norjan öljyteollisuuden keskuksena. Joissain pienissä pohjoisnorjalaisissa kunnissa, joissa kalanjalostus on keskeinen elinkeino, prosenttiosuus saattaa myös olla hyvin korkea, kuten Varangin niemimaalla sijaitsevassa Båtsfjordissa (23,6%) tai läheisessä Gamvikissä (21,2%). Maahanmuuton ja kalanjalostusteollisuuden luomia erikoisuuksia on myös se, että Norjan katolisin paikakunta on Trænan pieni saaristokunta lähellä Bodøtä – noin 500 asukkaasta yli 13% kuuluu katoliseen kirkkoon.


Grønlandissa kasvisvalikoimaa riittää, ja oslolaisittain hedelmät ja vihannekset on aseteltu kadun varren telineihin. Villi arvaukseni on, että esillepano on perua vähittäiskaupan keskittymisestä maahanmuuttajien käsiin.




















Jostain syystä kalanjalostuksen ja öljynporaukseen liittyviin tehtäviin Norjassa on muuttanut  paljon väkeä nimenomaan Itä-Euroopasta. Puolalaiset ovat tällä hetkellä Norjan suurin yksittäinen maahanmuuttajaryhmä, vuoden 2014 alussa 96 000 henkilöä. Kaikki maahanmuuttoinformaatio onkin täällä saatavilla kolmella kielellä: norjaksi, englanniksi ja puolaksi. Ruotsalaisia oli 85 000, tanskalaisia 55 000, saksalaisia 44 000, pakistanilaisia 41 000, ja sekä Liettuasta, Isosta-Britanniasta että Somaliasta tulleita kaikkia 36 000. Suomalaistaustaisia maahanmuuttajia Norjassa on lähes 14 000 (ja tämän lisäksi noin 5000 kolmannen polven ‘suomalaista’) – karkeasti ottaen vajaa puolet suomalaistaustaisista asuu Oslon seudulla, se reilumpi puoli taas Pohjois-Norjassa.

 
Halal-hampurilaisia ja itämaistyyppisiä vaatteita (naisille) myyviä kauppoja Grønlandista löytyy lukuisia.

Myös pakistanilaisiin makeisiin erikoistuneita kauppoja on paljon. Pienen maku-
testin jälkeen täytyy sanoa, että sokeriton leipomistraditio tuottaa aika lailla
erilaisia herkkuja kuin se, mihin olen tottunut. Taateli, hunaja, kookos sekä
kokoonkeitetty maito ovat perusainesosia, ja kaupoissa on taidokkaita makeis-
pinoja (tästäkin kuvasta saattaa sellaisia koittaa hahmottaa). Graffiti taas vaikuttaisi
kannustavan Pakistanin 'uusvanhaa' pääministeriä Nawaz Sharifia - ellei kyse sitten
 ole esimerkiksi itselleni tuntemattomasta oslolaisesta jalkapalloilijasta.

Norjassa käydään suhteellisen avointa ja väliin kiivastakin keskustelua maahanmuutosta. Pitkään keskustelu pyöri erityisesti nuorten muslimimaahanmuuttajien sopeutumisen ja sopeutumattomuuden ympärillä – juuri tällä hetkellä huomiota ovat saaneet puolalaisten nopea maahanmuutto sekä erityisesti ääri-islamistien Norjasta rekrytoimat sotilaat. Vuoden 2014 sanaksikin Norjassa valittiin fremmedkrigere, jolla sanalla näitä lähtijöitä kutsutaan. Kaiken kaikkiaan keskustelu on Suomeen verrattuna selvästi ‘sofistikoituneempaa’: maahanmuuttajia, pakolaisia tai muslimeja ei ahdeta samaan muottiin, vaan ymmärretään sekä maastamuuttoon johtaneiden syiden että Norjaan asettumiseen liittyvien tekijöiden suuri vaihtelu. Tässä erityisesti pakistanilaisten aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen (kuten juuri maahanmuuttopolitiikkaan) näyttää olevan keskeinen tekijä. Norjan maahanmuuton mittakaavassa Oslonkin kaupunkikuvaan ilmestyneet romanialaiset romanikerjäläiset eivät näytä juuri vaikuttaneen keskusteluun valtakunnan politiikassa.



Grønland torg Oslossa on se paikka, jossa maahanmuutto näkyy Norjassa selvimmin.
Läheltä löytyvät omat asuste- ja ruokakaupat käytännössä kaikille Oslon päävähemmistökansallisuuksien edustajille.  Sunnuntaina täällä oli tosin melko hiljaista, vaikka näin joulun alla suuremmatkin kaupat saavatkin olla auki.

Edistyspuolue (Fremskrittspartiet), edustaa Norjassa poliittista liikettä, jonka mukaan maahanmuuttoa pitisi rajoittaa enemmän, erityisesti kulttuurillisesti liian erilaisista maista (lue: muslimimaista). Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa vaalitapion jälkeenkin 16,3% äänistä ja on nyt hallituksessa – puoluetta voi jossain määrin verrata ruotsidemokraatteihin tai perussuomalaisiin, joskin talouspolitiikassa se edustaa liberaalimpaa linjaa.

Maahanmuuttovastaisia mielipiteitä Norjassa perustellaan sillä, että Norjassa, kuten muuallakin maailmassa, useat maahanmuuttajaryhmät tekevät suhteessa väestöosuuteensa selvästi enemmän rikoksia. Argumentointia ei tietenkään hiljennä se, että väestörakenteeseen suhteutettuna (maahanmuuttajissa erityisesti nuoret miehet ovat usein huomattavasti yliedustettuina) ero ei ole kovin suuri, ja joissain maahanmuuttajaryhmissä (kuten afganistanilaisten, turkkilaisten ja yleisesti itäeurooppalaisten keskuudessa) se katoaa kokonaan. Kulttuurierot siis vaikuttavat – mutta esimerkiksi korrelaatiota uskonnollisen taustan ja rikollisuuden välillä ei ole. Vastaavastihan esimerkiksi suomalaiset maahanmuuttajat olivat Ruotsissa yliedustettuina 60- ja 70-luvun rikostilastoissa, mutta nykyisin he eivät ymmärtääkseni erotu tässä suhteessa valtaväestöstä.

Norjan kansallispäivänä 17.5. kaikki norjalaiset juhlivat ja pukeutuvat parhaimpiinsa. Kaikkiko? No, useimmat maahanmuuttajat toki osallistuvat juhlallisuuksiin, jotkut jopa pukeutuvat omiin kansallispukuihinsa, toiset taas nauttivat vain karnevaalitunnelmasta - osa selvästikin ottaa juhlintaan hieman etäisyyttä. En ihmettele tätä, siksi vahvasti esiin ryöpsähtelee tällöin - muutoinkin kovin vahvana vellova - paikallisiin historiallisiin tapahtumiin linkittynyt norjalainen kansallishenki.


Norjalainen, tätä nykyä Tukholmassa asuva kirjailija Karl-Ove Knausgård vertasi haastattelussaan maita joissa on asunut seuraavasti: ”Mutta sellaisia ihmiset ovat täällä (=Ruotsissa), hankalia asioita ei saa sanoa ääneen. Sama koskee siirtolaispolitiikkaa, tapa puhua siitä on Ruotsissa täysin erilainen kuin Norjassa. Ruotsalaisten ratkaisu on olla puhumatta, toistaa vain loputtomiin yhteistä virallista suvaitsevaista käsitystä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Jos sanoo jotain muuta, on ihmisenä paha.  Mutta ehkä ruotsalaisten strategia on järkevä. Jos jokainen saa vapaasti ilmaista kiukkuansa ja ennakkoluulojansa, ehkä se muuttaa yhteiskuntaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Breivik on norjalainen, ei ruotsalainen.” 

Keskustelu voi olla ahdistavaa, ja Breivik on norjalainen – mutta toisaalta, Norjassa ei ole ollut maahanmuuttoon liittyviä kaupunkimellakoita toisin kuin Ruotsissa. Ei tosin  suurempia taloudellisia ongelmiakaan...

Tilastoja ja lisätietoja: 
Oslon tilastot (1993-2014)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Lapsiveistosten luvattu kaupunki



Kuten moni pääkaupunki, myös Oslo on täynnä julkisia patsaita. Kulkija törmää näihin joka aukiolla, puistossa ja kadunkulmassa. Suuri osa on patsastelevia suurmiehiä ja äijänpäitä, tai kontruktivistisia häkkyröitä, mutta joukosta löytyy myös sellaisia hahmoja Akka Kebnekaiselainen, narri, Peer Gynt uroshirven sarvissa, hirvenvasa, alastomia norjalaisamatsoneja, pronssinainen päiväkävelyllä ja pyöräilijämies.

Kaksi seppeltä kohottavaa pikkupoikaa korkealla Norjan Kansallis-
teatterin päätykolmioissa. Rakennus on vuodelta 1899, ja edustaa
tyylillisesti ehkä lähinnä saksalaisvaikutteista uusrenessanssia. 
Väittäisin kuitenkin, että Oslon erikoisuus on lapsia esittävien veistosten ja reliefien määrä. Koska työni liittyy lapsiin, kuljeskellessani Oslon katuja olen ottanut kuvan kun olen törmännyt lapsiaiheiseen patsaaseen. Muutama päivä sitten huomasin, että näitä on kertynyt jo pitkälle toistakymmentä – vaikka kertaakaan en ole etsimällä etsinyt näitä nähtävyyksiä. Ja miten olisin edes voinut, kun mitään ‘Oslon lapsipatsaat’ -luetteloa ei saatavilla ole. Tähän olen koonnut edustavimpia esimerkkejä – olen järjestänyt ne suurin piirtein kronologiseen järjestykseen, sillä ainakin lapsuuden historian tutkijan silmissä niistä on luettavissa pieni tarina muutoksesta. 


Vanhimmat lapsikuvat ovat 1800-luvun lopulta tai aivan 1900-luvun alusta. Ne ovat usein kovin huomaamattomia. Näissä lapset ovat koristeita, ja jatkuvuutta renessanssin palleroisista putto-hahmoista – joiden esikuvia puolestaan olivat antiikin vaasimaalausten ja veistosten Amor -hahmot. Näitä hahmoja löytyy usein rakennusten koristeista, kuten tässä Oslon Nationalteatretin sekä Kulturhistoriska museetin julkisivuilta.

Pojat, leijona ja lokit Norjan Kansallisteatterirakennuksen julkisivun korkeimman kohdan päällä. Alakuvissa vasemmalla Kulttuurihistoriallisen museon pääsisäänkäynnin yläpuolella tiedon soihtuja kohottelevat (viattomuutta symboloivat?) lapsihahmot. Rakennus edustaa varhaista Jugend-tyyliä. Oikealla alla yksityiskohta vanhasta vanhasta Det Norske Livsforsikringsselskap Framin talosta (Bygdøy Allé 4) vuodelta 1921 - tyylillisesti se kuuluu jo seuraaviin lapsuuskuvaustapoihin, mutta temaattisesti se on jatkoa 1800-luvun koristelapsille.

 










                                                                                    








Youngstorgetin suihkulähde vuodelta
1880. Sitäkin koristavat puttohahmot. 








Sama taidehistoriallinen tausta on seppeltä kannattavilla lapsihahmoilla, vaikka teema olikin symbolistien suosiossa. Ylläolevan kuvan pojat juhlistivat aikoinaan Norjan satavuotista perustuslakia vuoden 1914 suuressa näyttelyssä Frognerparkissa, mutta päätyivät Ullevålin sairaalan sisäpihalle potilaita ilahduttamaan (taitelija on Anders Svor). Yhteys esimerkiksi Hugo Simbergin seppelia kannatteleviin poikiin (Tampereen Tuomiokirkossa, 1902-7) on ilmeinen.

Aivan erilainen ideologinen pohja on 1900-luvun alussa nationalismin veistotaiteen lapsikuvauksissa. Norja itsenäistyi vuonna 1905, ja ryhtyi heti luomaan ja kehittelemään kansallista kuvastoa. Tähän kuului tietysti maanviljelijä- tai kalastajaperhe lapsineen. Ei kovinkaan omaperäisesti naisen tehtävää nuorelle valtiolle lähestyttiin nimenomaan perheen kautta, ja julkisissa veistoksissa se tehtiin näkyväksi lasten kautta. Nämä lapset eivät todellakaan ole itsenäisiä toimijoita, vaan roikkuvat äitiensä helmoissa, näistä riippuvaisina – heillä ei ole kuvaohjelmassa itsenäistä roolia, vaan he rakentavat kuvaa ideaaliperheestä.




Äiti ja lapset - osa Rådhusplatsin monumentaali-veistosryhmää,
jossa keskellä on ideaaliperhe konkreettisestikin jalustalle
nostettuna (alla),  ja sen ympärillä mies- ja naishahmoja. Kaksi
veistosryhmistä esittää äitiä lapsineen. Tässä itäpuolen ryhmä.
Kuvanveistäjinä Emil Lie ja Per Hurum 1941-1960.


Reliefi Oslon kaupungintalon oven päältä.
Maanviljelijävanhemmat lähtevät tapaamaan
rannikon väkeä, mummo jää lapsen kanssa
kotiin.  Joseph Grimeland, 1940-luku.




















Samanaikaisesti oli kuitenkin kehittymässä jo uusi tapa lähestyä perhettä, tapa, joka varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen tuli yleiseksi, mutta jonka tarkkavainuiset taiteilijat poimivat aiheekseen jo 1900-luvun alkupuolella. Erinomainen esimerkki tästä on se tunnetumpi Vigeland, Gustav. Omaa nimeään kantavassa veistospuistossa isä ja äiti esitetään (lähes) samassa asemassa suhteessa toisiinsa ja lapseen. Myös isän tunneside ja hoivarooli suhteessa lapseen tunnustettiin, ja se oli kuvaamisen arvoinen asia. Oli syntynyt triadi, jossa lapsikin on subjekti, jolla voi olla oma tahto – ja niinpä häntä voidaan myös kuvata yksilönä ja toimijana omaehtoisesti. Vigelandin perhekuvaukset ovat sitäkin yllättävämpiä, koska tiedetään, ettei hänen oma lapsuutensa todellakaan ollut mitenkään idyllinen. Ehkä hän kuvaakin töissään sitä, mistä itse jäi paitsi.


Riemuitsevia lapsia, mutta tässä, poikkeuksellisesti, ahdistunut
äiti. Kaikki ympärillä olevat kuvat siis Vigeland-parkenista. 




Pikkuveli Emanuel Vigeland oli, isoveljensä tavoin, kiinnostunut kuvaamaan elämisen kaarta taiteen keinoin. Omalaatuisena miehenä hän muutti oman tiiliateljeensa hiljalleen mausoleumikseen – tämä rakennus on oman kirjoituksensa arvoinen, mutta nostetaan siitä esille hiljaa murehtiva pikkupoika pääsisäänkäynnin yläpuolelta (vasemmalla), 1940-luvulta. Lapsellakin on tunteet – ja vakavasti otettavat murheet. Osoite on Grimelundsveien 8.

Kun tullaan sitten pitkälle hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikoihin, 1960-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan, voi huomata, että lapsikuvaus jälleen muuttuu: vanhemmat katoavat usein lasten läheltä, mutta toisalta lapsista tulee entistä voimakkaammin viattomuuden ja suojelemisen tarpeen symboleja. Perhe pysyy mukana sitä kautta, että lapset usein kuvataan ryhmissä, pareittain, ja vielä nimeämisellä voidaan korostaa, ettei kyseessä kuvata eri ikäisten lasten ystävyyttä, vaan sisaruussuhdetta. Tämä suhde taas, ainakin julkisissa taideteoksissa, on aina harmoninen.







"Leikkivät lapset" vuodelta 1958. Ryhmään kuuluu myös
kahta poikaa esittävä veistos, mutta kuvanottohetkellä
kyseinen veistos oli kahden itkevän lapsen hallussa.
Arne Durban, 1958. 
Spikersuppa (Stortingetin ja Nationaltheatretin välissä)

Palloleikkien tauolla. "Sisarukset" vuodelta 1964, Ada Maddsen.
Christian Michelsens gate 15B (tavallisen kerrostaloyhtiön piha).








"Ihmisistä huolehtiminen – meidän vastuumme, meidän työmme".
Ada Maddsen 1969. Oikealla olevasta naista ja lasta 
esittävästäteoksesta en löytänyt tietoja. Veistos löytyy Gamla Aker
kirken kirkkomaalta, ja voisi sekä tyylin että teeman käsittelyn
 perusteella hyvin olla 1960-luvulta. Pilestredet 35.























"Seisova poika", Odd Hilt 1958. Paikka on kehä II:n ja
Fagerheimgatanin risteyksen vierustan pieni puisto.



Arne Durban, "Pieni tyttö". Durban (1912-1993) oli
erikoistunut lapsihahmoihin. Outoa kyllä, tästä
teoksesta ei löydy mitään  muita tietoja.  Teos on
Ullevålin sairaalan sisäpihalla.





































Mielenkiintoista on, että aivan uusimmissa taideteoksissa lapsuus ikään kuin jakautuu kahtia – toisalta, se on isoveli-vigelandilaista perinnettä noudattaen leikin aikaa, joka kuvataan joko toimintana tai vain leikkivälineiden läsnäolona; toisaalta, se on pikkuveli-vigelandilaisittain etsimisen, maailmaan heitettynä olemisen aikaa.  Monet lapsiveistokset ovat jollakin oudolla tavalla järkyttäviä – aiheena toistuu lapsi, usein hieman rujosti kuvattuna, joka tarkkailee ulkopuolisena, muukalaisena, maailman menoa. Veistoksen esittäminen näin yhtenä kokoelmana kiinnitää myös huomiota siihen, kuinka usein lapsi kuvataan alastomana - silloinkin, kun kyseessä ovat aktiivisesti toimivat ja leikkivät lapset. Vaikuttaa siltä. että lasten kuvaaminen antaa  helpommin taiteilijalle mahdollisuuden ja luvan kokeilla erilaisia vartalon asentoja ja yksityiskohtia kuin aikuisen ihmisen kohdalla. Ja tietysti lapsi ja lapsuus antaa myös mahdollisuuden postmoderniin leikkiin, vaikka sitten yksinkertaisesti mittakaavoja sekoittamalla.

"Pallo", Ulav Orud (2006). Youngstorget.
Annasif Døhlen: "Sisarukset".
Alunperin vuodelta 1979, mutta siitä
on useita versioita, tämä Youngstorgetilla ja
pronssin väristä päätellen valettu 2000-luvulla.
Käsittelyltään tämä liittyy 60-luvun lapsikuviin .
Oslon yliopistollisen sairaalan uudisrakennuksen, Domus Medican, takapiha (Sognsvannsveien 9): lapsia leikkimässä, eli Studium (2012). Tämän lisäksi vaistoskokonaisuuteen kuuluu kaksi hieman isompaa lasta istumassa marmoripenkillä seinän vierellä. Taiteilijan (Charlotte Gyllenhammar - joka ruotsalaisena samalla edustaa ainoana ei-norjalaisia taiteilijoita tässä lapsikavalkadissa) ratkaisu kuvata sadetakkien laskokset 'ylirealistisesti' mutta jättää kasvojen muotoilu luonnosasteelle antaa näille lapsihahmoille etäännyttävän, jopa hieman kammottavan vivahteen. Paikka on sellainen, että veistokset näkee hyvin sairaalan sisältä laajojen lasi-ikkunoiden takaa, mutta ulkopuolella ei mene edes kävelytietä. Satuin paikalle vahingossa oikaistessani - tapani mukaan - hieman epäkonventionaalisella tavalla... (Kiitokset Helille taiteilijan tunnistamisesta!).
Marianne Heske (2014): "Pää N.N." Esikuvana seitsenmetriselle lapsenpäälle on taiteilijan vuonna 1971 Pariisista ostama nukke. Paikka on Torshovdalenin puisto.