Oslo: punatiiliteollisuuden ja koskien kaupunki

Oslon halki virtaa pieni joki, kahdeksisen kilometriä pitkä Åkerselva. Tällä matkalla se laskee 149 metriä, josta suurimman osan keskikolmanneksellaan. Vertailun vuoksi: Tammerkoski on noin kaksi kilometriä pitkä, ja korkeuseroa kertyy 18 metriä. Tästä voikin jo päätella, että näin suomalaisittain joen kulku on varsin vauhdikasta. Eräänä maaliskuisena sunnuntaina tein viidentoista kilometrin kävelylenkin jokivartta pitkään seuraillen. Viikonloppu oli ensimmäinen aurinkoisen keväinen täällä Oslossa. Tämä näkyi hyvin ulkoilijoiden määrässä, ja kuului jatkuvana linnunlauluna. Tiaisia, harakoita, varpusia ja mustarastaita oli kulkijaa ilahduttamassa joka puolella.

Joesta löytyy useita patoja ja voimalaitoksia, sekä joitakin korkeampia luonnon muovaamia putouksia. Joki on koko Norjan teollistumisen alkulähde, sen varsille alkoi kertyä jo 1800-luvun alkupuolella vesivoimaa tarvitsevia yrityisiä. Osa vanhoista teollisuusrakennuksista on purettu, mutta huomattava osa on jäljellä ja otettu uusiokäyttöön; niistä löytyy mediataloja ja teattereita, ravintoloita ja käsityöläisputiikkeja, IT-yrityksiä sekä erilaisia opinahjoja. Vasemmalla Nydalenin teollisuusalueen vanhana säilytettyä osaa yläjuoksulta päin. Nydalens Compagnietin tekstiilitehdas perustettiin vuonna 1845.

Nydalenin uutta osaa. Vasemmalla Spigerverketin (eli naulatehtaan)  entisessä varastorakennuksessa Nordre Åkerin kaupunginosan virastotalo, takana asuintaloja ja oikealla Egmont -kustantamon Norjan pääkonttori. Nydahlenin alueella työskentelee ja opiskelee tätä nykyä noin 20 000 ihmistä. Asukkaita on nelisen tuhatta. 

Vuonna 1884 perustettu Bjølsen Valsemølle: valtava myllykompleksi keskellä Osloa. Myllyn 38- metriset siilot olivat sotia edeltävän ajan Oslon korkeimmat rakennukset. Toiminta jatkuu yhä –vaikkakaan ei vesivoimalla.  Yläkuvassa tehtaaseen liittyvän rapistuneen huvilan terassiportaat ja taustalla joen toisella puolella olevat vanhat teollisuusrakennukset, alakuvassa taas myllyn siilot sekä Åkerselvan yli kulkeva kävelysilta (Jerusalem bru, joka on saanut nimensä vanhasta tilannimestä).

Yllä ja vasemmalla Myrens Verkstedin, alunperin vuonna 1854 perustetun konepajan, rakennuksia. Tehdas lopetti toimintansa vuonna 1988, jolloin Kvaerner möi sen konttoreiksi. Nykyisin tiloissa on mm. Norjan Design-instituutti ja television (NSR)  paikallistoimitus.

Lilleborgs Fabrikin vanha tehdashalli sekä tehdasalueelle rakennettuja uusia asuintaloja. Saippuoita ja pesuaineita (sekä välillä myös margariinia) valmistava vuonna 1833 perustettu yritys kuuluu nykyisin Unileveriin, mutta se lopetti täällä toimintansa vuonna 1997.

Hjula Væveri -puuvillatehdas alunperin 1850-luvulta, Vøienfossenin alaputous Våghalssen sekä Glademølle, koko Åkerselvan vanhin teollisuusrakennus. Se on vuodelta 1736, jolloin paperinvalmistus alkoi; myöhemmin rakennuksesta tuli puuvillatehtaan kutomo. Alakuvassa vasemmalla Graahs Spinnerin yhden rakennuksen kulma, aikanaan Norjan suurin tekstiilitehdas. Takana näkyy Hjula Væveri. Joen itäpuolella on ollut lukuisia nyt jo purettuja punatiilirakennuksia, joissa oli toiminut parkitsimo sekä panimo ja mallasmylly.

Vasemmanpuoleisessa kuvassa taas yksi teollisuuslaitos, Christiania Seildugsfabrik (1856-1960), siis purjekangastehdas – rakennus oli valmistuessaan kuninkaanlinnan jälkeen Olson toiseksi suurin. Nykyisin teollisuuskompleksissa toimii Kunsthøgskola (siis Taideteollinen korkeakoulu). Alla oleva kuva on otettu samasta paikasta alavirtaan. Hieman sekaisin oleva nuori mies harrasti keväturheilua.

Vulcanin vanhan teollisuusalueen nykyarkkitehtuuria. Jossain rakennusten keskellä on Nedre foss, jonka pitäisi olevan Åkerselvan komein koski, ja johon jo 1200-luvulla oli rakennettu mylly. Mylly toimi, jossain määrin uudistettuna, 1900-luvun loppupuolelle asti, ja sen viljasiiloista on tehty opiskelija-asuntoja. Alue on saanut nimensä teräsvalimosta, joka toimi vuodesta 1873 aina 1950-luvulle. Kuvassa myös upouusi Westerdahlin media-alan ja graafisen suunnittelun opiston rakennus. Alueeseen tutustuminen jäi hieman kesken, kun kevätsade yllätti kävelyretkeläisen. 

Kevätkävelystä tuli kaiken kaikkiaan melkoinen sukellus teollisuushistoriaan. Täytyy myös ihmetellä, miten joskus on Suomessa ollut puhetta Tammerkosken alueen saamisesta maailmanperintöluetteloon – Åkerselvan alue kun on vastaavan tasoisesti säilynyt, mutta sieltä löytyy moninkertainen määrä vanhaa rakennuskantaa, joka kaiken lisäksi on pääsääntöisesti otettu melko tyylikkäästikin uusiokäyttöön. 

Jokilaakso on oslolaisten omaa aluetta, epänähtävyys. Missään Oslo-oppaissa ei Åkerselvan laaksomaisemaa puistoineen ja histororiallisine rakennuksineen mainita, vaikka virtaavan veden vierillä kulkeminen on kävelyn korkein muoto. 

Heraldiikkaa ja viemärinkansia, eli Oslon Pyhän Hallvardin seikkailut

Oslon viiri liehumassa Oslon yllä. Viirissä on tummansinisellä pohjalla Oslon keskiaikaisen kaupunginsinetin modernisoitu versio

Oslon kaupungin tunnus ei ole vaakuna, vaan kaupungin keskiaikaiseen sinettiin perustuva symboli. Nykyisessä versiossa istuu leijonaistuimella, pyöreän kentän keskellä Pyhä Hallvard kypärä päässään, käsisään nuolikimppu ja myllynkivi. Takanaan hänellä on neljä tähteä sinisellä pohjalla symboloimassa öistä tähtitaivasta, ja jalkojensa juuressa makaa alaston pitkähiuksinen nainen. Kuvakenttää kiertää teksti “Unanimiter et constanter. Oslo”, ja kaiken yllä on muurikruunu. Tunnusta näkee eri muodoissaan kaikkialla Oslossa.

 Vuonna 1924 käyttöön otettu versio tunnuksesta

Oslon kaupungintalossa olevan Oslo-tilkkutäkin
versio tunnuksesta, vuodelta 2000

Hallvard Vebjørnsson syntyi Lierin kylässä, Oslosta hieman lounaaseen, noin vuonna 1020. Hänen isänsä oli suurtalonpoika – tai toisen version mukaan kauppias, jonka kanssa Hallvard matkusteli ympäri Itämeren aluetta, ja tunnettiin laajalti lempeänä ja anteliaana nuorukaisena. Hänen vaimonsa oli kuningas Olavi Pyhän vaimon serkku. Tai sitten ei. Joka tapauksessa Hallvard edusti aikansa vähälukuista kristillistä paikalliseliittiä. Vuonna 1043 hän oli lähdössä ylittämään Drammenvuonoa veneellään, kun paikalle osunut raskaana ollut köyhä nuori nainen (eräiden toisintojen mukaan orja) pyysi ottamaan hänet mukaansa. Hallvard suostui. Keskellä vuonoa lähestyi heitä nopeasti toinen vene, ja heitä vaadittiin pysähtymään. Hallvardin vaatiessa naiselta selitystä tämä pyysi häntä auttamaan: paikalliset miehet syyttivät häntä murtovarkaudesta ja valehtelusta, ja ajoivat häntä takaa, vaikka hän oli syytön. 

Hallvard uskoi naisen kertomusta ja sääli häntä. Naisen takaa-ajajat saivat kuitenkin heidät helposti kiinni. Kun Hallvard puolusti naista miesten syytöksiä vastaan, nämä suuttuivat, ampuivat nuolen tämän kurkkuun ja löivät naisen hengiltä. Naisen he hautasivat vesirajaan, mutta Hallvardin kaulaan he sitoivat myllynkiven ja heittivät tämän vuonoon. Naisen haudalla kasvaneessa pajussa pajunkissat (norjaksi gåsungene, hanhenpoikaset) eivät kuitenkaan koskaan kuihtuneet pois, eikä Hallvard itsekään jäänyt upoksiin, vaan nousi kellumaan yhdessä myllynkivensä kanssa – selkeä merkki pyhyydestä (vähemmän dramaattisen version mukaan Hallvardin veljenpojat naarasivat tämän vahingossa ylös kalareissullaan).

Kun nämä ihmeet huomattiin, haudattiin Hallvard paikalliseen Pyhän Olavin kappeliin ennusmerkkien saattelemana: kappeli täyttyi taivaallisesta valosta, rantaan puhkesi makeavetinen lähde, ja monta ihmettä tapahtui Hallvardin haudalla. Häntä ruvettiinkin kunnioitettamaan paikallisesti marttyyrinä, ja jo vuonna 1053 siirrettiin hänen ruumiinsa Oslon Mariankirkkoon, kunnes vuonna 1130 hänet edelleen kuljetettiin vastavalmistuneeseen Oslon tuomiokirkkoon, joka nimettiin hänen mukaansa. Hänen haudastaan tuli pyhiinvaelluskohde, ja samalla pysähdyspaikka Nidarosiin, Pyhän Olavin haudalle, matkaaville. Hallvardin juhlapäivää (Hallsok tai Hallvardsvaka, Halvardin valvojaiset) vietettiin keskiajalla 15.5., kuten yhä vietetään Norjassa etenkin katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä. 

Tässä ei voi olla kommentoimatta, että aivan kuten Halsok on Hallvardin valvojaiset, tarkoittaa Jonsok Johanneksen valvojaisia, eli juhannusyötä. Mansikkalajikkeena jonsok on siis aikainen – ja Norjassa jalostettu. 

Vuodelta 1344 tunnetaan ensimmäistä kertaa dokumentti, jossa kaupunginsinettinä on käytetty kuva-aihetta, jossa Hallvard istuu valtaistuimella jalkojensa juuressa yksi tappajistaan lyhyessä asepuvussa. Yllä kaupunginsinetti vuodelta 1427: nuorukainen Hallvard, hiukset hulmuten, istumassa Norjan kuninkaiden leijonaistuimella ja polkemassa jalkoihinsa  mieshahmoa, joka on arvoperspektiivin mukaisesti kuvattu hyvin pieneksi. Nuolia on kolme, kuten oli uhrejakin: Hallvard itse, nainen, ja tämän syntymätön lapsi.

Vuonna 2005 käyttöön otettu viemärikansimalli, jossa aiheena on tyylitelty Oslon 

vaakuna. Pyhästä Hallvardista uhkaa siis tulla viemäreiden suojeluspyhimys. Kannen on 

suunnitellut arkkitehti ja professori Thomas Thiis-Evensen,  jonka version Hallvardin 

legendasta sekä sinetin symboliikasta voi lukea täältä. 

Reformaatio ei saanut oslolaisia vaihtamaan symboliaan, vaan vuosina 1590-1660 käytössä ollut sinetti toisti keskiaikaisen symboliikan – tosin nuolikimppu ja nuolet olivat vaihtaneet kättä.  Samalla tunnukseen liitettiin renessanssihengessä latinankielinen motto Unanimiter et constanter. Oslo, eli  ‘Yksimielisesti ja vakaasti. Oslo’. Ainoan kerran sinetti on virallisesti vahvistettu kaupungin tunnukseksi vuonna 1624, kun kaupunki perustettiin Kristianian nimellä uudelleen – tällöin tietysti tekstikin muuttui muotoon Unanimiter et constanter. Christiania (Ikävä kyllä tästä mallista en löytänyt hyvää esitystä; hyvin pieniresoluutioinen kuva löytyy Oslon kaupunginarkiston historiasivuilta, eli täältä, sivun alaosasta, neljäs kuva alhaalta). 

Metallilaatta vuodelta 1770, jossa Fortuna/Christiania polkee ritaria jalkoihinsa.

Seuraava versio, vuonna 1659, tulkitsi kuitenkin alkuperäisen sinetin aivan uudella tavalla. Päähahmo tulkittiin naiseksi: Fortuna -jumalatar, joka samalla on kaupungin personifikaatio Christiania, polkee ritaria (vihollissoturia) jalkoihinsa, pitäen kädessään nuolia sekä jonkinlaista rinkulaa. Nähtävästi kuva tulkittiin 1700-luvulla viittaavan Norjan, Tanskan ja Ruotsin unionin solmituttaneeseen kuningatar Margaretaan: kolme nuolta olivat kolme pohjoista kuningaskuntaa, ja rinki symboloi näiden välistä yhteyttä. Taustalta löytyy myös antiikin ihailu kaupunkien suojelusjumalattarineen. Erilaisia muitakin tulkintoja esiintyi, kunnes vuonna 1854 ilmestyneessä teoksessaan Om norske byers vaaben eller stadssegl harrastelijaheraldikko ja upseeri A. Kaltenborn ymmärsi, että heraldinen kuvio viittaa keskiaikaiseen sinettiin ja Pyhän Hallvardin legendaan – mutta samalla syntyi yhä nykyisessäkin tunnuksessa näkyvä tulkinta päähenkilön jalkoihin jäävästä toisesta hahmosta: Romaantiikan hengessä hänet ymmärrettiin nyt naiseksi, jota Hallvard oli yrittänyt pelastaa.

Vuodesta 1892 käytössä olleen tunnuksen alkuperäis-
versio Oslon kaupunginarkiston kokoelmista. Käsiala
on saksalaisen taiteilijan Karl Emil Döplerin (1824-1905).

Vuonna 1892 vihdoin otettiin uusi versio käyttöön Kristianian tunnuksena (kuva oikealla). Naishahmo pyhimyksen jalkojen alla oli tullut jäädäkseen, sen sijaan parikymppisen veneilijä- ja kauppiaspyhimyksen ulkonäkö on melkoisesti vaihdellut. Keskiaikaisen esikuvansa mukaisesti vielä vuoden 1892 versiossa Hallvard on hiukset auki oleva nuorukainen, mutta välillä hänet saatettiin kuvata jopa vanhemmanpuoleiseksi partaniekaksi (ks. saksalainen keräilykuva alla, ja pikkiriikkiset versiot Oslon kaupunginarkiston sivun alaosassa oikealla). Nykyisessä standardoitussa sinettikuviossa vuodelta 1924 (samalla kun kaupungin nimi vaihdettiin takaisin Osloksi), Halvard sai kypärän päähänsä (ks. kuva kirjoituksen alussa). Kansallisvaltion pääkaupungin suojelijan oli oltava uskottava soturi – vaikka alkuperäinen tarina korosti nimenomaan Hallvardin halua sovitteluun. Hänhän ei noussut väkivalloin vainoojia vastaan.

Varsinaisen sinetin päälle lisättiin myös niin sanottu muurikruunu, koriste, jonka alkuperä on antiikin Roomassa: muurikruunua käytettiin kaupunkien personifikaatioiden ja suojelusjumaluuksien tunnusmerkkina esimerkiksi veistoksissa ja kolikkojen kuvissa. 

          Oslon vanha lippu, vuosimallia 1924.        

Samoin vuonna 1924 Oslo sai myös sinivalkoraidallisen kaupunginlipun – sen kummemmin lippua kuin sinettikuviotakaan ei virallisesti koskaan vahvistettu. Lippua kai pidettiin tylsänä, ja jossain vaiheessa jopa valitetiin sen muistuttavan liikaa Kreikan lippua. Niinpä vuonna 2002 käyttöön otettiin lippu (ja viiri), jonka aiheeksi otettiin kaupunginsinetti, ja taustaväriksi tuli tasainen sininen. Viiri liehuu tämän blogitekstin ensimmäisessä kuvassa, ja se samoin kuin Oslon nykylippu virallisine suhdelukuineen ja käyttöohjeineen näkyy esimerkiksi täältä, Oslon kaupungin sivuilla.

Saksalaisen keräilykorttisarjan versio Oslon
vaakunasta. Ajoitus on vuosien 1928 ja 1933 väliltä

Majorstuenin koulun seinässä oleva 1900-luvun alun
versio Oslon vaakunasta (1908?)

Oslon kaupungintalon suuren salin länsiseinän fresko perustuu Oslon kaupunginsinetin aiheisiin: Pyhä Hallvard istuu taivaallisella istuimellaan ympärillään erilaisia oslolaisia symboleita viikinkilaivasta sähkötolppiin, jalkojensa juuressa alaston nainen, jota ei peitä enää sen enempää viitta kuin hiuksensakaan (taiteija on Alf Rolfsen, ajoitus vuosille 1938-1950)

---

[1] Vastaavasti Jonsok tarkoittaa siis Johanneksen valvojaisia, eli juhannusyötä. Mansikkalajikkeena jonsok on siis aikainen – ja Norjassa jalostettu.