Kuvia metsistä ja metsien vieriltä

Metsä, vieraskin, on ystävä. Rungot kurkottavat taivaisiin, oksat tervehtivät, vihreys. Loppusyksystä näkee ja kuulee pitemmälle, tiaiset rapistelevat ja närhi rähisee, käpytikka naputtaa jossain kauempana. 

Nordmarkin metsiä kulkiessa pääsee kaupungin hälystä. Kun vielä malttaa poiketa syrjään isoimmilta poluilta, ei jää lastenvaunujen, koiralaumojen eikä maastopyöräilijöiden tielle. Samalla välttää norjalaisten polkujen juuriesteet ja loputtoman, terävän kivikon: Skandien nuori, vain reilut 50 miljoonan vuoden ikäinen kiviperä tuntuu jalkojen alla hyvin erilaiselta kuin lempeät suomalaiset kymmenisen kertaa vanhemmat Kölivuoriston jäänteet.

Keskellä metsää hyvin varusteltu lauantaileiri

Norjalainen maasto on pienipiirteistä ja vaihtelevaa: jyrkkiä kallioseinämiä ja rotkoja, syvään uurtuneita purouomia – ja nopeasti sitä kulkee lehtomailta tammenvesoineen ja pähkinäpuineen kuivankuiviin kangasmetsiin sekä taas kosteisiin sammalpeitteisiin peikkokuusikoihin. Oman haasteensa  tuokin  kasvillisuuden ajoittainen   rehevyys:   täällä kulkija  tulee nopeasti jääkauden jälkeisen merenrantaviivan yläpuolelle, joka Oslon rinteillä kulkee 220 metrin korkeudessa – sen yläpuolelta ei meri ole huuhdellut ravinteita pois muutenkin reheviltä kalkkipitoisilta kallioilta. Sienestävälle tilanne on haastava mutta hauska: norjalaiset kun ovat luonnossakulkijoita, sienet polkujen varsilta katoavat, ja huonolla paikallistuntemuksella helposti kulkee risukosta heinikkoon ja kallioille näkemättä sienen sientä.

Mutta kun metsän metkut oppii, on hauska kiivetä mäenrinnettä tummanvihreäsammaleista purojuostetta pitkin ja noukkia suppilovahverot mustikanvarpujen seasta, vierellä hiljainen solina, tuuli.

Norjan geologisia erikoisuuksia: pienenpienellä Båntjern-lammella (yllä) on itsetehty uimahyppyteline (alla). Lampi on muutenkin mielipaikkojani lähimetsissä, ainakin näin syysaikaan, jolloin kulkijoita ei ole aivan tavattomasti – kapea vesinoro tippuu jyrkänteeltä suojaisen lammen tyyneen pintaan (facebook -sivuni pitkäaikainen Koli-jäljitelmäotsikkokuva on otettu tuon kallion päältä).

Nordmarkissa on lähes joka viikonloppu ainakin

jokin ulkoilutapahtuma. Tässä on kolmen 

kollenin juoksua Vettakollenilta katsottuna:

17 kilometriä jatkuvaa ylä- ja alamäkeä kapeilla

metsäpoluilla. 

Ulkoilutapahtuma Sognvannilla: eväsretkeilijöitä, grillaajia, erilaisia 

pyörillä ja lihasvoimilla kulkevia värkkejä, kanotoijia ja kannettava

kiipeilyseinä. Jonkinlainen erityisjuttu näytti olevan järven uiminen

päästä päähän, noin kilometrin matka.

Retkikulttuurista I: omat roskikset

kertakäyttögrilleille

 

Retkikulttuurista kertoo myös edellisen kuninkaan kuvaaminen hiihtämässä, anorakissa, puusuksilla ja koira seuranaan. Ei voi mitään, Olavista tulee isoisäni mieleen: aivan sama hahmo, aivan samanlaissa varusteissa. Hauska että hänelläkin on nyt muistopatsaansa – vaikka vain omassa mielessäni, Holmenkollenilla.

Retkikulttuurista III: pronssinen kuningas ikuisella sunnuntailenkillä Holmenkollenin vakavahenkisten ammattiurheilijoiden keskellä.