Lefse, lompe ja muut ruokakaupan norjalaistähdet

Norjalaisessa ruokakaupassa ei yleensä ole laajoja valikoimia – yhtä tuotetta on yhtä laatua: maustamaton jogurtti, spaghetti, mysli. Kuitenkin tiettyyn joukkoon tuotteita tämä ei päde. Suomalaisen silmiin ei makkaravalikoima sinänsä aiheuta suurta ihmetystä, onhan noita suomalaisissa marketeissakin; makkaraihmetys tulee lähinnä siitä, että jokaisesta pikkukioskistakin norjalaista pølseä saa grillattuna heti mukaansa ja syötäväksi. Usein tarjolla on myös mahdollisuus ostaa makkara perunarieskaan (lompe)  käärittynä.

Pølse med lompe on kaikkien urheilutapahtumien peruseväs. Katsokaa vain Holmenkollenilla tv-lähetyksissä vilahtelevia norjalaiskatsojia; makkaraa ei ole kääritty paperiin, vaan ohuenohueeseen rieskaan. Nämä lätyt ovatkin tuote, jossa valinnanvaraa löytyy. Juuri kävin lähikaupassa, jossa laskin kaksi eri lefse-rieskaa, kolmea eri tavoin valmiiksi maustettua smurtelefseä sekä neljää lompe-rieskaa.

Periaatteessa lompe on ohuenohut perunarieska, kun taas lefse tarkoittaa rieskaa yleensä (ja rieskahan täällä suuressa lännessä tehdään tietysti maitoon, kermaan, tai aikanaan jopa sulatettuun ihraan). Käytännössä normikaupan lompet ja lefset eivät eroa maultaan mitenkään toisistaan – paitsi että lefse on neliskulmainen, ja lompe taas pyöreä tai soikea (ks. kuvaa vasemmalla). Kaupallisissa versioissa kummankin perusraaka-aine on peruna. Uskoisin kuitenkin, että perusnorjalaisen saisi täysin tolaltaan pakottamalla tämän syömään makkaransa ohueen lefseen käärittynä. Jouluna kauppoihin tulevat tietysti erityiset jouluversiot, jotta jouluherkut kuten hapantaimen (tästä myöhemmin lisää…) saisivat perinteisen kattauksen ympärilleen. 

Arkena nämä rieskaset toimivat hyvin niin suolaisen kuin makeankin täytteen kanssa, joko tortillan tapaan tai kuin lettu. Monet tuntuvat syövän näitä sokerin ja kanelin kanssa, kenties voilla ensin voideltuna. Erikseen onkin mainittava kaupoista saatava kestotuote, smurtelefse. Kyseessä on paksurieskan (tjukklefse) kaupallinen versio. Nimensä mukaisesti se on jo valmiiksi voideltu – perusversiossa kahden lefse-lätyn väliin on levitetty reilusti voikreemiä. Sitä yleisesti myydään makeisten, sipsipussien ja virvoutusjuomien ohella erityisesti metroasemien ja junien automaateista. Vasemmalla oleva kuva on Oslosta (lentokentän kautta) Lillehammeriin menevästä junasta. Norjan liput pakkauksessa korostavat, että ollaan perusasioiden äärellä.

Myös perusleipävalikoima on norjalaiskaupoissa varsin laaja. Leivät ovat myös erittäin tuoreita, ja standardoituja: kaikilla suurimmilla ruokaketjuilla on omat leipävalikoimansa, joista löytyy huolellisesti nelikentän avulla merkittynä ‘karkeusaste’ (grovhet). Luonnollisesti norjalaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä siitä, että he syövät paljon karkeaa, eli kokojyväpitoista, leipää.

Suomessa ei tule niin kiinnittäneeksi huomiota vuodenaikojen mukana vaihtuviin kauden tuotteisiin, joita ruokakaupoissa laitetaan esille (niitä kuitenkin on?), mutta täällä Norjassa ne pistävät silmään kun ovat usein tälläiselle osa-aika norjankävijälle melko erikoisia. En tässä nyt puutu jouluruokiin, eivätkä pääsiäisajan kinkut ja lampaanviulut ihmetytä. Mutta loka-marraskuu on Norjassa lammasaikaa, ja erityisesti nyt, lokakuun alussa, on lammaskaalisesonki. Tämä mainitaan joskus jopa Norjan kansallisruokana (norjalaisten taholta, luonnollisesti; ulkopuolelta katsottuna kansallisruoka on tietysti turska; mutta ei kai Suomenkaan kansallisruokana voi mainostaa keitettyjä perunoita). Kansallista fårikål –päivää vietettiin tänä vuonna 17. kerran, syyskuun viimeisenä torstaina kuten tapana on. Kaupoissa lammaskaaliaika näkyy lampaanlihan ja kaalikerien yhdistämisenä tarjouksissa ja kauppojen tiskeillä. Yllättäen, norjalaiset ovat varsin ylpeitä lammaskaalitraditiostaan.

Muutenkin täällä on tapana koota kaupassa samoihin perusruokiin tulevat ainekset yhteen. Hölmömpikin ulkomaalainen ymmärtää, miten toimia, kun jokaisen norjalaiskaupan pakollisen katkarapupakastimen viereltä löytyvät erikseen myös majoneesi ja sitruunat – tai joskus yksinkertaisesti vain sitruunamajoneesi. Majoneesi on sekin norjalaisessa keittiössä perusjuttu, jota työnnetään kyllä mihin ruokaan tahansa ja tietysti vääjäämättä myös lounasvoileipiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaupassa olisi useampaa kuin yhtä majoneesimerkkiä. Sen sijaan majoneesipohjainen ja varsin etikkainen perunasalaatti on yksi niistä tuotteista, joissa valinnanvaraa yleensä on pienemmissäkin kaupoissa. Sitä on tapana tarjota turskan kanssa (tai niiden puolestakymmenen eri kalan kanssa, jotka suomeksi on tapana kääntää ‘turskaksi’).

Tästä päästääkin kalapulliin ja kalakakkuihin, jotka myös ovat perunasalaatin kanssa tarjoiltavia. Pitkällisten kokeilujen, hintavertailujen sekä tuoteselosteiden lukemisen jälkeen minullekin on selvinnyt, että 80% kalaa sisältävät kalakakut (fiskekake) maistuvat hyvältä, jos toki maksavatkin jonkin verran. Kun kalaprosentti tippuu 60:en ja jopa 40:en, makukin hiljalleen katoaa, ja kun tuotteen nimi vaihtuu fiske karbonadeksi (kalapulla), ollaan jo varsin mauttomilla vesillä (toki niitä voi tehdä itsekin: täältä löytyy toista sataa ohjetta). 

Tarinoinnin tässä vaiheessa lienee jo päästy jälkiruokaan. Koska nyt ei olla retkellä, ei voida valita Norjan kansallismakeista tähän, eli Kvikklunch -keksisuklaata reippailuhenkisine päiväretkiehdotuskääreineen (tarkkasilmäinen on jo huomannut, että tämänkin kirjoituksen yhdessä kuvassa kyseinen pakkaus jo vilahtaa), vaan hankimme norjalaiseen tapaan kunnon pullan. Ainakin täällä Oslon seudulla helpoin valinta lienee munkki – siis todellakin, tällainen samanlainen rasvassa paistettu, hilloa tai vaniljamössöä sisältävä leivonnainen kuin mitä Suomessakin saisi. Norjassa sen nimi on kuitenkin berliner (tai oikeastaan berlinerbolle) – suomalaisia berliininmunkkeja vastaavia leivonnaisia en ole täällä nähnyt. Kunnon rasvaisen berlinerbollen hinta on usein vain 9 tai 10 kruunua, siis hieman yli euron. Jotkin muutkin tuotteet kuin äyriäiset saattavat siis olla halvempia kuin Suomessa.

Munkin jälkeen on hyvä ottaa vielä hedelmä. Liekö seurausta maahanmuuttajien suuresta määrästä Oslossa, vai muista kulttuurieroista, mutta hedelmät ja vihannekset usein löytyvät (ainakin osin, ainakin pienemmissä kaupoissa) kauppojen ulkopuolelta, sydäntalvea lukuunottamatta. Ilmasto Oslossa on siis samanlainen kuin Etelä-Suomessa; vaikka hedelmien esillepano on erilainen, on kotimaisten hedelmien valikoima suunnilleen sama kuin Suomessa (eli omenoita riittää ainakin syksyllä). Poikkeuksena ovat vain erinomaiset, hieman happamat mutta hyvin mehukkaat norjalaiset luumut, joita elo-syyskuun vaihteessa saa kaupasta kun kaupasta. 

Oslolainen jalkakäytävähedelmävihanneslaatikosto parhaimmillaan.

Olut ja Norja

Olutmaahan Norja on, kuten Suomikin, nykyisin. Suurin osa kulutuksesta on luonnollisesti isojen panimoiden (Aass, Hansa, Ringnes) tasalaatuista ja tasamakuista lager-olutta. Pienpanimotoiminta alkoi kuitenkin täällä jo 1980-luvun lopussa, joitain vuosia ennen Suomea, ja koko ala tuntuu nyt lähteneen aika lailla lentoon. Norjassa on kymmenkunta varsin vakavasti otettavissa olevaa pikkupanimoa, ja näiden lisäksi kymmeniä toinen toistaan eriskummallisempia paikallisia mikropanimoita. Tuoreessa listauksessa on 53 pikkupanimoa, joista ainakin neljä on perustettu alkuvuoden 2014 aikana.

Viitisentoista näistä pienemmistä panimoista oli edustettuna Oslossa Grüneløkka Brygghus -panimon isännöimässä pienpanimotapahtumassa  (Grünerløkka mat og mikrobrygg festival). Tapahtuman virallisessa nimessä on tuo ruokakin mainittu, ja kyllähän sitä makkaraa sieltä sai, mutta nimi taitaa olla norjalaisen alkoholilainsäädännön lupakäytäntöjen vaikutusta. Hieno paikka, ja omituisia oluita. Erikoinen mutta toimiva systeemi oli, että kassalta sai ostaa poletteja (25 kr, eli noin 3 euroa kappaleelta), ja kahdella poletilla sai sitten olutta puolitoista tai kaksi desiä.

Pienpanimofestivaleilla riitti porukkaa, ja ainakin alkuillasta kaikilla oli mukavaa. Festivaalitila oli Grüneløkka Brygghusin panimo - vasemmalla näkyykin mallassäkkejä.

Kenties tässä pitäisi erikseen mainita kaksi maittavaa erikoisolutta. Näistä ensimmäinen on paikallisen panimomestarin festivaaliolut Pors Pale Ale, jossa on humalan ohella mausteena suomyrttiä. Historioitsijaa jo ajatuskin hykerrytti, onhan suomyrtti yksi niistä kasveista joita käytettiin oluen maustamiseen ja säilyvyyden parantamiseen täällä Pohjolassa ennen humalan yleistymistä. Pienenä yksityiskohtana voi tähän lisätä että “kasvia ei suositella käytettäväksi sen myrkyllisyyden vuoksi”. Maku oluessa oli IPAmainen, selkeän yrttinen ja hyvin raikas, lämmenneenäkin miellyttävä ja tasapainoinen. Tietysti makuun vaikutti myös se, että keskustelin oluen kehittäneen panimomestarin kanssa juomasta jonkun hetken … Tätä olutta tuskin koskaan pullossa saa, joten Osloon olisi tultava sitä maistelemaan.

Festivaalien varmaankin huimin olut oli kuitenkin Nøgnen uutuus, Dragonwort Stout, pikimusta, hieman makea jälkiruoka, joka ainakin hanasta laskettuna oli varsin rauhallinen kaikessa tukevuudessaan ja makusinfonisuudessaan. Tätähän ei suinkaan voi kaikista Nøgnen viritelmistä sanoa. Tämä olut tulee pullossa joulumarkkinoille, liekö ehtisi Suomeenkin. Suosittelen maistamaan, etenkin jos Nøgnen Imperial Stout on yhtään mieleinen.

Nøgne oli aikanaan se panimo jota kautta itse olen norjalaisiin pienpanimoihin tutustunut, kuten varmaan suurin osa erikoisoluista kiinnostuneita suomalaista. Sittemmin itselleni ovat Haandbryggerietin oluet maistuneet paremmin – äärirajojen etsinnän sijaan kun heidän tuotteensa ovat mielestäni hyvinkin tasapainoisia ja toimivia erityisesti ruokaoluina. Nyt festivaaleilla en kuitenkaan maistanut heidän tuotteitaan, vaan käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni itselleni oudompiin oluisiin. 

Norjalaisista oluista kirjoittaessani en voi kuitenkaan olla mainitsematta Haandbryggerietin erinomaisia ’retro-oluita’, joissa pyritään jäljittelemään perinteisiä norjalaisia oluttuotteita: Norwegian Wood on loistava norjalainen talvinen ’maatilaolut’, jossa maistuu katajanmarja ja savu, kun taas Hesjeøl pyrkii jäljittelemään raikasta ja vahvaa elonkorjuuolutta. Siinäkin on heikkoa savuaromia. On vaikea uskoa, että norjalaisilla maatiloilla olisi tällaisiin aromeihin tai tilavuusprosentteihin (kumpikin 6,5%) päästy, mutta historiallisuus ei ole tärkeintä vaan maku…

Haandbryggerietin Humlesus, ja Nøgnen Porter.
Ensinmainittu on raikas ja rapsakka sitrusarominen voimakkaasti
humaloitu American Pale Ale (nimi tarkoittaa suomeksi joko 'mehiläisen-
surinaa' tai 'humalansuhinaa'). Jälkimmäinen on tiukkaakin tiukempi
pikimusta portteri. Luonnollisesti linkit yllä johtavat englanninkielisille
 ulkomaansivuille, koska lainsäädäntö estää alkoholijuomista tietojen ja
kuvien julkaisemisen (tai edes linkittämisen) norjalaisilla yrityssivuilla.

Jos miettii perustaa tälle pienpanimoinnostukselle, niin paradoksaalisesti takana tuntuisi olevan norjalainen Suomeenkin verrattuna korkea alkoholiverotus. Jos olen oikein ymmärtänyt, veroa menee tällä hetkellä viinoista 6kr / %-yksikkö / litra juomaa ja vastaavasti laskettuna 4kr viinistä ja oluesta – ja tämän päälle vielä 24% arvonlisävero. Eli viisiprosenttisesta oluesta maksetaan alkoholiveroa 25 kruunua litralta, puolen litran tölkistä veroa saa siis maksaa puolisentoista euroa. Ja tähän päälle sitten valmistus-, kuljetus ja välityskulut veroineen. Suomessa oluttaverotetaan suoraan 32 senttiä / alkoholisenttilitra, eli vastaavasta tuotteesta veroa menisi 0,80 euroa eli vain reilu puolet siitä mitä Norjassa. Normaali kauppahinta Oslossa ’bulkkioluesta’ on vajaat 40 kruunua eli viitisen euroa litralta, erikoisoluista saa maksaa noin 120 kruunua litra – siis normikaupoissa. Baareissa hinta on tietysti noin kaksinkertainen (ainakin Oslossa) näihin hintoihin nähden, eli tuopin voi saada seitsemällä eurolla, mutta erikoisoluisiin voi mennä helposti 15 euroa.

Norjalaisen alkoholin kalleuden takana on vastaavanlainen alkoholipolitiikka kuin Suomessa. Norjassa oli kieltolaki viinan ja vahvan viinin (yli 15%) suhteen vuodesta 1916 vuoteen 1923 (vahva viini) / 1926 (viina), josta lähtien täälläkin on ollut valtion alkoholimonopoli. Viinakauppaa harjoittavan liikkeen nimi on täällä ytimekkäästi Vinmonopolet. Toisen maailmansodan aikana alkoholi oli voimakkaasti säännöstelty tuote, ja kun sodan jälkeen kireää säännöstelyverotusta jatkettiin ja jopa nostettiin, ainakin virallisissa tilastoissa Norja oli 1950-luvulla yksi Euroopan vähiten alkoholia kuluttavista maista. Kuitenkin jo tuolloin, vaikka yksityistä maahantuontia ei käytännössä ollut, viinan kotipoltto oli suhteellisen yleistä; yllättävää kyllä vasta 1970-luvulla tislausvälineiden osto ja myynti yksityisille kiellettiin. 

Alkoholin virallisen kulutuksen kasvu ja rajoitusten poistaminen Norjassa on edennyt suunnilleen samaa tahtia Suomen kanssa. Kuitenkaan alkoholituotteita ei saa edelleenkään ostettua esimerkiksi lauantai-iltakuuden ja maanantaiaamuyhdeksän välisenä aikana, eikä alkoholijuomien mainonta ole sallittua. Siksipä jokaisella Norjan suurimmista panimoista on omat alkoholittomat oluensa – ja erikseen jopa alkoholittomat jouluoluet. Kokonaiskulutustilastot Norjassa ovat Suomea noin neljänneksen alempana, miehistä pää täyteen -juomista harrastaa vain reilu puolet Suomen vastaavasta määrästä (eli ‘vain’ 25%), eikä alkoholiuroteoilla tunnuta täällä kerskailtavan julkisesti kuten Suomessa. Ehkä ei olekaan yllättävää, että alkoholin suhteellinen osuus kuolemantapauksista Suomessa on noin kaksi ja puoli kertaa suurempi kuin Norjassa. Tilastot täällä (perustuu tutkimusaineistoon, joka on kerätty vuonna 2011).

Kun Oslo Mikrobryggeri avattiin Majorstuenissa  vuonna 1989, se oli ensimmäinen uusi panimo Norjassa yli sataan vuoteen. 

Mutta mitä tällä on tekemistä pienpanimoiden kanssa? Vaikuttaa siltä, että viinantislaus vaihtui 1970-80 -lukujen kuluessa Norjassa pitkälti kotitarveoluenpanoon. Tämä perinne on jatkunut Norjassa niin, että alaan erikoistuneita kauppoja löytyy ainakin Oslosta, ja suuri osa pienpanimoiden perustajista ja vastaavista työntekijöistä on aloittanut kotikeittiöissä. Itseltäni kysyttiin olutfestivaaleilla parikin kertaa, harrastanko oluenpanoa. Oluen korkea hinta on alentanut huomattavasti kynnystä ryhtyä itse sitä panemaan; toisaalta kysyntääkin on syntynyt korkean elintason ja kaikenlaiseen ‘hifistelyyn’ ja erikoisuuksiin tunnetun kiinnostuksen myötä. Kysyntä ja tarjonta ovat kohdanneet tavalla, jota saatu julkisuus on edelleen ruokkinut. Kuten aina, norjalaiset ovat tietysti myös loputtoman ylpeitä mikropanimobuumistaan – jota mielellään kutsutaan ‘norjalaiseksi olutihmeeksi’.

Vielä pari linkkiä:

• Norjan kotipanimoyhdistyksen (yli 3000 jäsentä!) kotisivut

• Kaikki norjalaisesta olutkulttuurista

• Interaktiivinen kartta alkoholin kulutuksesta maittain ja juomaryhmittäin. Siitä selviää myös, että viinin kulutus Norjassa on nykyisin melkoista – kuten myös se, että WHO:n tilastoissa eivät kotitarvevalmistus tai Tanskan- (tai Viron-) tuonti ainakaan täysimääräisenä näy. Eurooppalainen alkuholitutkimus on tässä suhteessa parempi ja tarkempi, mutta tietysti kovin paljon tylsempi.

Matkalla töistä kotiin

Arkiretkeilyä -sarjassa tarjotaan tällä kertaa reippailu Oslon yliopiston kampukselta uuteen vuokrakämppääni Tøyenin kaupunginosan reunamille. Reitti alkaa Pohjois-Oslon vanhoilta esikaupunkialueilta, koukkaa punatiiliteollisuuden tyyssijan, Akerselvan laakson sekä vanhan kantakaupungin äärialueiden kautta 1950-luvun ihannelähiöön. Kuvia, olkaa hyvät, arki-Oslosta.

Yliopiston Blindernin -kampuksen korkeat talot näkyvät vielä matkan päästä läheisen puutaloalueen keskeltä. Nämä ovat siis tyypillisiä vaakalaudoitettuja kuutiomaisia Norja-taloja hyvinhoidettuine pihoineen. Osloa kiertää kolme kehätietä, joista uloin jossain määrin vastaa Helsingin Kehä I:stä. Kyseinen tie onkin Oslon kaupungin katualueen rajana, ja sen ylittämisestä peritään yksityisautoilta tietulli. Oma työmatkani noudattelee kuitenkin pääsääntöisesti kakkoskehää, nelikaistaista 'katua', josta puuistutuksin on pyritty tekemään miellyttävämpi. 

Kakkoskehän varrelta löytyvät idyllisen oloiset vanhainkotialueet, Eugene Hanssen's småhjem (1910-luvun lopulta) sekä Saugbanken stuer  (1920-luvun lopulta). Kaikki rakennukset eivät toki täälläkään niin kovin kauniita ole: tässä alla Kansanterveyslaitoksen toimistoja (Folkehelseinstitut).

Sivukaduille aukeaa hienoja kaupunkinäkymiä. Kotimatkan puolimatkan tienoilla saavutaan vanhan kantakaupungin laitamille, 1900-luvun alun suurkortteleiden keskelle. Taloyhtiöt ja rakennusmassat ovat suuria, yksi kortteli saattaa muodostua yhdestä talosta, mutta niissä on vielä tiettyä koristeellisuutta.

Monissa taloissa on kivijalkakauppoja - erikoisen tästä tekee vain se, ettei se kuulu varsinaisiin ketjuihin (Joker, Rema 1000, Kiwi, Rimi, Coop). Akerselvan jokilaaksoa lähestyttäessä kulkija näkee hieman vanhempaakin rakennuskantaa (alla), aikanaan kaupungin ulkopuolelle syntynyttä 'villiä' työväenasutusta, josta jotenkin ihmeellisellä tavalla on osa säilynyt nykypäiviin asti.

Matkan varrelle jää myös yksi lukuisista alueen vanhoista maatiloista, jotka ovat jääneet asutuksen levittäytyessä kaupungin keskelle; tässä Vøienvolden gård (linkin takaa löytyy tilan historiaa 1600-luvun lopulta alkaen), jossa on pieni museo ja kesäisin erilaista käsityöläisnäytös- ja kaupunginosatoimintaa. Tilan omistaa Norjan 'muinaismuistoyhdistys', jo 1840-luvulla perustettu Fortidsminneforening. Kyseistä yhdistystä vastaavaa yksitystä toimijaa ei, outoa kyllä, Suomessa ole. 

Akerselvan teollismiljöön hienouksista vaahtosin jo eräässä vanhemmassa kirjoituksessani. Tässä kuvassa eräs uusiokäyttöön otettu myllyrakennus. 

Reittini kulkee myös lukemattomien julkisten taideteosten ohitse; vasemmalla esimerkkinä yksityiskohta Betzy Kjelsbergin, poliitikon ja naisasia-aktiivin muistomerkistä. Kuten kuvasta näkee, hän oli myös (Norjan ensimmäinen naispuolinen) tehtaantarkastaja.

Betzyn muistomerkin kohdalla on myös Akerselvan laakson vanhin teollisuuslaitos, Glads Mølle (1736), joka oli alunperin paperitehdas, mutta kuului 1870 luvulta 1900-luvun puoliväliin puuvillatehtaaseen. Yksi jokilaakson korkeimmista putouksista on tällä kohtaa; paikallisia kulkijoita ja tauon viettäjiä riittää joka lähtöön etenkin kauniimpana päivänä.

Lähettyviltä löytyy myös kaksi oslolaisen kaupunki- ja teollisuuskulttuurin monumenttia: vanha Ringnesin panimo sekä Sagene folkebad. Ringnes on Norjan suurin panimo, jonka peruslager maistuu aivan peruslagerilta, ja omistajana sillä (samoin kuin Karhulla ja Prippsillä) on Carlsberg Group. Folkebad taas on Oslon kaupungin toiseksi vanhin kylpylaitos, joka oli toiminnassa vuosina 1900-2000. 

Seuraavaksi reitti sivuaa Grüneløkkan aluetta, joka on viime vuosina muodostunut hyvin eloisaksi Oslon iltaelämän keskukseksi lukuisine ravintoloineen, klubeineen, puistoineen - ja kauniine vanhoine kaupunkitaloineen. 

Jostain syystä kookospalloleivonnaiset tuntuvat kuuluvan tätänykyä norjalaiseen ruokavalioon erottamattomasti.


Grüneløkkan keskeltä löytyy Birkelundin puisto, josta löytyy lukuisia muutamia erikoisia muistomerkkejä, kuten antiikin temppeliä jäljittelevä esiintymislava sekä Espanjan sisällissodan vapaaehtoisten muistomerkki (muutama sata norjalaista taisteli tasavaltalaisten puolella, ja muutama kymmen Francon joukoissa). 

Vielä ennen kotikulmille saaapumista saa kulkea Sofienbergin kirkon ja puiston kautta; puisto on hyvällä säällä täynnä picnic-korien ja kertakäyttögrillien käyttäjiä, sekä erilaisten pelien pelaajia (pingispöydät kuuluvat varustukseen). Vanhasta hautausmaasta on säilytetty paikallaan juutalaisten hautausmaan alue.

Alla takana kotitalo. Siellä se 'oma' parvekekin näkyy muiden joukossa. Rakennus kuuluu heti sodan jälkeen rakennettuun moderniin asuinalueeseen.