Kielijuttuja

Kun suomalainen ruotsipohjalta lähestyy norjan kieltä ja norjalaisia, ei kommelluksilta ja omituisilta mielleyhtymiltä voi välttyä. Tähän olen kerännyt kaikenlaisia pieniä juttuja.

Ro on sekä ruotsiksi että norjaksi rauha tai hiljaisuus, mutta ruotsin rolig tarkoittaa ‘hauskaa’ ja ‘mukavaa’, kun taas norjaksi rolig ensisijaisesti merkitsee rauhallisuutta, toki myös huolettomuutta. ‘Mukava’, ‘hauska’ (tai ‘hauskuus’) on norjaksi morsom tai hyggelig – tai sitten erityisesti tamperelaisia ilahduttavasti moro. Ruotsin hygglig taas tarkoittaa ‘kivaa’. Yritä siinä sitten puhua täsmällisesti.

Näitä kun selittää ruotsalaiselle, hymyilyttää tätä (le) helposti – norjalainen saattaa samassa kohdassa jo nauraa (le), jos ei vain hymyle (smile). Sen sijaan räkättämistä (skratte) ei Norjassa pidetä kovin kohteliaana. Tälläinen sanailu tuskin naurattaa (skratta) ruotsalaista. Vastaavasti vaikea, ruotsin svår, on norjassa vaikeasti muistettavasti vanskelig – ‘erittäin vaikeasti’, ruotsiksi mycket svårt, on siis norjaksi svært vanskeligt.

Varma kevään merkki: puhallinorkesteri, eli norjaksi janitsjarorkester, siis
janitsaariorkesteri. Kirjoitusasussa näkyy tyypillinen tapa norjalaistaa sanoja
ääntämisen suuntaan. Itse termkin on mielenkiintoinen, ja viittaa osmani-
valtakunnan janitsaarisotilaisiin ja heidän sotilassoittokuntiinsa, joilta
marssivien puhallinorkesterien perinne lainautui koko Eurooppaan jo 1600-
luvulta (Wienin piirityksestä) lähtien. Norjassa perinne on erityisen vahva,
kansallispäivän kulkueperinne ('kulkue' on muuten norjaksi tog, mutta
'juna' on tåg) on säilynyt elinvoimaisena, ja kunnon kulkueessa on aina myös soittajia.
Koska kansallispäivän kulkueet ovat nimenomaan koulujen ja koululaisten asia,
on puhallinorkestereita lähes koululla kun koululla. Tältä kannalta katsottuna
norjalaisten kansainvälisestikin merkittävä asema jazzmusiikissa (toisin kuin
esim. klassisen musiikin kohdalla) tulee myös ymmärrettäväksi.
Osaavia puhaltimien taitajia riittää.

Ruotsin glas, ‘lasi’, on norjaksi glass. Ruotsin glass taas on norjaksi is, eli iskrem, eli jäätelö. Jotenkin hämäävänä pidän myös sitä, että isoinkin kaupunki on norjaksi by (kylä, ruotsin by, taas on grend, tai landsby). Ja siinä missä norjan tilbud tarkoittaa (erikois)tarjousta, ruotsin tillbud tarkoittaa ‘vaaraa’ tai ‘välikohtausta’. Näitä ‘vaarallisia ystäviä’ on monia; mainitaan nyt vielä norjan stue, joka tarkoittaa paitsi tupaa myös olohuonetta. Hytte taas tarkoittaa mökkiä, nykyisin jopa huvilaa – ruotsissa merkitys on pikemminkin ‘hytti’ tai ‘koppi’. Norjan kielessä on myös tapana kirjoittaa sanat hieman enemmän siten kuin ne lausutaan, niinpä esimerkiksi ‘autonajaja tuntee sinut’ on ruotsiksi chauffören känner dig, mutta norjaksi sjåføren kjenner deg – mutta ääntäminen on siis kutakuinkin sama.

Tavallisista ruotsin sanoista eniten kummastusta norjassa tuntuu tuottavan tuo ruotsin tavanomainen anteeksipyyntösana, förlåt – norjassa kun vastaavaan tarkoitukseen käytetään sana unnskyld, joka on siis sama sana kuin saksan entschuldigen – ‘vapauttaa synnistä’. Sen sijaan ursäkta -sana tunnutaan norjassa ymmärrettävän, sillä monissa (itä)murteissa sana esiintyy, vaikka mistään norjan sanakirjasta ei sitä löydäkään (se tosin äännetään norjassa kutakuinkin kuin se kirjoitettasiin årsjåk).

Luulin pitkään, että ‘kuusitoista’ kirjoitettaisiin norjaksi seissen. Tätä muotoa ei kuitenkaan löydy sanakirjoista, vaan kyseessä on tanskalaisvaikutteinen, murteellinen norjalaisvariantti (joka sitä paitsi kirjoitetaan seisten), joka on erityisen yleinen juuri Oslon seudulla ja muualla etelä-Norjassa (Sørlandetin ja Østlandetin alueilla). ‘Oikeasti’ kuusitoista on norjaksi seksten. Itselläni kesti myös aikaa ymmärtää, että like on aivan kotoperäinen norjan sana, ja tarkoittaa siis jostakin asiasta pitämistä; sen sijaan tykke –sanan merkitys kirjakielessä rajoittuu merkitykseen ‘pitää jonakin’, ‘tarkoittaa’. Mutta sky ei tarkoita suinkaan taivasta, vaan pilveä.

Sylte tarkoittaa kaikenlaista säilöttyä ruokatavaraa, erityisesti sylttyä. Tøy taas tarkoittaa kangasta. Eli täysin loogisesti syltetøy tarkoittaa hilloa (ja kjøretøy ajoneuvoa!). Vastaavasti fortau, ‘jalkakäytävä’, näyttäisi muodostuvan sanoista for + tau, ‘jätenaru’, vaikka se toki oikeasti muodostuu jalanjälkeä (jalkojen tamppaamaa aluetta) tarkoittavasta sanasta ja ‘edessä’ –prepositiosta.

Hyvästellessä norjalainen huudahtaa viimeiseksi haade!, olipa kyse kaverista tai kaupan kassasta. Jonkin aikaa kesti, ennen kuin tajusi, että kyseessä on lyhennys toivotuksesta ha det bra, ‘voi hyvin’. Kun norjalainen taas haluaa sanoa, että jokin asia on mainiosti, hän voi huudahtaa flott! Merkitys (ja taajuus kielessä) on vastaava kuin englannin sanalla great! Toisaalta norjan kielestä löytyy myös sana greit, joka tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin englannin ilmaisu okay (joka taas tuntuu olevan astetta 'positiivisempi' kuin sen nojalaistetu muoto uukoo). 

'Tonttupuhelin' Gardermoenin lentokentän rautatieasemalla (siis sisäpuhelin, joka toimii vain kyseisellä 'tontilla')

Jotkut yksittäiset sanat ovat jo sinällään aika mukavia, kuten murmester, joka tietysti tarkoittaa muuraria. Samoin, jonkin aikaa ihmettelin vuokrakämppämme kirjahyllystä pilkottavaa kirjanselkämystä, jossa lukee Smørrebibelen, jonka hätäisesti helposti kääntää ‘Voiraamatuksi’. Kyseessä on kuitenkin parisataasivuinen opas suksien voiteluun. Aitoa norjalaistunnelmaa on myös verbissä matpakka, joka tarkoittaa lounaseväslaatikon (matpakke) varustamista tarpeellisilla tuotteilla.

Norjalainen väitös

Väitöstilaisuus on akateemisen maailman perinteisin rituaali – etenkin Suomessa. Sain mahdollisuuden osallistua (esitarkastajana) yhden norjalaisen väitöstilaisuuden tarkastuspäivään. Kyseessä oli historian alan väitöskirja Honour and domestic violence in the Late Roman West, c. 300-600 A.D., ja väittelijä oli Jan Frode Hatlen. Ilokseni tilaisuus pidettiin Trondheimissä. Siellä en ollut aiemmin käynyt, vaikka viimeistään taidehistorian peruskurssit (vuonna 1992) saivat minut asettamaan Nidarosdomin, Trondheimin tuomiokirkon, pohjoismaiseksi ykköskohteeksi ikivanhoista asioista kiinnostuneelle historioitsijalle. 

Trondheimin vanhaa keskustaa. Takana Nidarosdom, Nidarosin tuomiokirkko, jota rakennettiin 1000-luvun lopulta alkaen yli sadan vuoden ajan. Pyhän Olavin muisto toi Nidarokseen enemmän pyhiinvaeltajia kuin minnekään muualle Pohjois-Euroopassa. Kaupungin alkuperäinen nimi johtuu sen asemasta Nid-joen suussa (os). Kaupunkia itsessään ryhdyttiin kutsumaan nimellä Trondheim (joka taas johtuu on lyhennelmä termistä kaupanger i Trondheimen, Trøndelagin kauppapaikka), jonka tanskalainen kirjoitusasu taas on Trondhjem. Tämä oli kaupungin virallinen nimi aina vuoden 1930 alkuun, jolloin laki nimen palauttamisesta alkuperäiseen norjalaiseen muotoon 'Nidaros' astui voimaan. Kaupunkilaiset itse sydämistyivät muutoksesta niin, että jo seuraavana vuonna nimeksi otettiin 'kompromissiehdotus' Trondheim, nimen uusi, norjalaistettu kirjoitusasu. Nationalismin korostuksesta 1900-luvun alussa kertoo myös Olav Tryggvasonin patsas vuodelta 1921, joka juhlistaa Trondheimin (mahdollisesti) perustaneen (ja ensimmäisenä kristinuskoon kääntyneen) viikinkikuninkaan muistoa. Sataa.

Norjalainen väitös alkaa ’koeluennolla’ (prøveforelesning), jonka aiheen antaa väitöksen arviointikomitea. Aihe liittyy luonnollisesti väitöksen aihepiiriin, mutta ei suoraan tutkimuksen tuloksiin. Väittelijä kertoi minulle, että hän sai moninkertaisesti enemmän ohjeita luennon ja varsinaisen väitöksen välisen lounaan järjestelyihin liittyen kuin itse luentoon; ohjeistus käsitti lähinnä vain luennon aiheen, joka tässä tapauksessa oli Family roles in Late Antiquity: End, Continuity or Transformation? Kello 10.15 arviointikomitea, väittelijä sekä tiedekunnan dekaani astuivat saliin, yleisö nousi ylös, ja dekaani lausui rituaaliset alkusanansa. Itse luento kesti tasan 45 minuuttia. Tämän jälkeen olisi periaatteessa ollut mahdollisuus keskusteluun ja kysymyksiin, mutta nyt näitä ei esitetty – tämä on kuulemma yleinen käytäntö. Kun kerroin tilaisuudesta Oslossa, sain kuulla, että oslolainen tapa on pitää koeluento väitöstä edeltävänä päivänä.

NTNU:n (Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston) Dragsvollin kampus on oikeastaan joukko katoksen alle ryhmiteltyjä rakennuksia ja julkisia tiloja - ulospäin ei kovin näyttävä ratkaisu, mutta vaikutti hyvin käytännöllistä ja mukavalta, etenkin sadesäällä (suunnittelija Henning Larssen 1968-2007). Edessä oleva taideteos on nimeltään Talerstol ('Puhujanpönttö') vuodelta 1993 (Bjørn Melbye Gulliksen). Ei vielä sada.

Varsinainen väitös alkoi kello 12.30 juhlavalla sisääntulolla saliin. Väittelijällä sen kummemmin kuin arviointikomiteallakaan ei ollut juhlapukuja tai mitään erityisiä viittoja tai hattuja. Arviointikomiteaan kuului kaksi (yliopiston ulkopuolelta tulevaa) vastaväittäjää, ja kolmas tiedekunnan nimittämä ‘paikallinen’. Dekaanin rituaalisten alkusanojen jälkeen – joihin sisältyi ilmoitus siitä, että arviointikomitea oli hyväksynyt koeluennon osaksi tohtorintutkintoa – väittelijä esitteli väitöskirjansa sisällön noin kymmenessä minuutissa. Käytännössä hän luki väitöksen tiivistelmän ja täydensi sitä lyhyellä aiemman tutkimuksen esittelyllä (tiivistelmän voi lukea täältä). Verrattuna suomalaiseen väitökseen, ‘koeluento’ ottaa siis lectio precursorian roolin, kun taas väittelijän suorittama työn esittely korvaa suomalaisen vastaväittäjän aloituspuheenvuoron. Yhtä kaikki, aloituspuheenvuoron päätyttyä dekaani kutsui ensimmäisen opponentin esittämään kriittiset kommenttinsa.

Väitös käynnissä. Vasemmalla väittelijä, oikeanpuolimmaisena edessä istumassa 2. opponentti Gunhild Vidén, ja hänen vieressään tilaisuuden puheenjohtaja (kustos -sanaa ei käytetä Norjassa), dekaani ja uuden ajan historian professori Anne Kristine Bjørresen. Ensimmäisessä penkissä (vasemmalla) istuu Julia Hillner, 1. opponentti, ja hänen vieressään arviointikomitean kolmas jäsen, Magne Njåstad (kuva: Institutt for Historiska studier, NTNU).

Ensimmäisellä opponentilla on puolitoista tuntia aikaa kommentteihinsa. Vastaväittäjät olivat tehneet (kuulemma yleisen, mutta ei suinkaan välttämättömän) työnjaon, jonka mukaan 1. opponentti (Julia Hillner, Sheffieldin yliopistosta) keskittyy metodologisiin seikkoihin sekä kysymyksenasetteluun ja kontekstointiin liittyviin kysymyksiin, kun taas toinen opponentti (Gunhild Vidén, Göteborgin yliopisto) kiinnittää huomionsa pienempiin yksityiskohtiin, teknisiin virheisiin, määrittelyihin sekä yksityiskohtaisempaan lähteiden käyttöön. Toisella opponoijalla on puolestaan käytettävissä 45 minuuttia, ja osien välissä on 15 minuutin tauko.  Mielenkiintoista on, että opponentit ovat siis yksi kerrallaan salin edessä keskustelemassa väittelijän kanssa, joten mitään kolmiodraamoja ei voi syntyä. Tässä väitöksessä, tuskin yllättäen, kävi niin, että ensimmäinen puolitoista tuntia tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin toinen, lyhyempi osuus. Muistiinpanoissani lukeekin toisen osion kohdalla ‘todella tylsää’. Väitös päättyi ilman sen kummempia päätössanoja (vrt. suomalaisen väitöksen päätös, jossa opponentti esittää väitöksen hyväksymistä) kuin että dekaani puheenjohtajana kysyi vielä, onko jollakulla läsnä olevalla kysymyksiä tai huomauttamista väitöskirjasta. Koska ei ollut, väitöstilaisuus todettiin päättyneeksi. Kommentit tässä vaiheessa ovat kuulemma hyvin harvinaisia kuten Suomessakin, yleensä niitä tekevät vain läsnä olevat ‘maallikot’, akateemisen maailman ulkopuolelta. Minkäänlaisena etikettivirheenä tällaisia kysymyksiä ei toki pidetä.

Trondheimin vanhempaa 'esikaupunkialuetta', keskustasta katsottuna joen toisella puolella. Sataa.

Väitös siis hyväksyttiin, ja illalla oli juhlat. Suomalaisesta väitöskaronkasta juhlat erotti lähinnä pukeutumiskoodi, juhlapukuja ei käytetty; miehillä näkyi pukuja, myös vaaleita, ja toisaalta pikkutakkia solmioiden kanssa. Toinen ero suomalaiseen käytäntöön oli, että itse väittelijä ei aloita puheita, vaan väitöstilaisuuden puheenjohtaja, joka yleensä on tiedekunnan dekaani. Tämän jälkeen puhuvat vastaväittäjät, komitean ‘hiljainen jäsen’ sekä ohjaajat. Nämä ‘virallisemmat’ puheet pidettiin osin ennen pääruokaa, osin sen jälkeen. Jälkiruuan jälkeen oli ystävien sekä perheen (tässä tapauksessa väittelijän isän) puheiden vuoro. Tähän puheet yleensä loppuvatkin, mutta tällä kertaa väittelijä piti vielä lyhyen kiitospuheen. Erona myös on, että iltatilaisuudessa oli myös ikään kuin puheenjohtaja, joka aluksi esitteli tilaisuuden kulkua, alkoholipolitiikkaa, sekä itse illallisen aikana piti huolen puheiden pitämisestä ja niiden järjestyksestä. Muuten väitösjuhla oli yhtä iloinen ja sydämellinen tilaisuus kuin karonkat Suomesta; kun lähdin juhlista hieman ennen puolta yötä, noin puolet juhlijoista oli vielä jäljellä, ja tanssi oli aluillaan.

Nidarosdom. Sisälle en päässyt enää väitöksen jälkeen puoli neljän maissa. Seuraavalla kerralla sitten - Trondheim on ehdottomasti käymisen arvoinen! Sataa.

Kevätkävelyllä maaseudulla

Kuljettuani kauniissa säässä omakotialueiden läpi ylös ja poispäin kaupungista tulin peltoaukealle. Olin kevään kirkkaassa valossa keskellä maalaisidylliä, Oslon keskustaan on matkaa seitsemän kilometriä. Oikealla puolellani maisema laskeutui kumpuilevina sänkipeltoina kohti Maridalsvannetia, alueen suurinta järveä, ja edessä ja vasemmalla kohosivat Nordmarkin metsäiset vaarat ja jyrkänteet. Norjalaisittain sanottuna sää oli påskevær parhaimmillaan, siis 'pääsiäissää': oli pääsiäinen tai ei, tätä sanaa voi käyttää, jos sää on aurinkoinen ja lämmin, mutta silti pääsee suksille - ainakin jossain. 

Maridalen elää nyt kolmatta kukoistusaikaansa. Edellinen oli 1800-luvun lopulla, jolloin laakso järvineen oli oslolaisen societén suosiossa. Silloin tänne tultiin katsomaan pääkaupungista aitoa maalaiselämää ja sitä norjalaisuutta, jota piti vaalia tanskalaisen kulttuuriylivallan ja ruotsalaisen poliittisesta ylivallan vastavoimana. Tänne pääsi nopeasti, ja täältä pääsi nopeasti pois; alueen suosiosta kertoo sekin, että maatiloilla ja järven rannoilla toimi lukuisia kahviloita ja majataloja, ja järvellä oli vilkasta höyrylaivaliikennettä – aikamoista, kun ottaa huomioon, että järvellä on pinta-alaa alle neljä neliökilometriä, eli reilu puolet Tuusulanjärvestä.

Kuva on otettu kirkon raunioilta, eli järven pohjoispäästä - toisella puolella järveä näkyvät jo Oslon talot.

Kansallisromanttista innostusta alueeseen lisäsi sekin, että alueella näkyy merkkejä historiasta Norjan suuruudenajalta asti, eli sydänkeskiajalta: järven pohjoisrannasssa on pyhälle Margaretalle omistetun pienen kivikirkon rauniot, keskiaikaisen kyläyhteisön ja alueen ensimmäisen kukoistuskauden keskus. Margareta oli legendan mukaan 200-luvun lopulla Antiokiassa kuollut marttyyri, josta tuli läntisen kirkon piirissä nimenomaan synnyttäjien ja merihädässä olijoiden suojelija. Hänen mukaansa laaksokin on nimensä saanut, aikojen saatossa Margareta (joka muuten kreikan kielessä tarkoittaa helmeä) vain on lyhentynyt Mariksi. Samaan aikaan kun Suomessa Tuusulanjärven maisemat vetivät taiteilijoita ’luonnon helmaan’, norjalaiset taiteilijat hakivat Maridalenista innoitusta, kuuluisimpana heistä Edvard Munch.

Margaretekirkenin kulttuurimaisemaa.

Kirkko on yksi Norjan vanhimmista kivikirkoista, rakennettu 1200-luvun puolimaissa. On arvioitu, että tällöin alueella olisi asunut noin parisataa ihmistä (maatiloja oli 18) – aikansa mittapuulla siis hyvinkin suuri kylä. Kuitenkin jo sata vuotta myöhemmin, 1349-1350 alue lähes tyhjeni: Musta surma, Svartedauden, iski Norjaan kenties pahemmin seurauksin kuin minnekään muualle; paitsi että väestöstä kuoli yli puolet, toipuminen oli hyvin hidasta – ainakin osittaisena seurauksena oli pitkään Pohjolan voimakkaimman valtion asemasta kilpailleen Norjan jääminen Kalmarin unionipolitiikan kiemuroissa täysin jalkoihin, ja lopulta Tanskan kiistattoman herruuden alle. Kulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että samalla Norjan vanha kirjakieli (’muinaisnorja’, norrønt) lähes täydellisesti katosi, ja se koki uuden tulemisen – nyt kahdessakin eri muodossa – vasta 1840-luvulla. Kaiken lisäksi juuri Oslon alueen maaseudulla hävitys vaikuttaa olleen erityisen suurta, alueen kaikkiaan 300 tilasta vain 69 oli jäljellä epidemia-aaltojen jälkeen.

               Valokuva jumalanpalveluksesta raunioilla Olavinpäivänä              
(olsok, sanasta olafsvaka 'Olavin valvojaiset', siis vigilia)
29.7. vuonna 1930 - ja myöhempi lisäys:
"Vain hullu tanssii selvin päin"

Maridalenin kirkko toki pysyi pystyssä, ja jumalanpalveluksia vietettiin siellä vielä 1500-luvulla, tosin vain kolmesti vuodessa, viimeisen kerran helluntaina vuonna 1643. Nähtävästi näihin aikoihin kirkko myös paloi; oleellisempaa kuitenkin oli, että vielä tällöinkään ei kylä ollut saavuttanut entistä asukasmääräänsä ja vaurauttaan. Niinpä seurasi 300 vuoden jakso jonka aikana kirkko sai rauhassa rapistua ja myöhemmin siis ilahduttaa romantiikan ajan matkalaisia. Vuonna 1934 kirkko restauroitiin sellaiseksi kuin se on nykyisin – muurit tuettiin, ja kirkon kuorin raunioihin rakennettu perunakellari purettiin. 

Paikallisen rotary-klubin lahjoittama kirkon pienoismalli. 

Nyt, varhaiskeväisenä sunnuntaina, laakso oli mitä idyllisin. Jäät eivät olleet vielä lähteneet, mutta lumet olivat jo lähes kaikki sulaneet. Tienvierustoilla kukkivat leskenlehdet ja pajut. Varpuset, tiaiset, varikset ja harakat juhlivat valoa, pellolla laidunsi joukko laulujoutsenia, sepelkyyhkykin kujersi; mustarastaat eivät sentään vielä lauleskelleet, vaikka niitä pari hyppelikin rannassa. Pellolla pari pulmustakin pelmahti jaloistani puskiin.

Tarkkasilmäinen havaitsee joutsenet vihertävällä pellolla vasemmalla...

Tätä(kään) pyöräilijää en yrittänyt kuvata, vaan ehtipä nyt siihen kuitenkin.

Luonnonäänien ihailua hieman häiritsi, että ohitse kiiti loputtomana virtana autoja – polkupyöräilijöistä ei onneksi melua lähde. Norjassa kun ollaan, autoista suurin osa oli tummia kumeasti murisevia katumaastureita. Pyöräilijöillä taas oli toinen toistaan upeampia ajopelejä ja värikkäämpiä asuja. Maridalvannetin ympäri tulee noin 15 kilometrin näppärä lenkki. Laskin, että keskimäärin minut ohitti noin kolme pyöräilijää minuutissa – viiden tunnin ’sesonki’ antaisi kokonaismääräksi lähes tuhat kulkijaa…

Maridalenin alennustila alkoi olla lopullisesti ohi 1790-luvulla, kun alueelle perustettiin rautaruukki ja myöhemmin tätä tukevat masuunit sekä työväenasunnot. Ruukin omisti Peder Anker, teollisuuspohatta ja Norjan ensimmäinen edustaja Tukholmassa vuodesta 1814. Hän omisti kymmeniä tiloja ja teollisuuslaitoksia 1800-luvulle tultaessa, ja hän myös rakensi tien Oslon länsipuolen tehtailtaan, Baerums Verkistä, tänne. Suomalaisittain oli jossain määrin masentavaa katsella taas yhtä upeaa koskimiljöötä, joka norjalaisittain ei ole luonnonnähtävyytenä edes paikallisesti mainitsemisen arvoinen.

Kävelyretkeni loppui Sognsvannille - en ollut ainoa kulkija tänä sunnuntaina. Monella oli mukana suksetkin, vaikka ladut olivat jo melkoisen huonossa kunnossa.

Maahanmuutto ja Norja

Oslon suurin ja vakiintunein maahanmuuttajayhteisö tulee Pakistanista. Se syntyi Norjaan jo 1970-luvulla; pakistanilaiset muodostavatkin kaikkein parhaiten integroituneen osan maahanmuuttajista. Norjalaisessa valtamediassa pakistanilaistaustaisia näkyy säännöllisesti, niin kulttuuri-, talous-, kuin poliittisenkin elämän alueilla. Ääriesimerkki on Norjan kulttuuriministerinä vuosina 2012 ja 2013 toiminut Hadia Tajik, pakistanilaistaustainen Työväenpuolueen (Arbeiderparti) naiskansanedustaja. Parhaimmillaan, vuodesta 2003 vuoteen 2007, Oslon kaupunginvaltuutetuista kymmenesosalla oli pakistanilaisjuuret – integroitumisesta yhteiskuntaan kertoo sekin, että samanaikaisesti oslolaisista ‘vain’ vajaa 4% oli pakistanilaistaustaisia (nyt Oslossa asuu noin 23 000 ensimmäisen tai toisen polven pakistanilaista). Norjassa onkin Ison-Britannian jälkeen Euroopan suurin pakistanilaisväestö suhteessa koko maan väkilukuun, sillä lähes prosentilla norjalaisista on pakistanilaisjuuret.

Norjan ensimmäinen moskeija avasi ovensa vuonna 1974, Islamic
Cultural Centren yhteydessä. Moskeija on Grønlandin kaupunginosassa. 

Oslossa lähikauppa, joukkoliikenne ja taksit (kahden ensinmainitun osalta pakistanilaiset, kahden viimeksimainitun osalta somalit), rakennusala (puolalaiset) sekä lastenhoitoon liittyvät tehtävät (thaimaalaiset, filippiiniläiset, srilankalaiset) vaikuttavat olevan täysin maahanmuuttajista riippuvaisia.

Ei tämä ole tietysti ihme: maahanmuuttajia ja maahanmuuttajien lapsia oli norjalaisista vuoden 2014 alussa lähes 15% (eli 760 000). Noin puolet heistä on tullut Euroopan ulkopuolelta. Oslossa maahanmuuttajien suhteellinen osuus on noin kaksinkertainen: kaupungin 634 500 asukkaasta 152 000 oli itse maahanmuuttajia ja 46 000 näiden Norjassa syntyneitä lapsia. Eli yhteensä 31% oslolaisista oli ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttaja – ja peräti 40% peruskoulun oppilaista ilmoittaa ensimmäiseksi kotikielekseen jonkun muun kuin norjan (luvut viittaavat tilanteeseen 1.1.2014). Oslossa vuonna 2012 asui noin 50 000 muslimia, eli noin 8% kaupunkilaisista, suuri osa näistä pakistanilaisia ja somalimaahanmuutajia. Vuonna 2014 katolisia oli 35 000 – suuri osa taustaltaan puolalaisia ja filippiiniläisiä. 

Oslon ulkopuolella kalan- että öljynjalostus pyörii suurelta osin maahanmuuttajavoimin, ja tämä näkyy myös väestötilantoissa. Suuremmista kaupungeista vain Stavangerissa on Oslon alueen lisäksi yli 20% maahanmuuttajia – syynä on kaupungin asema Norjan öljyteollisuuden keskuksena. Joissain pienissä pohjoisnorjalaisissa kunnissa, joissa kalanjalostus on keskeinen elinkeino, prosenttiosuus saattaa myös olla hyvin korkea, kuten Varangin niemimaalla sijaitsevassa Båtsfjordissa (23,6%) tai läheisessä Gamvikissä (21,2%). Maahanmuuton ja kalanjalostusteollisuuden luomia erikoisuuksia on myös se, että Norjan katolisin paikakunta on Trænan pieni saaristokunta lähellä Bodøtä – noin 500 asukkaasta yli 13% kuuluu katoliseen kirkkoon.

Grønlandissa kasvisvalikoimaa riittää, ja oslolaisittain hedelmät ja vihannekset on aseteltu kadun varren telineihin. Villi arvaukseni on, että esillepano on perua vähittäiskaupan keskittymisestä maahanmuuttajien käsiin.

Jostain syystä kalanjalostuksen ja öljynporaukseen liittyviin tehtäviin Norjassa on muuttanut  paljon väkeä nimenomaan Itä-Euroopasta. Puolalaiset ovat tällä hetkellä Norjan suurin yksittäinen maahanmuuttajaryhmä, vuoden 2014 alussa 96 000 henkilöä. Kaikki maahanmuuttoinformaatio onkin täällä saatavilla kolmella kielellä: norjaksi, englanniksi ja puolaksi. Ruotsalaisia oli 85 000, tanskalaisia 55 000, saksalaisia 44 000, pakistanilaisia 41 000, ja sekä Liettuasta, Isosta-Britanniasta että Somaliasta tulleita kaikkia 36 000. Suomalaistaustaisia maahanmuuttajia Norjassa on lähes 14 000 (ja tämän lisäksi noin 5000 kolmannen polven ‘suomalaista’) – karkeasti ottaen vajaa puolet suomalaistaustaisista asuu Oslon seudulla, se reilumpi puoli taas Pohjois-Norjassa.

 

Halal-hampurilaisia ja itämaistyyppisiä vaatteita (naisille) myyviä kauppoja Grønlandista löytyy lukuisia.

Myös pakistanilaisiin makeisiin erikoistuneita kauppoja on paljon. Pienen maku-
testin jälkeen täytyy sanoa, että sokeriton leipomistraditio tuottaa aika lailla
erilaisia herkkuja kuin se, mihin olen tottunut. Taateli, hunaja, kookos sekä
kokoonkeitetty maito ovat perusainesosia, ja kaupoissa on taidokkaita makeis-
pinoja (tästäkin kuvasta saattaa sellaisia koittaa hahmottaa). Graffiti taas vaikuttaisi
kannustavan Pakistanin 'uusvanhaa' pääministeriä Nawaz Sharifia - ellei kyse sitten
 ole esimerkiksi itselleni tuntemattomasta oslolaisesta jalkapalloilijasta.

Norjassa käydään suhteellisen avointa ja väliin kiivastakin keskustelua maahanmuutosta. Pitkään keskustelu pyöri erityisesti nuorten muslimimaahanmuuttajien sopeutumisen ja sopeutumattomuuden ympärillä – juuri tällä hetkellä huomiota ovat saaneet puolalaisten nopea maahanmuutto sekä erityisesti ääri-islamistien Norjasta rekrytoimat sotilaat. Vuoden 2014 sanaksikin Norjassa valittiin fremmedkrigere, jolla sanalla näitä lähtijöitä kutsutaan. Kaiken kaikkiaan keskustelu on Suomeen verrattuna selvästi ‘sofistikoituneempaa’: maahanmuuttajia, pakolaisia tai muslimeja ei ahdeta samaan muottiin, vaan ymmärretään sekä maastamuuttoon johtaneiden syiden että Norjaan asettumiseen liittyvien tekijöiden suuri vaihtelu. Tässä erityisesti pakistanilaisten aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen (kuten juuri maahanmuuttopolitiikkaan) näyttää olevan keskeinen tekijä. Norjan maahanmuuton mittakaavassa Oslonkin kaupunkikuvaan ilmestyneet romanialaiset romanikerjäläiset eivät näytä juuri vaikuttaneen keskusteluun valtakunnan politiikassa.

Grønland torg Oslossa on se paikka, jossa maahanmuutto näkyy Norjassa selvimmin.
Läheltä löytyvät omat asuste- ja ruokakaupat käytännössä kaikille Oslon päävähemmistökansallisuuksien edustajille.  Sunnuntaina täällä oli tosin melko hiljaista, vaikka näin joulun alla suuremmatkin kaupat saavatkin olla auki.

Edistyspuolue (Fremskrittspartiet), edustaa Norjassa poliittista liikettä, jonka mukaan maahanmuuttoa pitisi rajoittaa enemmän, erityisesti kulttuurillisesti liian erilaisista maista (lue: muslimimaista). Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa vaalitapion jälkeenkin 16,3% äänistä ja on nyt hallituksessa – puoluetta voi jossain määrin verrata ruotsidemokraatteihin tai perussuomalaisiin, joskin talouspolitiikassa se edustaa liberaalimpaa linjaa.

Maahanmuuttovastaisia mielipiteitä Norjassa perustellaan sillä, että Norjassa, kuten muuallakin maailmassa, useat maahanmuuttajaryhmät tekevät suhteessa väestöosuuteensa selvästi enemmän rikoksia. Argumentointia ei tietenkään hiljennä se, että väestörakenteeseen suhteutettuna (maahanmuuttajissa erityisesti nuoret miehet ovat usein huomattavasti yliedustettuina) ero ei ole kovin suuri, ja joissain maahanmuuttajaryhmissä (kuten afganistanilaisten, turkkilaisten ja yleisesti itäeurooppalaisten keskuudessa) se katoaa kokonaan. Kulttuurierot siis vaikuttavat – mutta esimerkiksi korrelaatiota uskonnollisen taustan ja rikollisuuden välillä ei ole. Vastaavastihan esimerkiksi suomalaiset maahanmuuttajat olivat Ruotsissa yliedustettuina 60- ja 70-luvun rikostilastoissa, mutta nykyisin he eivät ymmärtääkseni erotu tässä suhteessa valtaväestöstä.

Norjan kansallispäivänä 17.5. kaikki norjalaiset juhlivat ja pukeutuvat parhaimpiinsa. Kaikkiko? No, useimmat maahanmuuttajat toki osallistuvat juhlallisuuksiin, jotkut jopa pukeutuvat omiin kansallispukuihinsa, toiset taas nauttivat vain karnevaalitunnelmasta - osa selvästikin ottaa juhlintaan hieman etäisyyttä. En ihmettele tätä, siksi vahvasti esiin ryöpsähtelee tällöin - muutoinkin kovin vahvana vellova - paikallisiin historiallisiin tapahtumiin linkittynyt norjalainen kansallishenki.

Norjalainen, tätä nykyä Tukholmassa asuva kirjailija Karl-Ove Knausgård vertasi haastattelussaan maita joissa on asunut seuraavasti: ”Mutta sellaisia ihmiset ovat täällä (=Ruotsissa), hankalia asioita ei saa sanoa ääneen. Sama koskee siirtolaispolitiikkaa, tapa puhua siitä on Ruotsissa täysin erilainen kuin Norjassa. Ruotsalaisten ratkaisu on olla puhumatta, toistaa vain loputtomiin yhteistä virallista suvaitsevaista käsitystä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Jos sanoo jotain muuta, on ihmisenä paha.  Mutta ehkä ruotsalaisten strategia on järkevä. Jos jokainen saa vapaasti ilmaista kiukkuansa ja ennakkoluulojansa, ehkä se muuttaa yhteiskuntaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Breivik on norjalainen, ei ruotsalainen.” 

Keskustelu voi olla ahdistavaa, ja Breivik on norjalainen – mutta toisaalta, Norjassa ei ole ollut maahanmuuttoon liittyviä kaupunkimellakoita toisin kuin Ruotsissa. Ei tosin  suurempia taloudellisia ongelmiakaan...

Tilastoja ja lisätietoja: 

Norjan muslimit 

Norjan katoliset

Norjan väestötilastot 1.1.2014

Norjaan muuttaneiden rikollisuudesta

Oslon tilastot (1993-2014)