Norjalainen väitös

Väitöstilaisuus on akateemisen maailman perinteisin rituaali – etenkin Suomessa. Sain mahdollisuuden osallistua (esitarkastajana) yhden norjalaisen väitöstilaisuuden tarkastuspäivään. Kyseessä oli historian alan väitöskirja Honour and domestic violence in the Late Roman West, c. 300-600 A.D., ja väittelijä oli Jan Frode Hatlen. Ilokseni tilaisuus pidettiin Trondheimissä. Siellä en ollut aiemmin käynyt, vaikka viimeistään taidehistorian peruskurssit (vuonna 1992) saivat minut asettamaan Nidarosdomin, Trondheimin tuomiokirkon, pohjoismaiseksi ykköskohteeksi ikivanhoista asioista kiinnostuneelle historioitsijalle. 

Trondheimin vanhaa keskustaa. Takana Nidarosdom, Nidarosin tuomiokirkko, jota rakennettiin 1000-luvun lopulta alkaen yli sadan vuoden ajan. Pyhän Olavin muisto toi Nidarokseen enemmän pyhiinvaeltajia kuin minnekään muualle Pohjois-Euroopassa. Kaupungin alkuperäinen nimi johtuu sen asemasta Nid-joen suussa (os). Kaupunkia itsessään ryhdyttiin kutsumaan nimellä Trondheim (joka taas johtuu on lyhennelmä termistä kaupanger i Trondheimen, Trøndelagin kauppapaikka), jonka tanskalainen kirjoitusasu taas on Trondhjem. Tämä oli kaupungin virallinen nimi aina vuoden 1930 alkuun, jolloin laki nimen palauttamisesta alkuperäiseen norjalaiseen muotoon 'Nidaros' astui voimaan. Kaupunkilaiset itse sydämistyivät muutoksesta niin, että jo seuraavana vuonna nimeksi otettiin 'kompromissiehdotus' Trondheim, nimen uusi, norjalaistettu kirjoitusasu. Nationalismin korostuksesta 1900-luvun alussa kertoo myös Olav Tryggvasonin patsas vuodelta 1921, joka juhlistaa Trondheimin (mahdollisesti) perustaneen (ja ensimmäisenä kristinuskoon kääntyneen) viikinkikuninkaan muistoa. Sataa.

Norjalainen väitös alkaa ’koeluennolla’ (prøveforelesning), jonka aiheen antaa väitöksen arviointikomitea. Aihe liittyy luonnollisesti väitöksen aihepiiriin, mutta ei suoraan tutkimuksen tuloksiin. Väittelijä kertoi minulle, että hän sai moninkertaisesti enemmän ohjeita luennon ja varsinaisen väitöksen välisen lounaan järjestelyihin liittyen kuin itse luentoon; ohjeistus käsitti lähinnä vain luennon aiheen, joka tässä tapauksessa oli Family roles in Late Antiquity: End, Continuity or Transformation? Kello 10.15 arviointikomitea, väittelijä sekä tiedekunnan dekaani astuivat saliin, yleisö nousi ylös, ja dekaani lausui rituaaliset alkusanansa. Itse luento kesti tasan 45 minuuttia. Tämän jälkeen olisi periaatteessa ollut mahdollisuus keskusteluun ja kysymyksiin, mutta nyt näitä ei esitetty – tämä on kuulemma yleinen käytäntö. Kun kerroin tilaisuudesta Oslossa, sain kuulla, että oslolainen tapa on pitää koeluento väitöstä edeltävänä päivänä.

NTNU:n (Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston) Dragsvollin kampus on oikeastaan joukko katoksen alle ryhmiteltyjä rakennuksia ja julkisia tiloja - ulospäin ei kovin näyttävä ratkaisu, mutta vaikutti hyvin käytännöllistä ja mukavalta, etenkin sadesäällä (suunnittelija Henning Larssen 1968-2007). Edessä oleva taideteos on nimeltään Talerstol ('Puhujanpönttö') vuodelta 1993 (Bjørn Melbye Gulliksen). Ei vielä sada.

Varsinainen väitös alkoi kello 12.30 juhlavalla sisääntulolla saliin. Väittelijällä sen kummemmin kuin arviointikomiteallakaan ei ollut juhlapukuja tai mitään erityisiä viittoja tai hattuja. Arviointikomiteaan kuului kaksi (yliopiston ulkopuolelta tulevaa) vastaväittäjää, ja kolmas tiedekunnan nimittämä ‘paikallinen’. Dekaanin rituaalisten alkusanojen jälkeen – joihin sisältyi ilmoitus siitä, että arviointikomitea oli hyväksynyt koeluennon osaksi tohtorintutkintoa – väittelijä esitteli väitöskirjansa sisällön noin kymmenessä minuutissa. Käytännössä hän luki väitöksen tiivistelmän ja täydensi sitä lyhyellä aiemman tutkimuksen esittelyllä (tiivistelmän voi lukea täältä). Verrattuna suomalaiseen väitökseen, ‘koeluento’ ottaa siis lectio precursorian roolin, kun taas väittelijän suorittama työn esittely korvaa suomalaisen vastaväittäjän aloituspuheenvuoron. Yhtä kaikki, aloituspuheenvuoron päätyttyä dekaani kutsui ensimmäisen opponentin esittämään kriittiset kommenttinsa.

Väitös käynnissä. Vasemmalla väittelijä, oikeanpuolimmaisena edessä istumassa 2. opponentti Gunhild Vidén, ja hänen vieressään tilaisuuden puheenjohtaja (kustos -sanaa ei käytetä Norjassa), dekaani ja uuden ajan historian professori Anne Kristine Bjørresen. Ensimmäisessä penkissä (vasemmalla) istuu Julia Hillner, 1. opponentti, ja hänen vieressään arviointikomitean kolmas jäsen, Magne Njåstad (kuva: Institutt for Historiska studier, NTNU).

Ensimmäisellä opponentilla on puolitoista tuntia aikaa kommentteihinsa. Vastaväittäjät olivat tehneet (kuulemma yleisen, mutta ei suinkaan välttämättömän) työnjaon, jonka mukaan 1. opponentti (Julia Hillner, Sheffieldin yliopistosta) keskittyy metodologisiin seikkoihin sekä kysymyksenasetteluun ja kontekstointiin liittyviin kysymyksiin, kun taas toinen opponentti (Gunhild Vidén, Göteborgin yliopisto) kiinnittää huomionsa pienempiin yksityiskohtiin, teknisiin virheisiin, määrittelyihin sekä yksityiskohtaisempaan lähteiden käyttöön. Toisella opponoijalla on puolestaan käytettävissä 45 minuuttia, ja osien välissä on 15 minuutin tauko.  Mielenkiintoista on, että opponentit ovat siis yksi kerrallaan salin edessä keskustelemassa väittelijän kanssa, joten mitään kolmiodraamoja ei voi syntyä. Tässä väitöksessä, tuskin yllättäen, kävi niin, että ensimmäinen puolitoista tuntia tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin toinen, lyhyempi osuus. Muistiinpanoissani lukeekin toisen osion kohdalla ‘todella tylsää’. Väitös päättyi ilman sen kummempia päätössanoja (vrt. suomalaisen väitöksen päätös, jossa opponentti esittää väitöksen hyväksymistä) kuin että dekaani puheenjohtajana kysyi vielä, onko jollakulla läsnä olevalla kysymyksiä tai huomauttamista väitöskirjasta. Koska ei ollut, väitöstilaisuus todettiin päättyneeksi. Kommentit tässä vaiheessa ovat kuulemma hyvin harvinaisia kuten Suomessakin, yleensä niitä tekevät vain läsnä olevat ‘maallikot’, akateemisen maailman ulkopuolelta. Minkäänlaisena etikettivirheenä tällaisia kysymyksiä ei toki pidetä.

Trondheimin vanhempaa 'esikaupunkialuetta', keskustasta katsottuna joen toisella puolella. Sataa.

Väitös siis hyväksyttiin, ja illalla oli juhlat. Suomalaisesta väitöskaronkasta juhlat erotti lähinnä pukeutumiskoodi, juhlapukuja ei käytetty; miehillä näkyi pukuja, myös vaaleita, ja toisaalta pikkutakkia solmioiden kanssa. Toinen ero suomalaiseen käytäntöön oli, että itse väittelijä ei aloita puheita, vaan väitöstilaisuuden puheenjohtaja, joka yleensä on tiedekunnan dekaani. Tämän jälkeen puhuvat vastaväittäjät, komitean ‘hiljainen jäsen’ sekä ohjaajat. Nämä ‘virallisemmat’ puheet pidettiin osin ennen pääruokaa, osin sen jälkeen. Jälkiruuan jälkeen oli ystävien sekä perheen (tässä tapauksessa väittelijän isän) puheiden vuoro. Tähän puheet yleensä loppuvatkin, mutta tällä kertaa väittelijä piti vielä lyhyen kiitospuheen. Erona myös on, että iltatilaisuudessa oli myös ikään kuin puheenjohtaja, joka aluksi esitteli tilaisuuden kulkua, alkoholipolitiikkaa, sekä itse illallisen aikana piti huolen puheiden pitämisestä ja niiden järjestyksestä. Muuten väitösjuhla oli yhtä iloinen ja sydämellinen tilaisuus kuin karonkat Suomesta; kun lähdin juhlista hieman ennen puolta yötä, noin puolet juhlijoista oli vielä jäljellä, ja tanssi oli aluillaan.

Nidarosdom. Sisälle en päässyt enää väitöksen jälkeen puoli neljän maissa. Seuraavalla kerralla sitten - Trondheim on ehdottomasti käymisen arvoinen! Sataa.