Suomea, kveeniä ja metsäsuomalaisia, eli Suomi Norjassa

“Hei, puhuitteko tuossa suomea – turisteina vai töissä?” Nyt kun olen perheen kanssa Oslossa, useammankin kerran kaupassa tätä on kysytty, eikä kysyjä koskaan ole itse ollut turisti. Erään kerran kyseessä oli pitemmällä Stavangerin-komennuksella ollut mies, joka oli ostamassa eväitä Holmenkollen-juoksuporukalle, jonka hänen työnantajansa oli koonnut. Toisen kerran taas jo vanhempi mies kommentoi olleensa yli 30 vuotta Norjassa, eri puolilla ja eri työnantajilla. Hieman erilainen kohtaaminen oli taas se, kun istuimme bussissa ja viereen osui tuskaisasti älähdellyt, pahanhajuinen ja sekavasti puhuva nainen, joka hyvin vaikeasti ymmärrettävällä suomellaan kysyi, puhummeko me suomea. Hän itse oli kotoisin Göteborgista, sen ymmärsimme.

Ensimmäisen polven suomalaisia maahanmuuttajia lapsineen on Norjassa noin 7000, lisäksi noin 12 000:lla on vähintään jompikumpi vanhemmista tai yksi isovanhemmista suomalaisia. Vajaa puolet suomalaisista elää pohjoisimmassa Norjassa, toinen puoli Oslon tienoilla, joitakin satoja ‘öljyalueilla’ lännessä, erityisesti Stavangerin tienoilla.

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ainakaan suomen kielen käytöstä eikä suomalaista Norjassa, sillä Norjassa on oma, vanha suomalainen vähemmistönsä, kveenit, jotka polveutuvat Suomen alueilta (Torniojokilaaksosta ja Kainuusta) Jäämeren rantaan muuttaneista lähinnä kalastajista. Tämä muuttoliike alkoi viimeistään 1600-luvun lopulla, mutta nykyisen kveeniasutuksen pohja on nimenomaan 1800-luvun puolivälin muuttoaallossa, joka alkoi 1840-luvulla väestönkasvun ja katovuosien myötä ja jota erityisesti suuret nälkävuodet (1866–8) vauhdittivat.

Suomea toisena kielenä opiskelee noin 600 koululaista kahden pohjoisimman läänin (Tromssa ja Nordmark) alueella, joissa suomen kielellä on virallinen vähemmistökielen status (vuodesta 2005). Sulauttamispolitiikka on vaihtunut kannustavaksi vähemmistöpolitiikaksi.

Kveenejä on 2000 – 20 000 (laskijasta riippuen), joista lähes 10 000 ymmärtää kveeniä, mutta vain muutama sata osaa sitä lukea, ja ehkä vain 50 kirjoittaa. Tromssassa kveeniä voi lukea yliopistossa opintoja. Suomen ja kveenin välinen ero on samanlainen kuin norjan ja ruotsin, eli käytännön ymmärtämisen suhteen kyse on lähinnä murre-erosta; käytössä on vanhoja kielimuotoja, 1800 –luvun kieltä norjalaisin lainasanoin ryyditettynä.

Vanhan kveeniaasutuksen keskus oli Alta (tai pikemminkin Alattio), mutta 1800-luvun loppupuolen muuttoaalto siirti painopisteen itä-Ruijaan ja Vesisaareen. Jako näkyy näinäkin päivinä niin, että idempänä yhteydet suomalaiseen kulttuuriin ovat kiinteämmät, ja kveeniä pidetään lähinnä suomen murteena, kun taas lännessä oma identiteetti on vahvempi, ja mielummin puhutaan kainulaisista ja kainun kielestä.

Oma kosketukseni kveenikultuuriin täällä Oslossa on ollut äärimmäisen ohut. Tosin kuukausi takaperin paikallisessa kahvilassa eräs mies vaihtoi muutaman sanan kanssamme, hän sanoi olevansa Ruijasta, ja hän puhui tosiaankin kveeniä. Se kuulosti hieman kulmikkaalta ja hyvin vanhahtavalta. Toinen kosketukseni kveeneihin tulee meteorologisen instituutin sivulta, joiden kielivalikossa on nynorks, bokmål, englanti, pohjoissaame, sekä kveeni. Katso www.yr.no, ja oikean ylänurkan valikosta siis ‘kvääni’, joka on kielen omakielinen nimi. Sitten voit valita ennustuksen joka tiimale, tääpänä tai vaikka huomena.

Finnskoger Norjassa. Kartan länsilaidassa on Mjøsa-järvi,  ja
Jessheim on aivan Gardermoenin lentokentän vieressä. Kartan raja
on siis Norjan ja Ruotsin välinen. A = Finnskogen Turist & Vill-
marksenter  B = Svullruenin kylä ja Skogfinskmuseum,  C = Finnskogen
Opplevelser F = Visit Finnskogene -turisti-info.

Toinenkin perinteinen suomalaisvähemmistö Norjassa on: metsäsuomalaiset. 1500-luvun lopulla Kaarle –herttua (Kustaa Vaasan poika ja tuleva kuningas Kaarle IX) antoi seitsemän vuoden verovapauden herttuakuntansa metsäseuduille uudisraivaajiksi lähteville. 1500- ja 1600-luvun vaihteen vaikeat ajat Suomessa, nuijasota ja nälänhädät, lisäsivät yhä Keski-Ruotsin erämaametsien houkuttelevuutta. Hiljalleen suomalaisia, erityisesti savolaisia, asettui asumaan laajalle alueelle erityisesti Värmlantiin, Taalainmaalle ja itään aina Norjan puolelle asti (joka tällöin kuului Tanskaan). Alueita ryhdyttin kutsumaan nimellä finnskogar (Ruotsissa) ja finnskoger (Norjassa). Kruunun politiikka kuitenkin muuttui pian, kaskeamista yritettiin hillitä ja suomalaisia sulauttaa valtaväestöön. Silti 1800-luvun alussa suomalaisia eli alueella noin 40 000 – 50 000, mutta norjalaistamis- ja ruotsalaistamispolitiikka sekä vähittäinen assimiloituminen hiljalleen hävittivät metsäsuomalaisuden erillisenä (kielellisenä) vähemmistönä. Viimeiset suomea puhuneet kuolivat 1960-luvulla Ruotsin puolella, Norjassa jo aiemmin. Tästä huolimatta ainakin Norjan puolella metsäsuomalaisilla on yhä oma kulttuuri-identiteettinsä, jonka keskeisinä instituutioina on Norjan metsäsuomalaismuseo (Norsk skogfinskmuseum) sekä kolmipäiväinen Republikken Finnskogen –tapahtuma (Svullruen kylässä), osana metsäsuomalaispäiviä (Finnskogdagene). Metsäsuomalaisilla, samoin kuin kveeneilläkin (ja juutalaisilla, tataareilla sekä romaneilla) on virallisesti tunnustettu kansallinen vähemmistöasema.

  Kullervon   kirous   oli   Oslon   Nationalgallerietissa   Tarujen   kansat
-näyttelyssä  käymässä.  Nyt  näyttely  onkin  jo  Ateneumissa.

Vaikka suomalaismetsät ovat huomattavasti kveenialueita lähempänä Osloa, en varsinaisesti ole alueella käynyt – tosin juna Tukholmasta Osloon kulkee myös Norjan suomalaismetsien halki, alueen eteläosasta, joten teknisesti ottaen olen nähnyt ne metsät.... Oslossa olin norjalaisen ja suomalaisen kansallisromanttisen taiteen näyttelyyn (joka juuri avautui Ateneumissa nimellä Tarujen kansat, suosittelen!) liittyen konsertissa jossa esiintyi Sinikka Langeland, kanteleensoittaja, joka on aktiivisesti toiminut metsäsuomalaisen musiikkikulttuurin ja kansanperinteen säilyttämiseksi. Jo vuonna 1996 hän sai Finnskogpris-palkinnon tästä työstään. Konsertissaa (ja uusimmalla levyllään Half-Finished Heaven: tämän linkin takaa saa myös näytteen levyn vaikuttavan omaehtoisesta äänimaisemasta) hän yhdistelee kalevalaisia sävelaiheita, lintuteemoja ja Tomas Tranströmerin runoutta. Kovin vaikuttava oli konsertin ainoa suomeksi laulettu kappale, sarja lyhyitä loitsuja, joissa metsäsuomalaiset perinnetekstit oli yhdistetty karjalaisiin kansanlaulumelodioihin. Pienen näytteen tämäntyyppisistä lauluista ja myös siitä, miltä kuulostaa suomea ja norjaa yhdistelevä laulutyyli antaa erityisesti vanhoja melodioita versioiva ja dokumentoiva albumi Tirun lirun vuodelta 2001. Tältä levyltä löytyy kaikea outoa, kuten loitsuäänitteitä. Erityisesti on mainittava murheellisen ilkikurinen siirtolaislaulu, joka kuullaan levyllä niin norjaksi Langelandin esittämänä, kuin myös Puro-Juhoin Pekan suomeksi esittämänä – äänitteessä vuodelta 1905! Kenellä vain on pääsy Spotifyhin,kuunnelkoon.

"Rakkauden takia mä Tampereelta lähdin vaikka Suomi oli syntymämaani

Heilani itki ja kasvonsa peitti ja lupas olla armahani.

Ja mitä minä heilalla tekisinkään näin oman mamman lapsi

sanovat he heiliä minulla ei ole vaan on tälläkin kertaa kaksi"

***

Tähän loppuun muutama linkki:

Kainun instituutti ('Kväänin kielen ja kulttuurin kansallinen sentteri': http://www.kvenskinstitutt.no. Erityisesti suosittelen interaktiivisesta karttaa, jonka kautta löytyvät Pohjois-Norjan kveeniperheet vuodelta 1865: http://www.kvenskinstitutt.no/historie/et-interaktivt-kart-om-kvensk-bosetting-i-finnmark-1865/

Ruija Kaiku. Kainulaisten ja suomalaisten lehti. Den Kvenske Avisen: http://www.ruijan-kaiku.no

Norjan metsäsuomalaismuseo: http://www.skogfinskmuseum.no

Norjan suomalainen evankelis-luterilainen seurakunta (http://finskekirken.com)

Suomi-Seura Oslo (http://www.suomiseura.org)

Norjansuomalaisten yhdistys http://www.klubbinfo.no/finskforb/vedtekter-norsk.html :

Portaali kaikkeen suomalaiseen Norjassa(kin): http://www.finsk.no/index.php/fi/ - Bente Imerslundin ylläpitämä sivusto.

Suomalais-norjalainen kulttuuri-instituutti (Oslossa): http://www.finno.no

Facebookista löytyvät mm. Kvener ut av skapet -ryhmä ('Kveenit ulos kaapista'), Alta Kvenforening/Alattion Kvääniseura -ryhmä; suomalaiset Oslossa –ryhmä; Norjassa rantautuneet suomalaiset –ryhmä,  sekä Suomi-seura Oslo -ryhmä

Suomen suurlähetystö Norjassa: http://www.finland.no

Tämä kirjoitus alkoi ajatuksesta, että pitäisi kertoa jotain saamelaiskulttuurista Norjassa ja Oslossa – mutta siihen en siis ehtinyt lainkaan...

17. mai - koululaisten ja opiskelijoiden juhla

 

Norjan   unionilippu   1844-1905 - vasem-
   massa ylänurkassa Ruotsi-Norjan yhteinen
lippu,   Norjassa   kutsumanimeltään
sildesalaten, 'sillisalaatti'.

Norjan kansallispäivänä 17 toukokuuta oli taas lähdettävä Oslon keskustaa ihmettelemään lippumerta ja koululaiskulkuetta.  Päivä muodostui jo 1800-luvun alkupuolella norjalaisen kansallistunnon näyttämöksi ruotsalaisten ylivaltaa vastaan. Samalla kyse oli tilaisuudesta heilutella Norjan omaa 'puhdasta' lippua (det rene flagg - sitä samaa kuin mikä nykyisinkin on käytössä) Norjan virallisen unionilipun sijaan, ja osoittaa näin erillisyyttä ja omaa identiteettiä. 

Lapset ja lasten kulkue tuli mukaan vuonna 1870, ja heti itsenäisyyden alusta saakka tapana on ollut, että kuningashuone ottaa vastaan kuninkaan palatsin parvekkeelta lasten kulkeen, ensimmäisen kerran siis vuonna 1906. Samaan aikaan mukaan juhlintaan osallistuivat yhä vahvemmin myös abiturientit, russe, jotka nykyisin(kin) osallistuvat koululaiskulkueeseen omana ryhmänään. 

Oslossa koululaiskulkueessa (barnetoget) oli yhteensä 106 koulua ja 74 orkesteria (korps), sekä kolme russe-laumaa, ja se kesti kaksi ja puoli tuntia. Kuningasperhe vilkutteli kiltisti koko ajan, ja miehet ottivat hatut päästään aina lipputervehdysten kohdalla. Erittäin kyllästyneen oloiset prinsessa Ingrid ja prinssi Sverre hoitivat myös edustustehtäviä parvekkeella pitemmän aikaa.

Oikealta: kuningas Harald V, kuningatar Sonja, kruununprinsessa Mette-Marit, kruununprinssi Haakon, kuninkaanlinnan parvekkeella.

Jokaisella kulkuejoukolla oli oma lippunsa - vanhoilla kouluilla lippu oli selvästi usein jo vuosikymmenten takaa ja ajan patinoima, toisissa taas näkyivät hyvin vuosikymmenestä toiseen vaihtuneet muoti- ja arvoarvostelmat. Myös jokaisella soittokunnalla oli lippuviirinsä, ja luonnollisesti kaikilla, joilla oli vapaita käsiä, liehuttivat erikokoisia Norjan lippuja. Kuninkaanlinnan edessä monet (ala)koulut viritteliväat hurraahuutoja, myös Leve kongen! erottui useasti. Ilmiselvästi kulkuejoukot kilpailivat myös keskenään siitä, miten saisivat aikaiseksi näyttävimmän lippumeren, ja siten pääsisivät Norjan televisiokanavien lähetyksiin. 

Siinä missä Suomessa itsenäisyyspäivänä parkkeerataan televisioiden ääreen katsomaan linnan juhlia, täällä näyttää olevan tapana ensin osallistua paikalliseen koululaiskulkueeseen (joka tietysti pikkupaikkakunnilla ei kestä paljoa 15 minuuttia kauempaa), sitten asettua tutttujen ja tuntemattomien kanssa syömään makkaroita (pølse) ulkona, ja lopuksi mennä vieraisille mieluiten niin, että takana pyörii NRK:n (paikallinen Yle) loppumaton kuvareportaasi juhlapäivän eri tapahtumista ympäri Norjaa.

Kuningas    perheineen   parvekkeella,   kansa marssii  
alhaalla.    Tässä    Bestumin    koulun   musikkorps  (1937).

Toki orkesterit kilpailevat myös keskenään huomiosta, ja koettivat ajoittaa parhaan osaamisen näyttämisen kuninkaanlinnan eteen. Osalla oli jopa varsin kunnianhimoisia koreografioita esitanssijoineen, ja eräs varsin taitava joukko esitti osan yhdestä kappaleesta linnan edessä selällään maaten. Periaatteessa orkestereita oli kolmea eri sorttia: ensinnäkin varsinaiset kouluorkesterit, skolekorps, joiden osaaminen oli lievästi sanottuna melkoisen vaihtelevaa - alakoululaisten tapailusta musiikkikoulujen muhkeaan äänimattoon. Toiseksi, ungdomskorps, koulujen 'nuoriso-orkesterit', joissa soittavat koulujen yläluokkien jo huomattavasti vapaaehtoisemmat soittajat, sekä koulujen entiset oppilaat. Aika monen ungdomskorpsin keski-ikä näyttikin olevan reilusti neljänkymmenen paremmalla puolella. Kolmanneksi, mukana kulkueessa on myös isompia puhallinorkestereja, janitsjarorkester - näiden esityksiä kuunteli ilokseen, vaikka harrastelijamuusikoista nämäkin koostuvat.  Joukossa oli myös joitain ruotsalaisia vierailevia koululaisorkestereita, pelastusarmeija puhamminorkesteri - ja tietysti kuninkaan kaartin oma orkesteri, joka päätti tilaisuuden. 

Seuraavassa pieni valikoima marssijoita ja heidän lippujaan sekä maskottejaan vuodelta 2015.

Vålerengan koulu marssilla ja vilkuttamassa kuninkaalle. Lippu on vanha ja
kunnianarvoisa, kuvassa näkyy myös å-kirjaimen perinteinen kirjoitusasu (aa).
Oikealla Lambertseter ungdomskorpsin lipunkantaja (ks. www.luk.no)

Vasemmalla 'Majavapuron koulun' viiri Bjøråsenin esikaupunkialueelta, oikealla taas 'Karhunummen koulu'. Majava on norjaksi bjor, niin bokmålilla että nynorskaksi, joten en kyllä taaskaan aivan ymmärrä. Alla vasemmalla 'Karhupuhaltajien' viiri (biørneblæs - yliopisto-opiskelijoiden Blindernin kampuksen orkesteri), ja oikealla Sagenen koulun viiri, jossa elähdyttävä motto: 'kunskap er styrke' - tieto on voimaa!

Vasemmalla Vinderen skolen vanha lippu, jossa iskulause 'Valo maan päällä'. Avoimen kirjan sivuilla vasemmalla perustuslain hyväksymispäivä 17.5.1814, oikealla itsenäistymispäivä 7.6.1905. Tästä lähdetään. Oikealla Det blæs i Noreg -orkesterin etujoukot mustat ylioppilaslakit päässä - kyseessä on  lääketieteen opiskelijoiden puhallinorkesteri 'Norjassa puhaltaa' - jonka nimessä näkyy nynorskin Noreg -muoto valtion nimestä. Alla taas tulevia yliopilaita, eli abiturientteja (norjaksi russe) punaiset lakkinsa päässään - kansallispäivä on viimeinen juhlapäivä ennen loputenttien alkua ja yliopistojen hakurumbaa. 

Monilla orkestereilla oli mukana myös maskottinsa. Yläkuvassa
Torshovkorpsetin nukke (ja motto: 'Me haluamme - me osaamme').
Oikealla Østensjøvannet Blanda blæs -orkesterin hyvin väsynyt
ankka ('Missä sanat pettävät, puhuu musiikki'. Alla taas Østersjøn
koulun orkesterin nallekarhu (niin, Østersjø ei tarkoita Itämerta,
vaan tässä tapauksessa 'Itäjärveä').

Silmiinpistävän monessa oslolaiskoulussa lipunkantajiksi on valikoitunut maahanmuuttajien lapsia. Tämä on toki luonnolliustakin tilanteessa, jossa oslolaisista on Norjan ulkopuolella syntyneitä yli yksi  viidesosa. Vasemmalla ylhäällä Toyenin koulun klassisoiva viiri, oikealla Sagene skolen musikkorpsin kyyhkysaihe. Hyvin monessa lipussa esiintyykin lintu (jos ei sitten karhu). Alakuvassa sitten jo unohtnut suurempi kouluorkesteri, perässään Ilan koulu - myös oulurakenuksia viireissä ja lipuissa esiintyy usein.

 

Joskus lippujen aiheet on haettu (myyttisestä) menneisyydestä. Viikinkilaivoja näkyy siellä tällä, mutta Torshovin koulun aihe  (ylempänä vasemmalla) on lähes itsestäänselvästi aasajumala Thor vasaroineen ja pukkivaunuineen.  

Modernempiakin aiheita esiintyy, kuten Veituetin koulun aurinko-kuu-puu -aihe (oikealla ylempänä). Ylhäällä vasemmalla Slemdalin koulun hevoskastanja sekä YK-lippu, joita oli kulkueessa kymmenkunnalla koululla. Oikealla ylhäällä taas Tåsenin koulun 'tyypillinen' puuaihe, johon on sisällytetty erilaisia eläimiä ja koulunkäyntiin liittyviä teemoja - sekä tietysti koululaisia itsejään. Voi hyvin kuvitella, miten tälläisiä lippuja askarrellaan alakoulujen käsityötunneilla. 

Kielijuttuja

Kun suomalainen ruotsipohjalta lähestyy norjan kieltä ja norjalaisia, ei kommelluksilta ja omituisilta mielleyhtymiltä voi välttyä. Tähän olen kerännyt kaikenlaisia pieniä juttuja.

Ro on sekä ruotsiksi että norjaksi rauha tai hiljaisuus, mutta ruotsin rolig tarkoittaa ‘hauskaa’ ja ‘mukavaa’, kun taas norjaksi rolig ensisijaisesti merkitsee rauhallisuutta, toki myös huolettomuutta. ‘Mukava’, ‘hauska’ (tai ‘hauskuus’) on norjaksi morsom tai hyggelig – tai sitten erityisesti tamperelaisia ilahduttavasti moro. Ruotsin hygglig taas tarkoittaa ‘kivaa’. Yritä siinä sitten puhua täsmällisesti.

Näitä kun selittää ruotsalaiselle, hymyilyttää tätä (le) helposti – norjalainen saattaa samassa kohdassa jo nauraa (le), jos ei vain hymyle (smile). Sen sijaan räkättämistä (skratte) ei Norjassa pidetä kovin kohteliaana. Tälläinen sanailu tuskin naurattaa (skratta) ruotsalaista. Vastaavasti vaikea, ruotsin svår, on norjassa vaikeasti muistettavasti vanskelig – ‘erittäin vaikeasti’, ruotsiksi mycket svårt, on siis norjaksi svært vanskeligt.

Varma kevään merkki: puhallinorkesteri, eli norjaksi janitsjarorkester, siis
janitsaariorkesteri. Kirjoitusasussa näkyy tyypillinen tapa norjalaistaa sanoja
ääntämisen suuntaan. Itse termkin on mielenkiintoinen, ja viittaa osmani-
valtakunnan janitsaarisotilaisiin ja heidän sotilassoittokuntiinsa, joilta
marssivien puhallinorkesterien perinne lainautui koko Eurooppaan jo 1600-
luvulta (Wienin piirityksestä) lähtien. Norjassa perinne on erityisen vahva,
kansallispäivän kulkueperinne ('kulkue' on muuten norjaksi tog, mutta
'juna' on tåg) on säilynyt elinvoimaisena, ja kunnon kulkueessa on aina myös soittajia.
Koska kansallispäivän kulkueet ovat nimenomaan koulujen ja koululaisten asia,
on puhallinorkestereita lähes koululla kun koululla. Tältä kannalta katsottuna
norjalaisten kansainvälisestikin merkittävä asema jazzmusiikissa (toisin kuin
esim. klassisen musiikin kohdalla) tulee myös ymmärrettäväksi.
Osaavia puhaltimien taitajia riittää.

Ruotsin glas, ‘lasi’, on norjaksi glass. Ruotsin glass taas on norjaksi is, eli iskrem, eli jäätelö. Jotenkin hämäävänä pidän myös sitä, että isoinkin kaupunki on norjaksi by (kylä, ruotsin by, taas on grend, tai landsby). Ja siinä missä norjan tilbud tarkoittaa (erikois)tarjousta, ruotsin tillbud tarkoittaa ‘vaaraa’ tai ‘välikohtausta’. Näitä ‘vaarallisia ystäviä’ on monia; mainitaan nyt vielä norjan stue, joka tarkoittaa paitsi tupaa myös olohuonetta. Hytte taas tarkoittaa mökkiä, nykyisin jopa huvilaa – ruotsissa merkitys on pikemminkin ‘hytti’ tai ‘koppi’. Norjan kielessä on myös tapana kirjoittaa sanat hieman enemmän siten kuin ne lausutaan, niinpä esimerkiksi ‘autonajaja tuntee sinut’ on ruotsiksi chauffören känner dig, mutta norjaksi sjåføren kjenner deg – mutta ääntäminen on siis kutakuinkin sama.

Tavallisista ruotsin sanoista eniten kummastusta norjassa tuntuu tuottavan tuo ruotsin tavanomainen anteeksipyyntösana, förlåt – norjassa kun vastaavaan tarkoitukseen käytetään sana unnskyld, joka on siis sama sana kuin saksan entschuldigen – ‘vapauttaa synnistä’. Sen sijaan ursäkta -sana tunnutaan norjassa ymmärrettävän, sillä monissa (itä)murteissa sana esiintyy, vaikka mistään norjan sanakirjasta ei sitä löydäkään (se tosin äännetään norjassa kutakuinkin kuin se kirjoitettasiin årsjåk).

Luulin pitkään, että ‘kuusitoista’ kirjoitettaisiin norjaksi seissen. Tätä muotoa ei kuitenkaan löydy sanakirjoista, vaan kyseessä on tanskalaisvaikutteinen, murteellinen norjalaisvariantti (joka sitä paitsi kirjoitetaan seisten), joka on erityisen yleinen juuri Oslon seudulla ja muualla etelä-Norjassa (Sørlandetin ja Østlandetin alueilla). ‘Oikeasti’ kuusitoista on norjaksi seksten. Itselläni kesti myös aikaa ymmärtää, että like on aivan kotoperäinen norjan sana, ja tarkoittaa siis jostakin asiasta pitämistä; sen sijaan tykke –sanan merkitys kirjakielessä rajoittuu merkitykseen ‘pitää jonakin’, ‘tarkoittaa’. Mutta sky ei tarkoita suinkaan taivasta, vaan pilveä.

Sylte tarkoittaa kaikenlaista säilöttyä ruokatavaraa, erityisesti sylttyä. Tøy taas tarkoittaa kangasta. Eli täysin loogisesti syltetøy tarkoittaa hilloa (ja kjøretøy ajoneuvoa!). Vastaavasti fortau, ‘jalkakäytävä’, näyttäisi muodostuvan sanoista for + tau, ‘jätenaru’, vaikka se toki oikeasti muodostuu jalanjälkeä (jalkojen tamppaamaa aluetta) tarkoittavasta sanasta ja ‘edessä’ –prepositiosta.

Hyvästellessä norjalainen huudahtaa viimeiseksi haade!, olipa kyse kaverista tai kaupan kassasta. Jonkin aikaa kesti, ennen kuin tajusi, että kyseessä on lyhennys toivotuksesta ha det bra, ‘voi hyvin’. Kun norjalainen taas haluaa sanoa, että jokin asia on mainiosti, hän voi huudahtaa flott! Merkitys (ja taajuus kielessä) on vastaava kuin englannin sanalla great! Toisaalta norjan kielestä löytyy myös sana greit, joka tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin englannin ilmaisu okay (joka taas tuntuu olevan astetta 'positiivisempi' kuin sen nojalaistetu muoto uukoo). 

'Tonttupuhelin' Gardermoenin lentokentän rautatieasemalla (siis sisäpuhelin, joka toimii vain kyseisellä 'tontilla')

Jotkut yksittäiset sanat ovat jo sinällään aika mukavia, kuten murmester, joka tietysti tarkoittaa muuraria. Samoin, jonkin aikaa ihmettelin vuokrakämppämme kirjahyllystä pilkottavaa kirjanselkämystä, jossa lukee Smørrebibelen, jonka hätäisesti helposti kääntää ‘Voiraamatuksi’. Kyseessä on kuitenkin parisataasivuinen opas suksien voiteluun. Aitoa norjalaistunnelmaa on myös verbissä matpakka, joka tarkoittaa lounaseväslaatikon (matpakke) varustamista tarpeellisilla tuotteilla.

Norjalainen väitös

Väitöstilaisuus on akateemisen maailman perinteisin rituaali – etenkin Suomessa. Sain mahdollisuuden osallistua (esitarkastajana) yhden norjalaisen väitöstilaisuuden tarkastuspäivään. Kyseessä oli historian alan väitöskirja Honour and domestic violence in the Late Roman West, c. 300-600 A.D., ja väittelijä oli Jan Frode Hatlen. Ilokseni tilaisuus pidettiin Trondheimissä. Siellä en ollut aiemmin käynyt, vaikka viimeistään taidehistorian peruskurssit (vuonna 1992) saivat minut asettamaan Nidarosdomin, Trondheimin tuomiokirkon, pohjoismaiseksi ykköskohteeksi ikivanhoista asioista kiinnostuneelle historioitsijalle. 

Trondheimin vanhaa keskustaa. Takana Nidarosdom, Nidarosin tuomiokirkko, jota rakennettiin 1000-luvun lopulta alkaen yli sadan vuoden ajan. Pyhän Olavin muisto toi Nidarokseen enemmän pyhiinvaeltajia kuin minnekään muualle Pohjois-Euroopassa. Kaupungin alkuperäinen nimi johtuu sen asemasta Nid-joen suussa (os). Kaupunkia itsessään ryhdyttiin kutsumaan nimellä Trondheim (joka taas johtuu on lyhennelmä termistä kaupanger i Trondheimen, Trøndelagin kauppapaikka), jonka tanskalainen kirjoitusasu taas on Trondhjem. Tämä oli kaupungin virallinen nimi aina vuoden 1930 alkuun, jolloin laki nimen palauttamisesta alkuperäiseen norjalaiseen muotoon 'Nidaros' astui voimaan. Kaupunkilaiset itse sydämistyivät muutoksesta niin, että jo seuraavana vuonna nimeksi otettiin 'kompromissiehdotus' Trondheim, nimen uusi, norjalaistettu kirjoitusasu. Nationalismin korostuksesta 1900-luvun alussa kertoo myös Olav Tryggvasonin patsas vuodelta 1921, joka juhlistaa Trondheimin (mahdollisesti) perustaneen (ja ensimmäisenä kristinuskoon kääntyneen) viikinkikuninkaan muistoa. Sataa.

Norjalainen väitös alkaa ’koeluennolla’ (prøveforelesning), jonka aiheen antaa väitöksen arviointikomitea. Aihe liittyy luonnollisesti väitöksen aihepiiriin, mutta ei suoraan tutkimuksen tuloksiin. Väittelijä kertoi minulle, että hän sai moninkertaisesti enemmän ohjeita luennon ja varsinaisen väitöksen välisen lounaan järjestelyihin liittyen kuin itse luentoon; ohjeistus käsitti lähinnä vain luennon aiheen, joka tässä tapauksessa oli Family roles in Late Antiquity: End, Continuity or Transformation? Kello 10.15 arviointikomitea, väittelijä sekä tiedekunnan dekaani astuivat saliin, yleisö nousi ylös, ja dekaani lausui rituaaliset alkusanansa. Itse luento kesti tasan 45 minuuttia. Tämän jälkeen olisi periaatteessa ollut mahdollisuus keskusteluun ja kysymyksiin, mutta nyt näitä ei esitetty – tämä on kuulemma yleinen käytäntö. Kun kerroin tilaisuudesta Oslossa, sain kuulla, että oslolainen tapa on pitää koeluento väitöstä edeltävänä päivänä.

NTNU:n (Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston) Dragsvollin kampus on oikeastaan joukko katoksen alle ryhmiteltyjä rakennuksia ja julkisia tiloja - ulospäin ei kovin näyttävä ratkaisu, mutta vaikutti hyvin käytännöllistä ja mukavalta, etenkin sadesäällä (suunnittelija Henning Larssen 1968-2007). Edessä oleva taideteos on nimeltään Talerstol ('Puhujanpönttö') vuodelta 1993 (Bjørn Melbye Gulliksen). Ei vielä sada.

Varsinainen väitös alkoi kello 12.30 juhlavalla sisääntulolla saliin. Väittelijällä sen kummemmin kuin arviointikomiteallakaan ei ollut juhlapukuja tai mitään erityisiä viittoja tai hattuja. Arviointikomiteaan kuului kaksi (yliopiston ulkopuolelta tulevaa) vastaväittäjää, ja kolmas tiedekunnan nimittämä ‘paikallinen’. Dekaanin rituaalisten alkusanojen jälkeen – joihin sisältyi ilmoitus siitä, että arviointikomitea oli hyväksynyt koeluennon osaksi tohtorintutkintoa – väittelijä esitteli väitöskirjansa sisällön noin kymmenessä minuutissa. Käytännössä hän luki väitöksen tiivistelmän ja täydensi sitä lyhyellä aiemman tutkimuksen esittelyllä (tiivistelmän voi lukea täältä). Verrattuna suomalaiseen väitökseen, ‘koeluento’ ottaa siis lectio precursorian roolin, kun taas väittelijän suorittama työn esittely korvaa suomalaisen vastaväittäjän aloituspuheenvuoron. Yhtä kaikki, aloituspuheenvuoron päätyttyä dekaani kutsui ensimmäisen opponentin esittämään kriittiset kommenttinsa.

Väitös käynnissä. Vasemmalla väittelijä, oikeanpuolimmaisena edessä istumassa 2. opponentti Gunhild Vidén, ja hänen vieressään tilaisuuden puheenjohtaja (kustos -sanaa ei käytetä Norjassa), dekaani ja uuden ajan historian professori Anne Kristine Bjørresen. Ensimmäisessä penkissä (vasemmalla) istuu Julia Hillner, 1. opponentti, ja hänen vieressään arviointikomitean kolmas jäsen, Magne Njåstad (kuva: Institutt for Historiska studier, NTNU).

Ensimmäisellä opponentilla on puolitoista tuntia aikaa kommentteihinsa. Vastaväittäjät olivat tehneet (kuulemma yleisen, mutta ei suinkaan välttämättömän) työnjaon, jonka mukaan 1. opponentti (Julia Hillner, Sheffieldin yliopistosta) keskittyy metodologisiin seikkoihin sekä kysymyksenasetteluun ja kontekstointiin liittyviin kysymyksiin, kun taas toinen opponentti (Gunhild Vidén, Göteborgin yliopisto) kiinnittää huomionsa pienempiin yksityiskohtiin, teknisiin virheisiin, määrittelyihin sekä yksityiskohtaisempaan lähteiden käyttöön. Toisella opponoijalla on puolestaan käytettävissä 45 minuuttia, ja osien välissä on 15 minuutin tauko.  Mielenkiintoista on, että opponentit ovat siis yksi kerrallaan salin edessä keskustelemassa väittelijän kanssa, joten mitään kolmiodraamoja ei voi syntyä. Tässä väitöksessä, tuskin yllättäen, kävi niin, että ensimmäinen puolitoista tuntia tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin toinen, lyhyempi osuus. Muistiinpanoissani lukeekin toisen osion kohdalla ‘todella tylsää’. Väitös päättyi ilman sen kummempia päätössanoja (vrt. suomalaisen väitöksen päätös, jossa opponentti esittää väitöksen hyväksymistä) kuin että dekaani puheenjohtajana kysyi vielä, onko jollakulla läsnä olevalla kysymyksiä tai huomauttamista väitöskirjasta. Koska ei ollut, väitöstilaisuus todettiin päättyneeksi. Kommentit tässä vaiheessa ovat kuulemma hyvin harvinaisia kuten Suomessakin, yleensä niitä tekevät vain läsnä olevat ‘maallikot’, akateemisen maailman ulkopuolelta. Minkäänlaisena etikettivirheenä tällaisia kysymyksiä ei toki pidetä.

Trondheimin vanhempaa 'esikaupunkialuetta', keskustasta katsottuna joen toisella puolella. Sataa.

Väitös siis hyväksyttiin, ja illalla oli juhlat. Suomalaisesta väitöskaronkasta juhlat erotti lähinnä pukeutumiskoodi, juhlapukuja ei käytetty; miehillä näkyi pukuja, myös vaaleita, ja toisaalta pikkutakkia solmioiden kanssa. Toinen ero suomalaiseen käytäntöön oli, että itse väittelijä ei aloita puheita, vaan väitöstilaisuuden puheenjohtaja, joka yleensä on tiedekunnan dekaani. Tämän jälkeen puhuvat vastaväittäjät, komitean ‘hiljainen jäsen’ sekä ohjaajat. Nämä ‘virallisemmat’ puheet pidettiin osin ennen pääruokaa, osin sen jälkeen. Jälkiruuan jälkeen oli ystävien sekä perheen (tässä tapauksessa väittelijän isän) puheiden vuoro. Tähän puheet yleensä loppuvatkin, mutta tällä kertaa väittelijä piti vielä lyhyen kiitospuheen. Erona myös on, että iltatilaisuudessa oli myös ikään kuin puheenjohtaja, joka aluksi esitteli tilaisuuden kulkua, alkoholipolitiikkaa, sekä itse illallisen aikana piti huolen puheiden pitämisestä ja niiden järjestyksestä. Muuten väitösjuhla oli yhtä iloinen ja sydämellinen tilaisuus kuin karonkat Suomesta; kun lähdin juhlista hieman ennen puolta yötä, noin puolet juhlijoista oli vielä jäljellä, ja tanssi oli aluillaan.

Nidarosdom. Sisälle en päässyt enää väitöksen jälkeen puoli neljän maissa. Seuraavalla kerralla sitten - Trondheim on ehdottomasti käymisen arvoinen! Sataa.