Heräsimme
pilvessä. Tunturimajatalon aamiaisen aikana pilven alareuna oli hieman noussut,
säntäsimme laakson jyrkkää reunaa ylös, toiveikkaina mutta valmiina alistumaan.
Meillä oli vain tämä yksi päivä.
Kosteat ja liukkaat kivet pyörivät jalkojen alla, kun heitimme hyvästit viimeisille näköaloille laaksoon ja ihmeelliseen jääkauden kasaamaan suistoon – klassinen delta (kreikan D –kirjaimen muodon mukaan nimetty). Pilvi sakeni, näkyvyys tippui muutamiin metreihin; yritimme laskeskella, kuinka paksuja tällaiset pilvet voisivat olla… Tauolla jotain sinistä alkoi väikkyä yläpuolellamme, ja samassa, kuin joku olisi vetänyt verhon syrjään, valkoiset ja mustat hahmot alkoivat saada muotoa. Vuoret.
Typerryttävä
hetki. Jatkoimme eteenpäin, ylöspäin, minulla typerä, leveä kestohymy. Vastaan
tuli, aamukymmeneltä, kaksi reipasta kulkijaa rinkat selässä. Oli vaikea ymmärtää,
missä he olivat edellisen yön viettäneet. Nousimme vuoristolaaksoon, kivien
sekamelska, soljuva puro – edessä valkoisena hohtava jyrkännerinne, kuin
amfiteatteri: 250 metriä lumirinnettä ylös.
Uusi kokemus sekin: ei paikkaa
istua, ei tukea, vain nousu ja hengästys. Amfiteatterin reunalta oli melkoiset
näkymät alas vastapuoliseen laaksoon ja alapuolisiin pilviin. Mutta matka
jatkui vielä 300 metriä ylöspäin, yhä jyrkemmäksi käyvää kivikkorinnettä. Tämä
ei ollut enää vaellusta, vaan vuorikiipeilyä. Jos lumessa ei olisi näkynyt,
että joku oli siitä kulkenut, retki olisi varmaan jäänyt siihen. Lyhyiden
taukojen jälkeen muutama askel ylös ja sama puuskutus, syke huipussa – juuri
alkanut flunssa painoi keuhkoissa, eikä kahdessa kilometrissä happeakaan ole kuten
alempana.
Jatkoimme siis. Rinteen jyrkkyys oli suorastaan huvittava, paikoitellen yli 45 astetta. Sitä alas, ja sitten ylös. Vuorenharjanteella käveleminen oli uusi kokemus, korkeuserot puolen kilometrin luokkaa kummallekin puolelle, toiselle puolelle lähes pystysuorasti. Nousu Rondslottenin huipulle (2178) oli lopultakin suhteellisen helppo pelostani huolimatta – taisimme tulla sen ensimmäisen nousun, tai sen alkupuolen, kannaltani vain liian vähillä tauoilla. Mieleen myös tuli, että kesällä, ilman lunta, kiipeily saattaisi olla jonkin verran helpompaa.
Alaspäin
matka joutui helpommin – minulta. Veljelläni oli nyt omat ongelmansa
jalkavaivojen takia. Aurinko paistoi, hanget hohtivat ja ympärillä levisivät
käsittämättömät vuoristomaisemat, näkyvyys ainakin puolensataa kilometriä.
Pidimme taukoja, napostelimme eväitä, otimme valokuvia, nautiskelimme.
Tosin
jossain vaiheessa alkoi tulla joltisenkinmoinen nälkä – olimme kulkeneet norjalaiseen
tyyliin suklaa–kahvi–voileipä -eväillä koko päivän; kahdeksan tunnin retken
jälkeen olimme kuitenkin taas tunturimajalla, ja ryhdyimme valmistautumaan ravintolan
kolmen ruokalajin illalliseen. Elämäni upein retkipäivä, tosin ei elämäni
upein retki. Erämaiden leirinuotioelämä on jotain toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti