Norjan kansallinen kevätkarnevaali

Toukokuun 17. päivänä vietetään Norjan kansallispäivää (nasjonalsdag). Virallisesti kyseessä on ensimmäisen perustuslain allekirjoituspäivä, siis perustuslain juhlintapäivä (grunnlovsdag). Tänä vuonna tuosta tapahtumasta ja Norjan muutaman kuukauden mittaisesta ensimmäisestä modernin ajan itsenäisyydestä tuli kuluneeksi tasan 200 vuotta. Kuivakkaan nationalistisesti määritellystä teemasta huolimatta päivästä on kehittynyt koko kansan juhla, jossa näin suomalaisnäkökulmasta katsottuna yhdistyvät oudolla tavalla itsenäisyyspäivän, vapun ja koulujen kevätjuhlien piirteet. Norjassa päivästä puhuttaessa ei yleensä perustuslakia mainitakaan, vaan päivä on yksinekrtaisesti vain Syttonde mai. Esimiestänikin huvitti hänen huomattuaan informoineensa meitä ulkomaalaisia perjantaina, että ”huomenna Norjassa on 17. toukokuuta”.

Juhlinnan näkyvin piirre Oslossa on koululaisten paraati kuninkaanlinnalle, jossa kuningasperhe vilkuttaa ja tervehtii oppilaita. Tänä vuonna paraati kesti hieman vajaan kolme ja puoli tuntia, joka on kaikkien aikojen ennätys, ja osallistujia oli tuhansittain. Kaikkiaan keskustassa liikkeellä oli liikkeellä varmasti lähemmäs  satatuhatta ihmistä. Luonnollisesti paraati ja tervehtimiset lähetetään suorana lähetyksenä televisiossa – vaikka pukuloisto on varsin erilaista kuin suomalaisessa kansallispäivätraditiossa, vertailua on vaikea välttää. En voi olla sympatisoimasta tätä perinnettä, jossa kansallisen kerman sijaan ylimmän vallan käyttäjä väsymättä nuorimpia ja innokkaimpia kansalaisia. Lapset ovat olleet paraateissa mukana jo vuodesta 1870, ja kuningas on ottanut paraatin vastaan linnan parvekkeelta jo heti vuodesta 1906 alkaen. Lapsista näytää olevan aika jännittävää ja hyvinkin hauskaa päästä vilkuttamaan kuninkaalle. Jos koululla ei ollut omaa orkesteria mukana, aika monet hurrasivat parvekkeen alla, tai huusivat rytmikkäästi "kungen, kungen!". Norjan yleisradioyhtiön lyhyt videopätkä antaa hyvän kuvan meiningin luonteesta ja ihmismassoista.

Jo vuonna 1905 olivat koulunsa päättävät russet liittyneet kulkueisiin – kuten edellisessä blogitekstissä kirjoitin 17. toukokuuta on heille remukauden loppu ja paluu arkeen sekä loppukokeisiin valmistautumiseen. Tästä syystä kansallispäivän aatto on juhlien aikaa Norjan suurimmissa kaupungeissa – lähimmäs mitä Norjassa Suomen vappua ehkä päästään. Ainakin tänä vuonna juhlinta sujui rauhallisesti, eniten pahastusta aiheuttivat juhlien jäljet puistoissa.

Paraatissa mukana on lukuisa joukko koulujen orkestereita ja kuoroja, ja vahvistuksena kulkee lähiseudun puhallinorkestereita. Koko päivän Oslon keskusta kaikuu rumpujen taustakumusta; toisaalta orkesterit ja pienemmätkin kokoonpanot esiintyvät monissa puistoissa ja kadunkulmassa päivän mittaan, tarjoten iloisia yllätyksiä oslolaisille.

Vaikka iltapukujen tyyliä ei näissä juhlissa pääse arvostelemaan, puvut ovat keskeinen osa Syttonde Main juhlintaa. Uskomattoman moni oli pukeutunut kansallispukuun; naisista lähes puolella oli perinteinen tai sovellettu kansallispuku, bunad, komeine kirjailuineen, koruineen ja muine tykötarpeineen. Miestenkin kansallispukuja näkyi runsaasti, vaikka korkeintaan vain kymmenesosa naisten pukujen määrästä. Tumma puku ja solmio oli miehillä yleisin juhla-asu.

Kullakin paikkakunnalla on omat kansallispukunsa (bunadeja on noin 200 eri tyyppiä), ja lisäksi variaatiota tuntuu aiheuttavan (ainakin periaatteessa) se, onko kyseessä tyttö, ‘naimaikäinen neito’ vai jo naimisissa ollut nainen. Omia silmiäni miellytti paljon se, että periatteessa bunad -kankaat ovat yksinkertaisempia kuin suomalaiset kansallispukukankaat – mutta toisaalta ne ovat rikkaammin kirjailtuja. Tämä tekee puvun yleisilmeestä rauhallisemman.

Miesten kansallispuvut jakautuivat tietyllä tavalla kahtia; luonnollisestikaan en osaa yhdistää pukuja tietyille alueille, mutta silti melko moni muistutti jossain väärin pohjalaista miesten pukua punasävyineen ja heloineen – toisaalta, hyvin monesta mieleni tuli 1800-luvun alkupuolen kaupunkilaisherrasmiesten asut. Suurena syynä tähän oli toki korkeiden mustien huopahattujen määrä. Välillä tuntui, kuin olisi katsellut historiallista kuvaelmaa, jossa Søren Kierkegaard aikalaisineen kulkevat Oslon kaduilla. 

Historioitsijan on toki lisättävä, että sen enempää kuin suomalaisilla kansallispuvuilla, on suurimmalla osalla norjalaistakaan kansallispuvuista hyvin vähän tekemistä 1700-1800 -lukujen kansanomaisen (juhla)pukeutumisen kanssa, vaan kyse on kansallisromanttisesta perinteiden 'uudelleenkeksimisestä'.

Kaikki norjalaiset kansallispuvut eivät tietenkään ole
bunadeja. Saamelaispukuja näkyi joitakin. Lisäksi
näin joitakin intialais/pakistanilaisia ja itä-afrikkalaisia
kansallispukuja.

                                                         

Tärkeää on tietysti, mihin asuihin kuningashuoneen naiset pukeutuvat. Tänä vuonna kuningatar Sonja pukeutui oman kotiseutunsa asuun (Øst-Telemarks bunad), kun taas kruununprinsessa Mette-Maritin asu oli Hardangerbunad, joka Norjassa on muodostunut ikoniseksi kansallispuvun malliksi - johtuen erityisesti siitä, että itsenäisen Norjan ensimmäinen kuningatar, brittiprinsessaksi syntynyt Maud käytti nimenomaan tätä pukua, koska oli jo ennen kihlautumistaan teetättänyt sellaisen itselleen pitäen sitä kaikkein kauneimpana. Toki aamulla, kun kruununprinssipari oli vastaanottamassa lasten paraatia Askerissa, jossa heidän kotipalatsinsa on, Mette-Marit oli pukeutunut Askerin bunadiin. 

Kulkuetta vastaanottamassa: Prinssi Sverre Magnus; kruununprinssi Haakon;
kruununprinsessa Mette-Marit; kuningatar Sonja; kuningas Harald V.

Suomalaiseen isänmaalliseen sotaromantiikkaan ja -retoriikkaan tottuneena norjalaisen kansallispäivän vietto on hämmentävä kokemus: iloista ja inklusiivista kansallista ylpeyttä ei liian usein Suomessa tapaa. Toki tällaisenaankin päivä voi olla hankala monelle sellaiselle norjalaiselle, jonka juuret eivät Norjassa ole, ja kansallinen ylpeys vaihtuu helposti kansalliseksi uhoksi ja toisten perinteiden halveksimiseksi.  Esimerkkinä voi mainita keskustelun siitä, voiko bunadeja ompeluttaa lainkaan ulkomailla - tai edes Norjassa ei-syntyperäisillä. Silti, keväisenä aurinkoisena päivänä, lasten innostuksen keskellä, lippujen liehuessa ja koko nyky-oslolaisen kulttuurikirjon selvästi näkyessä paraatissa ja juhlivassa kansanjoukossa, on helppo ymmärtää   norjalaisuudestaan ylpeitä oslolaisia.