Riimujen äärellä (ja Oslon nähtävyydet II: Yliopiston kirjasto)

Varhaisin tunnettu germaanikielten kirjoitusjärjestelmä on riimukirjoitus. Varhaisimmat esimerkit riimukirjoituksesta ovat myöhäiseltä roomalaisajalta, mutta on arvioitu, että järjestelmä oli kehittynyt jo ajalta ennen ajanlaskumme alkua. Toisin kuin erilaiset hömppäfilosofiat haluavat uskoa, riimuihin ei alunperin liittynyt sen kummempia maagisia tai henkisiä esikristillisen viisauden kiteytymiä kuin mihin tahansa muuhunkaan kirjoitusjärjestelmään. Kyseessä oli järjestelmä  jolla pyrittiin välittämään tietty viesti - aivan vastaava kuten näihin latinalaisiin aakkosiin perustuva merkkijärjestelmä, jota tässä juuri luet.

Jellingen keskiaikainen kirkko, moderni hautausmaa, krouvi vuodelta 1820 (vasemmalla - siinä toimii yhä aivan loistava
kahvila), sekä riimukivien suojaksi rakennettu lasi-ja-teräs -häkkyrä (keskellä kirkon edessä). Kuva otettu toisen hautakummun päältä.

Norjassa - ja naapurimaissa Tanskassa ja Ruotsissa - riimut ovat osa paikallista historiaa monin eri tavoin. Eri puolilla Skandinaviaa on yhä alkuperäisillä paikoillaan säilyneitä riimukiviä, jotka juhlistavat kunniakkaita saavutuksia tai kuolleiden aristokraattien muistoa. Kenties kuuluisimpia näistä ovat Jellingin kivet Keski-Jyllanissa, Tanskassa: Harald Sinihampaan isänsä Gormin muistoksi pystyttämä kivi Jellingissä, Keski-Tanskassa Kristus-kuvineen, ja sen vieressä kuningas Gormin puolisonsa Thyran muistoksi pystyttämä kivi (kuva oikealla). Tämä kivi on ensimmäinen tanskalainen dokumentti Tanskan kuningaskunnasta, 900-luvun puolivälistä. Paikka on käymisen arvoinen - komeat hautakummut sijaitsevat keskiaikaisen kirkon ja riimukivien molemmin puolin (kuva yllä). Jelling on tätä nykyä Unescon mailmanperintökohde. Sattumalta olimme perheen kanssa paikalla juuri upean opastuskeskusmuseon avajaisia seuraavana päivänä. Museossa oli vain kymmenkunta esinettä, mutta esillepano oli vaikuttava - ja erityisesti museokauppa mainittava.

Hieman vaatimattomampia kiviä voi maaseudulla törmätä paikoillaan siellä täällä. Ruotsin Söderköpingin ympäristössä törmäsin useaankin riimukiveen siellä retkeillessäni, ja Norjassa Granin kylän keskiaikaisten 'sisarkirkkojen' (Søsterkirkene) pihalta löytyy 1000-luvulta peräisin oleva riimikivi  - se on nykyisellä kirkkomaalla, mutta on kirkkoa vanhempi. Kyseessä on hautakivi: Synir Aunar rykiu reistu (ep)tir Aufa bróðdur sinn. Hjalpi Gud sál Aufa, eli "Aunin pojat pystyttivät tämän kiven veljensä Aufan muistoksi. Jumala auttakoon Aufan sielua".

Suurin osa  riimukivistä on toki siirretty museoiden suojiin. Oslossa paras paikka päästä katsomaan riimukiviä on Oslon yliopiston uuden kirjaston aulassa (Blindernin kampuksella), jonne on koottu kolme erilaista ja varsin edustavaa riimukiveä eri ajoilta. Oikealla Hagustadarin kuolleelle pojalleen pystyttämä hautakivi 400- tai 500-luvuilta; vasemmalla kahden veljeksen rajakivi 1000-luvulta; lattialla hautakivi 1100-luvun lopulta. Viimeksimainitun teksti kuuluu: "Ogmunde teki nämä riimut ja pyytää kaikkivaltiasta Jumalaa ottamaan vastaan Gamasin sielun, hänen päällään tämä kivi makaa" (kuva alla).

Riimuja ei ole vain riimukivissä, vaan niitä raapustettiin erilaisiin esineisiin ja paikkoihin ilmaisemaan omistajaa - tai sitä, että 'Siegfried kävi täällä'. Esimerkiksi Oslon viikinkilaivamuseossa on laivoista löydettyjen hautalahjojen joukossa esineitä, joissa on erilaisia riimuviestejä. Oma suosikkini on alla vasemmalla: kyseessä  on Osebergin viikinkilaivasta löydetty puunkappaleelle kaiverrattu teksti 830-luvulta, joka tarkoittanee joko filosofisesti että 'ihminen tietää vähän' tai sitten vähemmän filosofisesti, että '(tämä) mies on tietämätön'.

Lomin Sauvakirkossa on aivan katonrajaan, seinän nurkkaan maalattu tervalla teksti Ek hefi verit þar muni na kránni, Bó/Bergþórr, eli kutakuinkin "Olen ollut siellä, mistä voi yltää nurkkaan - Bo/Bergthorr".

Lomin sauvakirkko 1100-luvun puolestavälistä. Puukirkko on yhä kylän keskellä, ja aktiivisessa seurakuntakäytössä.

Ympäri Norjaa on löytynyt lukuisia puupuikkoja joita on käytetty ikään kuin kirjeinä - näihin on kaiverrettu lyhyitä viestejä, tervehdyksiä ja nimilappuja. Osa on lukukelvottomia, osaa ei osata tulkita, ja suuressa osassa löytyy vain riimuaakkoset.  Bergenin Bryggenin alueen suurpalon jälkeen vuonna 1952 alkaneissa kaivauksissa löydettiin satoja tällaisiä tikkuja - kenties kaikkein kuuluisin näistä on 1200-1300 -luvuille ajoitettu tikku, jossa lukee 'Gyda sanoo, että sinun pitää tulla kotiin' (kuva yllä). Itseäni kiehtoivat erityisesti riimuin kirjoitettu latina, erityisesti useassakin tekstissä toistunut alunperin roomalaisen runoilijan Vergiliuksen säe omnia vincit amor (Paimenlaulu 10, säe 69) - 'rakkaus voittaa kaiken'.

amorvin - 'rakkaus voittaa (kaiken)' väittää 1200-1300-luvun bergeniläinen riimutikku, ja 2000-luvun tampere-
lainen  hopeasormus (yllä vasemmalla). Kiitos kultasepänliike Aurifaberin kultasepille hienosta toteutuksesta.

Norjan kulttuurihistoriallisen museon kokoelmista löytyvä
puinen amuletti keskiajalta (puupalan koko on vain muutama
sentti kanttiinsa), jossa on kaiverrettuna riimuja.

Varmaankin tunnetuin nykymaailman 

riimu palauttaa meidät Harald Sinihampaan 

luo - Sinihammas kun on antanut 

nimensä alkukirjainriimun symboliksi 

bluetooth- järjestelmälle.

Toki riimuihin salakirjoitukset ja mystiikka liittyivät jo keskiajalla, mutta tämä tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun riimujen käyttö ja tuntemus alkoi olla jo harvinaista. Riimuille kehitettiin erilaisia salakirjoitustapoja, ja erityisesti Brittein saarille kehittyi ajatus siitä, että riimuilla on erityiset nimet, jotka antoivat tietyn lisäaspektin sanoille, joissa kyseisiä riimuja käytettiin.

Nykymaailmassa riimujen käytön tekee vielä mystisemmäksi se, että erilaisia riimujärjestelmiä oli jo keskiajallakin useita: 'alkuperäiset' vanhat furthark-aakkoset kehittyivät 600-luvulla anglosaksisessa perinnössä futhorc-systeemiksi lisäkirjaimineen, kun taas Skandinaviassa kehittyi  ns. 'nuoremmat' furthark -riimut (kirjaimistojen nimet tulevat niiden ensimmäisten riimujen äännevastaavuuksista - monessa riimutekstissä vain luetellaan riimut järjestyksessä). Näistä taas on kaksi eri kirjoitusmuotoa, 'tanskalaiset' pitkähaaraiset ja 'norjalais-ruotsalaiset' lyhythaaraiset riimut. Itse asiassa vasta tätä kirjoitusta laatiessani ymmärsin, miksi Tolkienin Hobbitti-kirjan karttojen riimut eivät ole koskaan minulle avautuneet - olin yrittänyt avata niitä furthark-aakkoston avulla, vaikka Tolkien käytti (hieman muunneltua) anglosaksista kirjaimistoa (ja Sormusten herroihin Tolkien onkin sitten kehitellyt jo aivan oman riimusysteeminsä). Tolkien-riimugeneraattorilla voi leikkiä seuraamalla tätä linkkiä.

Oslon harvinaisemmat nähtävyydet (I): Gressholmen

Kuva yli Oslovuonon ja saarten kohti Oslon keskustaa. Kaupungintalo näkyy vasemmalla, oikealla kohoaa
Grefsenkollen, edessä Lindøya huviloineen. 

Oslon-komennukseni loppu lähestyy. Aikomuksia blogin suhteen on ollut erilaisia, mutta liian kunnianhimoiset ovat jääneet ja jäävät vääjäämättä. Koska olen tutustunut kaikenmoisiin paikkoihin täällä - joista ei etenkään suomenkielisissä matkaoppaissa ole montaa sanaa - ajattelin  kirjoitella muutaman lyhyen kuvareportaasin itselleni mieluisimmista Oslon nähtävyyksistä.

Gressholmenin (tai oikeastaan Hegghomenin) majakka, Lindøyan huviloita, ja takana Nessoddtangen ('Nieminiemenniemi')

Aloitan kesäretkestä Oslovuonolle, Gressholmenille. Saarelle pääsee säännöllisesti Oslon liikennelaitoksen (Ruter#) lautoilla (B1 ja B4, kaupungintalon edestä). Matka tarjoaa, hyvällä säällä, hauskan miniristeilyn upeilla näköaloilla Oslon keskustaan ja sen takaisille kukkuloille - ja hieman myöhemmässä vaiheessa matkaa norjalaisille kesähuvila-asutukselle. 

Gressholmen ei itse ole varsinainen huvilasaari (toisin kuin viereiset Lindøya ja Nakholmen), vaikka siellä joitain kesäasukkaita nykyisin asuukin vanhojen tehtaiden konttoreissa ja työntekijöiden asunnoissa.

Oikeastaan 'Gressholmen' on kolme yhteen kasvanutta saarta: Rambergøya on luonnontilassa oleva rehevä luonnonsuojelualue, lukuunottamatta etelärantaa, josta löytyy naturistiuimaranta. Heggholmenissa ovat toimineet alueen teollisuuslaitokset (saippua- ja maalitehdas, jotka häädettiin hajuhaittojen vuoksi saarelle, ensinmainittu jo 1800-luvulla), ja siellä on tämänhetkinen asutuskin; Gressholmen itsessään on mäntykangas- ja kalliomaisemaa (ja myös suurelta osin luonnonsuojelualuetta), paitsi länsiosiltaan, jota hallitsevat vanhat lentokenttärakennelmat - ja nykyisin myös huvivenesatama. Ja tietysti siellä on myös alueen 'turistikeskus', eli kestikievari, Gressholmen Kro, joka on auki 'kesäpuolivuoden' (kuten on tapana skandinaviksi sanoa, norjaksi sommerhalvåret). 

Huvila-asukkaat tuovat tavaroita satamasta vanhan teollisuus-
radan avulla.

Saippuatehtaan vanha metalliviiri.

Gressholm Kro ja kesävieraita kylmän veden äärellä.

Periaatteessa tunnen tämän kasvin, mutta
käytännössä en. Vinkkejä?

Oslossa Gressholmen on ollut tunnettu nimenomaan Oslon vanhimman lentokentän paikkana. Lentokenttä oli liikennöitävissä ainoastaan amfibiokoneilla (ts. kyseessä oli vesikiitorata). Oslon päälentokenttänä se toimi vuodesta 1927 (jolloin Lufthansa avasi reitin Berliiniin, Stettiniin ja Kööpenhaminaan) vuoteen 1939, lentokenttänä se suljettiin vasta vuonna 1952.

Yllä Gressholmenin lentokenttä vuonna 1934, kuva Bjarne Larsen. Kuva otettu Heggholmenilta kaakkoon, takana
lintulahti ja oikealla Rambergøya. Alla lentokenttäalue kuvattuna samasta paikasta ja samaan suuntaan kuin
edellisessä kuvassa vuonna 2015. Hangaari hallitsee yhä aluetta. (Erittäin) tarkkasilmäinen voi hahmottaa edessä
oikealla olevalla kalliolla ryhmän lepäileviä hanhia.

Kivitasku ja vanha vinssipyörä

Eläkeläistaidemaalari ja lentokonevinssi - nykyään vinssi-
systeemillä nostetaan ja lasketaan veneitä

Saarella asui ennen villikaniiniyhdyskunta, mutta se tuhottiin keväällä 2007,  koska kaniinit uhkasivat hävittää luonnonsuojelualueen harvinaisen kasviston. Alueen tärkein ympäristömiljöö on lahti, joka jää Gressholmenin ja Rambergøyan väliin. Alue on hyvin matala ja rehevä, ja erinomainen levähdyspaikka vesilintu- ja kahlaajamuutolle, ja tarjoaa se pesimäpaikkojakin. Juhannuksena lahdella tepasteli suuri joukko tyllejä ja meriharakoita. Lisäksi merihanhia laidunsi heinikoissa ja nukkui kallioiden päällä. Upea paikka.

Meriharakoita lieterannalla.

Suomea, kveeniä ja metsäsuomalaisia, eli Suomi Norjassa

“Hei, puhuitteko tuossa suomea – turisteina vai töissä?” Nyt kun olen perheen kanssa Oslossa, useammankin kerran kaupassa tätä on kysytty, eikä kysyjä koskaan ole itse ollut turisti. Erään kerran kyseessä oli pitemmällä Stavangerin-komennuksella ollut mies, joka oli ostamassa eväitä Holmenkollen-juoksuporukalle, jonka hänen työnantajansa oli koonnut. Toisen kerran taas jo vanhempi mies kommentoi olleensa yli 30 vuotta Norjassa, eri puolilla ja eri työnantajilla. Hieman erilainen kohtaaminen oli taas se, kun istuimme bussissa ja viereen osui tuskaisasti älähdellyt, pahanhajuinen ja sekavasti puhuva nainen, joka hyvin vaikeasti ymmärrettävällä suomellaan kysyi, puhummeko me suomea. Hän itse oli kotoisin Göteborgista, sen ymmärsimme.

Ensimmäisen polven suomalaisia maahanmuuttajia lapsineen on Norjassa noin 7000, lisäksi noin 12 000:lla on vähintään jompikumpi vanhemmista tai yksi isovanhemmista suomalaisia. Vajaa puolet suomalaisista elää pohjoisimmassa Norjassa, toinen puoli Oslon tienoilla, joitakin satoja ‘öljyalueilla’ lännessä, erityisesti Stavangerin tienoilla.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ainakaan suomen kielen käytöstä eikä suomalaista Norjassa, sillä Norjassa on oma, vanha suomalainen vähemmistönsä, kveenit, jotka polveutuvat Suomen alueilta (Torniojokilaaksosta ja Kainuusta) Jäämeren rantaan muuttaneista lähinnä kalastajista. Tämä muuttoliike alkoi viimeistään 1600-luvun lopulla, mutta nykyisen kveeniasutuksen pohja on nimenomaan 1800-luvun puolivälin muuttoaallossa, joka alkoi 1840-luvulla väestönkasvun ja katovuosien myötä ja jota erityisesti suuret nälkävuodet (1866–8) vauhdittivat.

Suomea toisena kielenä opiskelee noin 600 koululaista kahden pohjoisimman läänin (Tromssa ja Nordmark) alueella, joissa suomen kielellä on virallinen vähemmistökielen status (vuodesta 2005). Sulauttamispolitiikka on vaihtunut kannustavaksi vähemmistöpolitiikaksi.

Kveenejä on 2000 – 20 000 (laskijasta riippuen), joista lähes 10 000 ymmärtää kveeniä, mutta vain muutama sata osaa sitä lukea, ja ehkä vain 50 kirjoittaa. Tromssassa kveeniä voi lukea yliopistossa opintoja. Suomen ja kveenin välinen ero on samanlainen kuin norjan ja ruotsin, eli käytännön ymmärtämisen suhteen kyse on lähinnä murre-erosta; käytössä on vanhoja kielimuotoja, 1800 –luvun kieltä norjalaisin lainasanoin ryyditettynä.

Vanhan kveeniaasutuksen keskus oli Alta (tai pikemminkin Alattio), mutta 1800-luvun loppupuolen muuttoaalto siirti painopisteen itä-Ruijaan ja Vesisaareen. Jako näkyy näinäkin päivinä niin, että idempänä yhteydet suomalaiseen kulttuuriin ovat kiinteämmät, ja kveeniä pidetään lähinnä suomen murteena, kun taas lännessä oma identiteetti on vahvempi, ja mielummin puhutaan kainulaisista ja kainun kielestä.

Oma kosketukseni kveenikultuuriin täällä Oslossa on ollut äärimmäisen ohut. Tosin kuukausi takaperin paikallisessa kahvilassa eräs mies vaihtoi muutaman sanan kanssamme, hän sanoi olevansa Ruijasta, ja hän puhui tosiaankin kveeniä. Se kuulosti hieman kulmikkaalta ja hyvin vanhahtavalta. Toinen kosketukseni kveeneihin tulee meteorologisen instituutin sivulta, joiden kielivalikossa on nynorks, bokmål, englanti, pohjoissaame, sekä kveeni. Katso www.yr.no, ja oikean ylänurkan valikosta siis ‘kvääni’, joka on kielen omakielinen nimi. Sitten voit valita ennustuksen joka tiimale, tääpänä tai vaikka huomena.

Finnskoger Norjassa. Kartan länsilaidassa on Mjøsa-järvi,  ja
Jessheim on aivan Gardermoenin lentokentän vieressä. Kartan raja
on siis Norjan ja Ruotsin välinen. A = Finnskogen Turist & Vill-
marksenter  B = Svullruenin kylä ja Skogfinskmuseum,  C = Finnskogen
Opplevelser F = Visit Finnskogene -turisti-info.

Toinenkin perinteinen suomalaisvähemmistö Norjassa on: metsäsuomalaiset. 1500-luvun lopulla Kaarle –herttua (Kustaa Vaasan poika ja tuleva kuningas Kaarle IX) antoi seitsemän vuoden verovapauden herttuakuntansa metsäseuduille uudisraivaajiksi lähteville. 1500- ja 1600-luvun vaihteen vaikeat ajat Suomessa, nuijasota ja nälänhädät, lisäsivät yhä Keski-Ruotsin erämaametsien houkuttelevuutta. Hiljalleen suomalaisia, erityisesti savolaisia, asettui asumaan laajalle alueelle erityisesti Värmlantiin, Taalainmaalle ja itään aina Norjan puolelle asti (joka tällöin kuului Tanskaan). Alueita ryhdyttin kutsumaan nimellä finnskogar (Ruotsissa) ja finnskoger (Norjassa). Kruunun politiikka kuitenkin muuttui pian, kaskeamista yritettiin hillitä ja suomalaisia sulauttaa valtaväestöön. Silti 1800-luvun alussa suomalaisia eli alueella noin 40 000 – 50 000, mutta norjalaistamis- ja ruotsalaistamispolitiikka sekä vähittäinen assimiloituminen hiljalleen hävittivät metsäsuomalaisuden erillisenä (kielellisenä) vähemmistönä. Viimeiset suomea puhuneet kuolivat 1960-luvulla Ruotsin puolella, Norjassa jo aiemmin. Tästä huolimatta ainakin Norjan puolella metsäsuomalaisilla on yhä oma kulttuuri-identiteettinsä, jonka keskeisinä instituutioina on Norjan metsäsuomalaismuseo (Norsk skogfinskmuseum) sekä kolmipäiväinen Republikken Finnskogen –tapahtuma (Svullruen kylässä), osana metsäsuomalaispäiviä (Finnskogdagene). Metsäsuomalaisilla, samoin kuin kveeneilläkin (ja juutalaisilla, tataareilla sekä romaneilla) on virallisesti tunnustettu kansallinen vähemmistöasema.

  Kullervon   kirous   oli   Oslon   Nationalgallerietissa   Tarujen   kansat
-näyttelyssä  käymässä.  Nyt  näyttely  onkin  jo  Ateneumissa.

Vaikka suomalaismetsät ovat huomattavasti kveenialueita lähempänä Osloa, en varsinaisesti ole alueella käynyt – tosin juna Tukholmasta Osloon kulkee myös Norjan suomalaismetsien halki, alueen eteläosasta, joten teknisesti ottaen olen nähnyt ne metsät.... Oslossa olin norjalaisen ja suomalaisen kansallisromanttisen taiteen näyttelyyn (joka juuri avautui Ateneumissa nimellä Tarujen kansat, suosittelen!) liittyen konsertissa jossa esiintyi Sinikka Langeland, kanteleensoittaja, joka on aktiivisesti toiminut metsäsuomalaisen musiikkikulttuurin ja kansanperinteen säilyttämiseksi. Jo vuonna 1996 hän sai Finnskogpris-palkinnon tästä työstään. Konsertissaa (ja uusimmalla levyllään Half-Finished Heaven: tämän linkin takaa saa myös näytteen levyn vaikuttavan omaehtoisesta äänimaisemasta) hän yhdistelee kalevalaisia sävelaiheita, lintuteemoja ja Tomas Tranströmerin runoutta. Kovin vaikuttava oli konsertin ainoa suomeksi laulettu kappale, sarja lyhyitä loitsuja, joissa metsäsuomalaiset perinnetekstit oli yhdistetty karjalaisiin kansanlaulumelodioihin. Pienen näytteen tämäntyyppisistä lauluista ja myös siitä, miltä kuulostaa suomea ja norjaa yhdistelevä laulutyyli antaa erityisesti vanhoja melodioita versioiva ja dokumentoiva albumi Tirun lirun vuodelta 2001. Tältä levyltä löytyy kaikea outoa, kuten loitsuäänitteitä. Erityisesti on mainittava murheellisen ilkikurinen siirtolaislaulu, joka kuullaan levyllä niin norjaksi Langelandin esittämänä, kuin myös Puro-Juhoin Pekan suomeksi esittämänä – äänitteessä vuodelta 1905! Kenellä vain on pääsy Spotifyhin,kuunnelkoon.

"Rakkauden takia mä Tampereelta lähdin vaikka Suomi oli syntymämaani

Heilani itki ja kasvonsa peitti ja lupas olla armahani.

Ja mitä minä heilalla tekisinkään näin oman mamman lapsi

sanovat he heiliä minulla ei ole vaan on tälläkin kertaa kaksi"

***

Tähän loppuun muutama linkki:

Kainun instituutti ('Kväänin kielen ja kulttuurin kansallinen sentteri': http://www.kvenskinstitutt.no. Erityisesti suosittelen interaktiivisesta karttaa, jonka kautta löytyvät Pohjois-Norjan kveeniperheet vuodelta 1865: http://www.kvenskinstitutt.no/historie/et-interaktivt-kart-om-kvensk-bosetting-i-finnmark-1865/

Ruija Kaiku. Kainulaisten ja suomalaisten lehti. Den Kvenske Avisen: http://www.ruijan-kaiku.no

Norjan metsäsuomalaismuseo: http://www.skogfinskmuseum.no

Norjan suomalainen evankelis-luterilainen seurakunta (http://finskekirken.com)

Suomi-Seura Oslo (http://www.suomiseura.org)

Norjansuomalaisten yhdistys http://www.klubbinfo.no/finskforb/vedtekter-norsk.html :

Portaali kaikkeen suomalaiseen Norjassa(kin): http://www.finsk.no/index.php/fi/ - Bente Imerslundin ylläpitämä sivusto.

Suomalais-norjalainen kulttuuri-instituutti (Oslossa): http://www.finno.no

Facebookista löytyvät mm. Kvener ut av skapet -ryhmä ('Kveenit ulos kaapista'), Alta Kvenforening/Alattion Kvääniseura -ryhmä; suomalaiset Oslossa –ryhmä; Norjassa rantautuneet suomalaiset –ryhmä,  sekä Suomi-seura Oslo -ryhmä

Suomen suurlähetystö Norjassa: http://www.finland.no

Tämä kirjoitus alkoi ajatuksesta, että pitäisi kertoa jotain saamelaiskulttuurista Norjassa ja Oslossa – mutta siihen en siis ehtinyt lainkaan...

17. mai - koululaisten ja opiskelijoiden juhla

 

Norjan   unionilippu   1844-1905 - vasem-
   massa ylänurkassa Ruotsi-Norjan yhteinen
lippu,   Norjassa   kutsumanimeltään
sildesalaten, 'sillisalaatti'.

Norjan kansallispäivänä 17 toukokuuta oli taas lähdettävä Oslon keskustaa ihmettelemään lippumerta ja koululaiskulkuetta.  Päivä muodostui jo 1800-luvun alkupuolella norjalaisen kansallistunnon näyttämöksi ruotsalaisten ylivaltaa vastaan. Samalla kyse oli tilaisuudesta heilutella Norjan omaa 'puhdasta' lippua (det rene flagg - sitä samaa kuin mikä nykyisinkin on käytössä) Norjan virallisen unionilipun sijaan, ja osoittaa näin erillisyyttä ja omaa identiteettiä. 

Lapset ja lasten kulkue tuli mukaan vuonna 1870, ja heti itsenäisyyden alusta saakka tapana on ollut, että kuningashuone ottaa vastaan kuninkaan palatsin parvekkeelta lasten kulkeen, ensimmäisen kerran siis vuonna 1906. Samaan aikaan mukaan juhlintaan osallistuivat yhä vahvemmin myös abiturientit, russe, jotka nykyisin(kin) osallistuvat koululaiskulkueeseen omana ryhmänään. 

Oslossa koululaiskulkueessa (barnetoget) oli yhteensä 106 koulua ja 74 orkesteria (korps), sekä kolme russe-laumaa, ja se kesti kaksi ja puoli tuntia. Kuningasperhe vilkutteli kiltisti koko ajan, ja miehet ottivat hatut päästään aina lipputervehdysten kohdalla. Erittäin kyllästyneen oloiset prinsessa Ingrid ja prinssi Sverre hoitivat myös edustustehtäviä parvekkeella pitemmän aikaa.

Oikealta: kuningas Harald V, kuningatar Sonja, kruununprinsessa Mette-Marit, kruununprinssi Haakon, kuninkaanlinnan parvekkeella.

Jokaisella kulkuejoukolla oli oma lippunsa - vanhoilla kouluilla lippu oli selvästi usein jo vuosikymmenten takaa ja ajan patinoima, toisissa taas näkyivät hyvin vuosikymmenestä toiseen vaihtuneet muoti- ja arvoarvostelmat. Myös jokaisella soittokunnalla oli lippuviirinsä, ja luonnollisesti kaikilla, joilla oli vapaita käsiä, liehuttivat erikokoisia Norjan lippuja. Kuninkaanlinnan edessä monet (ala)koulut viritteliväat hurraahuutoja, myös Leve kongen! erottui useasti. Ilmiselvästi kulkuejoukot kilpailivat myös keskenään siitä, miten saisivat aikaiseksi näyttävimmän lippumeren, ja siten pääsisivät Norjan televisiokanavien lähetyksiin. 

Siinä missä Suomessa itsenäisyyspäivänä parkkeerataan televisioiden ääreen katsomaan linnan juhlia, täällä näyttää olevan tapana ensin osallistua paikalliseen koululaiskulkueeseen (joka tietysti pikkupaikkakunnilla ei kestä paljoa 15 minuuttia kauempaa), sitten asettua tutttujen ja tuntemattomien kanssa syömään makkaroita (pølse) ulkona, ja lopuksi mennä vieraisille mieluiten niin, että takana pyörii NRK:n (paikallinen Yle) loppumaton kuvareportaasi juhlapäivän eri tapahtumista ympäri Norjaa.

Kuningas    perheineen   parvekkeella,   kansa marssii  
alhaalla.    Tässä    Bestumin    koulun   musikkorps  (1937).

Toki orkesterit kilpailevat myös keskenään huomiosta, ja koettivat ajoittaa parhaan osaamisen näyttämisen kuninkaanlinnan eteen. Osalla oli jopa varsin kunnianhimoisia koreografioita esitanssijoineen, ja eräs varsin taitava joukko esitti osan yhdestä kappaleesta linnan edessä selällään maaten. Periaatteessa orkestereita oli kolmea eri sorttia: ensinnäkin varsinaiset kouluorkesterit, skolekorps, joiden osaaminen oli lievästi sanottuna melkoisen vaihtelevaa - alakoululaisten tapailusta musiikkikoulujen muhkeaan äänimattoon. Toiseksi, ungdomskorps, koulujen 'nuoriso-orkesterit', joissa soittavat koulujen yläluokkien jo huomattavasti vapaaehtoisemmat soittajat, sekä koulujen entiset oppilaat. Aika monen ungdomskorpsin keski-ikä näyttikin olevan reilusti neljänkymmenen paremmalla puolella. Kolmanneksi, mukana kulkueessa on myös isompia puhallinorkestereja, janitsjarorkester - näiden esityksiä kuunteli ilokseen, vaikka harrastelijamuusikoista nämäkin koostuvat.  Joukossa oli myös joitain ruotsalaisia vierailevia koululaisorkestereita, pelastusarmeija puhamminorkesteri - ja tietysti kuninkaan kaartin oma orkesteri, joka päätti tilaisuuden. 

Seuraavassa pieni valikoima marssijoita ja heidän lippujaan sekä maskottejaan vuodelta 2015.

Vålerengan koulu marssilla ja vilkuttamassa kuninkaalle. Lippu on vanha ja
kunnianarvoisa, kuvassa näkyy myös å-kirjaimen perinteinen kirjoitusasu (aa).
Oikealla Lambertseter ungdomskorpsin lipunkantaja (ks. www.luk.no)

Vasemmalla 'Majavapuron koulun' viiri Bjøråsenin esikaupunkialueelta, oikealla taas 'Karhunummen koulu'. Majava on norjaksi bjor, niin bokmålilla että nynorskaksi, joten en kyllä taaskaan aivan ymmärrä. Alla vasemmalla 'Karhupuhaltajien' viiri (biørneblæs - yliopisto-opiskelijoiden Blindernin kampuksen orkesteri), ja oikealla Sagenen koulun viiri, jossa elähdyttävä motto: 'kunskap er styrke' - tieto on voimaa!

Vasemmalla Vinderen skolen vanha lippu, jossa iskulause 'Valo maan päällä'. Avoimen kirjan sivuilla vasemmalla perustuslain hyväksymispäivä 17.5.1814, oikealla itsenäistymispäivä 7.6.1905. Tästä lähdetään. Oikealla Det blæs i Noreg -orkesterin etujoukot mustat ylioppilaslakit päässä - kyseessä on  lääketieteen opiskelijoiden puhallinorkesteri 'Norjassa puhaltaa' - jonka nimessä näkyy nynorskin Noreg -muoto valtion nimestä. Alla taas tulevia yliopilaita, eli abiturientteja (norjaksi russe) punaiset lakkinsa päässään - kansallispäivä on viimeinen juhlapäivä ennen loputenttien alkua ja yliopistojen hakurumbaa. 

Monilla orkestereilla oli mukana myös maskottinsa. Yläkuvassa
Torshovkorpsetin nukke (ja motto: 'Me haluamme - me osaamme').
Oikealla Østensjøvannet Blanda blæs -orkesterin hyvin väsynyt
ankka ('Missä sanat pettävät, puhuu musiikki'. Alla taas Østersjøn
koulun orkesterin nallekarhu (niin, Østersjø ei tarkoita Itämerta,
vaan tässä tapauksessa 'Itäjärveä').

Silmiinpistävän monessa oslolaiskoulussa lipunkantajiksi on valikoitunut maahanmuuttajien lapsia. Tämä on toki luonnolliustakin tilanteessa, jossa oslolaisista on Norjan ulkopuolella syntyneitä yli yksi  viidesosa. Vasemmalla ylhäällä Toyenin koulun klassisoiva viiri, oikealla Sagene skolen musikkorpsin kyyhkysaihe. Hyvin monessa lipussa esiintyykin lintu (jos ei sitten karhu). Alakuvassa sitten jo unohtnut suurempi kouluorkesteri, perässään Ilan koulu - myös oulurakenuksia viireissä ja lipuissa esiintyy usein.

 

Joskus lippujen aiheet on haettu (myyttisestä) menneisyydestä. Viikinkilaivoja näkyy siellä tällä, mutta Torshovin koulun aihe  (ylempänä vasemmalla) on lähes itsestäänselvästi aasajumala Thor vasaroineen ja pukkivaunuineen.  

Modernempiakin aiheita esiintyy, kuten Veituetin koulun aurinko-kuu-puu -aihe (oikealla ylempänä). Ylhäällä vasemmalla Slemdalin koulun hevoskastanja sekä YK-lippu, joita oli kulkueessa kymmenkunnalla koululla. Oikealla ylhäällä taas Tåsenin koulun 'tyypillinen' puuaihe, johon on sisällytetty erilaisia eläimiä ja koulunkäyntiin liittyviä teemoja - sekä tietysti koululaisia itsejään. Voi hyvin kuvitella, miten tälläisiä lippuja askarrellaan alakoulujen käsityötunneilla.