Norjalaista puuta

Suomi – Euroopan syrjäkylä jo tuhansia vuosia. Antiikin osalta sitä voi itseään harhauttaa todeten, että Roomaan oli aika matka, eivätkä eliitin kirjoittajat tai legioonat Suomeen asti ehtineet – mutta keskiajan kohdalla ei muuta selitystä ole, kuin että Suomi oli syrjässä ja niin köyhä, ettei mitään ihmeitä ole säilynyt – eikä Suomi sitten ketään niin kovasti kiinnostanutkaan. 

Ringebun sauvakirkko. Runkohuone 1100-luvun loppupuolelta, laajennus ristikirkoksi 1630-luvulla. Vaikuttava näky Guldbrandsdalin laakson yläpuolella, vaikka tervauksen tarpeessa - ja lokakuun alussa jo tiukasti lukossa.

Vöyrin kirkko. Suomen vanhin
 puurakennus, vuodelta
1626.  Ristilaajennus 1777

Ajatellaan vaikka Norjaa (yllättäen). Suomessa voidaan iloita, että siellä on sentään säilynyt 90 kirkollista kivirakennelmaa keskiajalta – Norjassa taas ylpeyden aihe on, että keskiajalta on säilynyt 29 puista sauvakirkkoa (‘muuten vain’ keskiaikaisten puukirkkojen ja parinsadan kivikirkon ohella). Norjasta löytyy toki myös keskiaikaisia puuaittoja. Suomessakin toki oli keskiajalla rakennuksia (tosin vähemmän kuin Norjassa, koska täällä oli vähemmän ihmisiä), ja ne olivat pääosin puusta. Silti nyky-Suomen vanhimmat puurakennukset ovat 1600-luvulta, ikäpresidenttinä Vöyrin kirkon runkohuone vuodelta 1626 (jos ja kun ei mukaan lasketa Kokemäellä olevaa Pyhän Henrikin saarnahuonetta, jonka hirret on ajoitettu 1400 -luvun lopulta 1700 -luvuille).

Missä ovat siis vanhat suomalaiset puurakennukset? Tähän on vaikea keksiä muuta syytä kuin erilainen kulttuurillinen suhtautuminen vanhoihin rakennuksiin. Muiden puurakennuksia tuhoavien seikkojen suhteen on vaikea nähdä eroa Suomen ja Norjan olojen välillä (vrt. esim. tässä wikipedia-artikkelissa esitetyt syyt). Missään muussa länsimaassa ei taida olla erilaisista sodista säilynyttä rakennuskantaa tuhottu prosentuaalisesti niin suurta osaa kuin Suomessa - vain viisi prosenttia suomalaisista rakennuksista on rakennettu ennen vuotta 1921.

Saulandin sauvakirkon portaali, yksityiskohta
 1200-luvulta. Lohikäärme puree itseään.

Aitta ja aitan ovi, noin 1300. Tveito, Telemark, nykyisin
Oslossa, Norsk folkemuseum, Bygdøy.

'

Norjalaisella eliitillä keskiajallakin oli rahaa ja varaa tilata emaliupotteisia kultavitjoja ja haudata ruhtinaittensa ja ruhtinattariensa mukana vuosien työt vaatineita puuleikkausesineitä – laivakaunottarista puhumattakaan. Silti kaikki tämä oli pois kansan suuren enemmistön selkänahasta. Elintasoerot olivat hurjat, vahvimman valta vakaa. Silti tämäkään ei voinut suojella rikkaita taudeilta tai väkivallalta. Pohjolassa köyhimmänkin elinajanodote on nykyisin aivan toista kuin keskiajan rikkaiden. Tätä hyvinvointia, ihmiskunnan kulta-aikaa, on meidän toisaalta syytä puolustaa, toisaalta kohtuullistaa. Ennen oli (melkein) kaikki huonommin, nyt taas on (melkein) kaikilla huonommin – jos katsotaan asioita maailmanlaajuisesti. Ja miksi emme katsoisi?

Gokstadskipet, 1880-luvulla löydetty, 890-luvulla

rakennettu yli 23 metrinen viikinkialus. Toisin kuin 

todennäköisesti Osebergin laiva, tämä oli alunperinkin 

merenkulkuun tarkoitettu ja hyvin merikelpoinen alus.

Oslo, Bygdøy.

Osebergskipet, 1900-luvun alussa löydetty ja esiin

kaivettu noin 21,5 metrinen viikinkilaiva vuoden 

800 tienoilta. Laivaa on käytetty kahden vanhemman 

naishenkilön hautauksessa, lukuisten upeiden hauta-

lahjojen kera, vuonna 834. Oslo, Bygdøy.

Näin puolen vuoden asumisen jälkeen huomaan, että Norjasta alkaa tulla osa arkea. Ei synny enää kuin itsestään uutta blogikirjoitusta norjalaisista erikoisuuksista aina viikon-kahden välein. Mihin tämä vielä johtaa?