Aurinko nousee: Konserttien Oslo

Oslon aika on tarkoittanut arkirutiinien rikkoutumista. Pitkät päivät, usein kuusipäivänen työviikko – perhe on ollut kaukana ja olen koettanut käytää aikani tehokkaasti niin, että koto-Suomessa ei ainakaan ylitöitä tarvitse tehdä. Toisaalta on ollut pakkokin yrittää itsen irrottamista töistä myös täällä. Kävelyretket kaupungilla, metsissä ja kukkuloilla ovat tässä erinomaisia, mutta lopultakin parhaat katkot arkeen ovat tulleet konserteista.

Kulttuuritarjonnan suhteen Oslo on ilman muuta suurkaupunki. Joka viikko tarjolla on korkeatasoista musiikkia klubeilla, konserttisaleissa ja erilaisilla festivaaleilla. Aivan oman kirjoituksensa ansaitsevat oopperat ja niiden talo. Sen sijaan en syttynyt Oslo Filharmonienin edelliseen kausiohjelmistoon; minulla oli myös huonoa tuuria Oslon-jaksojen ajoituksen suhteen; seuraava kausi näyttää huomattavasti mielenkiintoisemmalta (Adams, Bartok, Bach, Brahms, Haydn, Holst, Shostakovits, Sibelius).

Olen kiertänyt sekä suuria että pieniä festivaaleja: maahanmuuttajien perinteisiin keskittyvä Mela-festivaali on elokuussa; viime vuoden tarjonnasta mieleeni jäi neljän konsertin ketju Pakistanin ja Intian musiikkia (klassisesta Bollywoodin kautta qawwali-musiikkiin). Oslon maailmanmusiikkifestivaali puolestaan ajoittuu loka-marraskuun vaihteeseen: viime vuonna kävin Rokia Traoren (vasemmalla) intensiivisessä ja sympaattisessa konsertissa, sekä Berit Oppheimin ja Rolf Lieslevandin mainiossa (italialaista) barokkimusiikkia ja norjalaista kansanmusiikkia luovasti yhdistäneessä duoesityksessä.

Frode Fjellheimin 'Solkvad' Riksscenetin lavalla. Kyseessä oli katolista messusävelmiä, saamelaista ja norjalaista kansanmusiikkia
sekä muinaisnorjalaista runoutta yhdisteleva 'messu'. Käsittämätöntä kyllä, sali oli puolityhjä.

Maaliskuussa olin paikallisen musiikkiopiston (Barratt Due) järjestämään Fagerborgfestpillene –tapahtumassa, jonka avauskonsertti pidettiin ilmaisena Oslon yliopiston kirjaston aulassa. Ohjelmisto oli riemastuttavan eloisa: Schumann – Kurtág – Gaathaug (varsin yhdentekevää norjalaista nykymusiikkia) – Schnittke – Sollima (ihastuttavaa nykymusiikkia, jossa barokkityylillä leikiteltiin tyylikkäästi – ja Quartetto Testosteronen esitys teki oikeutta yhtyeen nimelle) – Franksdatter (äärimmäisen kaunis kantaesitys hieman minimalistiseen tyyliin) – Mahler – Copland (jonka lauluja Marius Grønsdal esitti teknisesti varmasti ja hyvin ilmeikkäästi, en ihmettelisi jos hänestä kasvaisi maailmanluokan laulaja).

Universitetets Aula. Oslon yliopiston juhlasali.

Gjøril Songvoll ja Einar Steen-Nøkleberg aarioiden kimpussa
 

Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina Oslossa vietettiin ‘kaupunki tutuksi’ (Turist i egen by) festivaalia, jonka yhteydessä oli mahdollista tutustua muun muassa yliopiston juhlasaliin (Universitetes Aula), upeaan 1840-luvun ja 1900-luvun alun uusklassismien sulautumaan. Rakennus tuo mieleen Helsingin yliopiston päärakennuksen, mutta varsinainen juhlasali on tosiaan valmistunut vasta 1911; päänähtävyys salissa ovat Edvard Munchin freskot – jotka kuvissa näyttävät jopa kiiltokuvamaisen tylsiltä, mutta paikan päällä paljastuvat hyvin ekspressiivisiksi. Ai niin musiikki: sielläkin oli siis pitkin päivää konsertteja, sikermän lauluklassikkoja (Gluckin Che faro senza Euridicesta Griegin Solveigin lauluun) kruunasi yhteislauluna esitetty Ja, vi elsker dette landet. Hieman se pääsi yllättämään; olisi vaikea kuvitella Maamme-laulua tuohon kohtaan.

Näiden lisäksi olen käynyt useassa Oslon ‘kansan-musiikkikeskuksen’, Riksscenetin yksittäisissä konserteissa. Viimeisimpänä olin Mari Boinen konsertissa heti pääsiäisen jälkeen. Intiimi konsertti ja Saamenmaan historia samassa paketissa. Boine on vanha suosikkini, ja Gula gulan a capella -versio oli enemmän kuin uskalsin toivoa, mutta silti hänen heittäytymisensä esittämiseen, ja myötäelämisensä koko saamelaisten historiaan oli jotenkin käsittämätön kokemus. Mutta mahtaako norjalaisilla olla jokin erityinen kulttuuri konserttiluentoihin? Lieslevandin ja Oppheimin konsertin väliaika oli luento vanhan musiikin tekemisestä ja vanhan musiikin suhteesta kansanmusiikkiin; Boinen konsertissa taas suuri rooli oli uskontotieteilijä Brita Pollanilla, joka kertoili kappaleiden välissä saamelaisten kulttuurihistoriasta ja kansanperinteestä. 

Knut   Reiersrud   (täällä   esimerkki  perinteisemmästä   kappaleesta,
täällä taas etnopuolen esimerkki) sekä  Javid Afsari Rad.

Oslon yliopisto järjesti keväisen kampusfestivaalin, jossa taas tarjolla oli lukuisia ilmaiskonsertteja. Paikallisen (blues-) trubaduurin Knut Reiersrudin keikka oli puheen osalta varsin tavanomaisen niukka, joskin kulttuurien kohtaamisen kannalta erityisen hauska: hän soitti paitsi omia kappaleitaan, myös sovituksia iranilaisesta – tai täsmällisemmin iraninkurdilaisesta perinteestä. Mukana hänellä oli myös Javid Afsari Rad. Virtuoosista musiikkia, jonka (minun osaltani) kruunasi viimeisissä kappaleissa kuultu oud-luutun hieno sointi. 

Tämän jälkeen seurasi kuitenkin jotain aivan toista. Ketil Bjørnstad, Norjassa hyvin arvostettu kirjailija ja jazzpianisti improvisoi vanhempien kappaleittensa ja oman laajemman Munch-kantaattinsa pohjalta, Edvard Munchin tekstien ja maalausten inspiroimana. Musiikkia rytmittivät lyhyet otteet Munchin päiväkirjamerkinnöistä sekä Bjørnstadin niistä esittämät 'kaunokirjalliset' analyysit – Bjørnstad on kirjoittanut Munchista elämäkerran (1993) näiden merkintöjen pohjalta. Oli hyvin mielenkiintoista kuulla esittävän taiteilijan tulkitsevan toisen taiteilijan kasvua omaääniseksi tekijäksi – vaikka toki on myönnettävä, että ainakin minulle Bjørnstadin musisointi oli pääasia. Myös hänen esityksensä kokonaisuus oli puheammattilaisen silmin ihailtavaa: ilman paperia ajatuksia herättäviä alle viiden minuutin pienoisesitelmiä, ja aina heti perään pianon ääreen. Aikaa oli varattu tunti, aikaa kului tunti ja minuutti.

Olen ollut viitisentoista vuotta hänen musiikkinsa ystävä, ja nyt pääsin vihdoin häntä kuulemaan luonnossa, ja kokemus oli sama kuin Boinenkin kohdalla: kyllä osaavan ihmisen läsnäolo esittäessä on intensiivisyydessään kovin koskettavaa. Esityksen teemoina olivat kärsimys ja kuolema; ilo ja auringon nousu. 

Edvard Munch: Soloppgang (yksityiskohta). Fresko Oslon yliopiston juhlasalissa (Universitetets Aula)

***

Tästä piti tulla lyhyt konserttiraportti ja vain toteamus Oslon konserttielämän tavattomasta rikkaudesta. Niin sitä itsekin innostuu välillä. Mutta tämä taitaa silti olla pitkään aikaan viimeinen Oslo-kirjoitus; palaan tänne seuraavan kerran vasta elokuussa.