Kevätkävelyllä maaseudulla

Kuljettuani kauniissa säässä omakotialueiden läpi ylös ja poispäin kaupungista tulin peltoaukealle. Olin kevään kirkkaassa valossa keskellä maalaisidylliä, Oslon keskustaan on matkaa seitsemän kilometriä. Oikealla puolellani maisema laskeutui kumpuilevina sänkipeltoina kohti Maridalsvannetia, alueen suurinta järveä, ja edessä ja vasemmalla kohosivat Nordmarkin metsäiset vaarat ja jyrkänteet. Norjalaisittain sanottuna sää oli påskevær parhaimmillaan, siis 'pääsiäissää': oli pääsiäinen tai ei, tätä sanaa voi käyttää, jos sää on aurinkoinen ja lämmin, mutta silti pääsee suksille - ainakin jossain. 

Maridalen elää nyt kolmatta kukoistusaikaansa. Edellinen oli 1800-luvun lopulla, jolloin laakso järvineen oli oslolaisen societén suosiossa. Silloin tänne tultiin katsomaan pääkaupungista aitoa maalaiselämää ja sitä norjalaisuutta, jota piti vaalia tanskalaisen kulttuuriylivallan ja ruotsalaisen poliittisesta ylivallan vastavoimana. Tänne pääsi nopeasti, ja täältä pääsi nopeasti pois; alueen suosiosta kertoo sekin, että maatiloilla ja järven rannoilla toimi lukuisia kahviloita ja majataloja, ja järvellä oli vilkasta höyrylaivaliikennettä – aikamoista, kun ottaa huomioon, että järvellä on pinta-alaa alle neljä neliökilometriä, eli reilu puolet Tuusulanjärvestä.

Kuva on otettu kirkon raunioilta, eli järven pohjoispäästä - toisella puolella järveä näkyvät jo Oslon talot.

Kansallisromanttista innostusta alueeseen lisäsi sekin, että alueella näkyy merkkejä historiasta Norjan suuruudenajalta asti, eli sydänkeskiajalta: järven pohjoisrannasssa on pyhälle Margaretalle omistetun pienen kivikirkon rauniot, keskiaikaisen kyläyhteisön ja alueen ensimmäisen kukoistuskauden keskus. Margareta oli legendan mukaan 200-luvun lopulla Antiokiassa kuollut marttyyri, josta tuli läntisen kirkon piirissä nimenomaan synnyttäjien ja merihädässä olijoiden suojelija. Hänen mukaansa laaksokin on nimensä saanut, aikojen saatossa Margareta (joka muuten kreikan kielessä tarkoittaa helmeä) vain on lyhentynyt Mariksi. Samaan aikaan kun Suomessa Tuusulanjärven maisemat vetivät taiteilijoita ’luonnon helmaan’, norjalaiset taiteilijat hakivat Maridalenista innoitusta, kuuluisimpana heistä Edvard Munch.

Margaretekirkenin kulttuurimaisemaa.

Kirkko on yksi Norjan vanhimmista kivikirkoista, rakennettu 1200-luvun puolimaissa. On arvioitu, että tällöin alueella olisi asunut noin parisataa ihmistä (maatiloja oli 18) – aikansa mittapuulla siis hyvinkin suuri kylä. Kuitenkin jo sata vuotta myöhemmin, 1349-1350 alue lähes tyhjeni: Musta surma, Svartedauden, iski Norjaan kenties pahemmin seurauksin kuin minnekään muualle; paitsi että väestöstä kuoli yli puolet, toipuminen oli hyvin hidasta – ainakin osittaisena seurauksena oli pitkään Pohjolan voimakkaimman valtion asemasta kilpailleen Norjan jääminen Kalmarin unionipolitiikan kiemuroissa täysin jalkoihin, ja lopulta Tanskan kiistattoman herruuden alle. Kulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että samalla Norjan vanha kirjakieli (’muinaisnorja’, norrønt) lähes täydellisesti katosi, ja se koki uuden tulemisen – nyt kahdessakin eri muodossa – vasta 1840-luvulla. Kaiken lisäksi juuri Oslon alueen maaseudulla hävitys vaikuttaa olleen erityisen suurta, alueen kaikkiaan 300 tilasta vain 69 oli jäljellä epidemia-aaltojen jälkeen.

               Valokuva jumalanpalveluksesta raunioilla Olavinpäivänä              
(olsok, sanasta olafsvaka 'Olavin valvojaiset', siis vigilia)
29.7. vuonna 1930 - ja myöhempi lisäys:
"Vain hullu tanssii selvin päin"

Maridalenin kirkko toki pysyi pystyssä, ja jumalanpalveluksia vietettiin siellä vielä 1500-luvulla, tosin vain kolmesti vuodessa, viimeisen kerran helluntaina vuonna 1643. Nähtävästi näihin aikoihin kirkko myös paloi; oleellisempaa kuitenkin oli, että vielä tällöinkään ei kylä ollut saavuttanut entistä asukasmääräänsä ja vaurauttaan. Niinpä seurasi 300 vuoden jakso jonka aikana kirkko sai rauhassa rapistua ja myöhemmin siis ilahduttaa romantiikan ajan matkalaisia. Vuonna 1934 kirkko restauroitiin sellaiseksi kuin se on nykyisin – muurit tuettiin, ja kirkon kuorin raunioihin rakennettu perunakellari purettiin. 

Paikallisen rotary-klubin lahjoittama kirkon pienoismalli. 

Nyt, varhaiskeväisenä sunnuntaina, laakso oli mitä idyllisin. Jäät eivät olleet vielä lähteneet, mutta lumet olivat jo lähes kaikki sulaneet. Tienvierustoilla kukkivat leskenlehdet ja pajut. Varpuset, tiaiset, varikset ja harakat juhlivat valoa, pellolla laidunsi joukko laulujoutsenia, sepelkyyhkykin kujersi; mustarastaat eivät sentään vielä lauleskelleet, vaikka niitä pari hyppelikin rannassa. Pellolla pari pulmustakin pelmahti jaloistani puskiin.

Tarkkasilmäinen havaitsee joutsenet vihertävällä pellolla vasemmalla...

Tätä(kään) pyöräilijää en yrittänyt kuvata, vaan ehtipä nyt siihen kuitenkin.

Luonnonäänien ihailua hieman häiritsi, että ohitse kiiti loputtomana virtana autoja – polkupyöräilijöistä ei onneksi melua lähde. Norjassa kun ollaan, autoista suurin osa oli tummia kumeasti murisevia katumaastureita. Pyöräilijöillä taas oli toinen toistaan upeampia ajopelejä ja värikkäämpiä asuja. Maridalvannetin ympäri tulee noin 15 kilometrin näppärä lenkki. Laskin, että keskimäärin minut ohitti noin kolme pyöräilijää minuutissa – viiden tunnin ’sesonki’ antaisi kokonaismääräksi lähes tuhat kulkijaa…

Maridalenin alennustila alkoi olla lopullisesti ohi 1790-luvulla, kun alueelle perustettiin rautaruukki ja myöhemmin tätä tukevat masuunit sekä työväenasunnot. Ruukin omisti Peder Anker, teollisuuspohatta ja Norjan ensimmäinen edustaja Tukholmassa vuodesta 1814. Hän omisti kymmeniä tiloja ja teollisuuslaitoksia 1800-luvulle tultaessa, ja hän myös rakensi tien Oslon länsipuolen tehtailtaan, Baerums Verkistä, tänne. Suomalaisittain oli jossain määrin masentavaa katsella taas yhtä upeaa koskimiljöötä, joka norjalaisittain ei ole luonnonnähtävyytenä edes paikallisesti mainitsemisen arvoinen.

Kävelyretkeni loppui Sognsvannille - en ollut ainoa kulkija tänä sunnuntaina. Monella oli mukana suksetkin, vaikka ladut olivat jo melkoisen huonossa kunnossa.