Lefse, lompe ja muut ruokakaupan norjalaistähdet

Norjalaisessa ruokakaupassa ei yleensä ole laajoja valikoimia – yhtä tuotetta on yhtä laatua: maustamaton jogurtti, spaghetti, mysli. Kuitenkin tiettyyn joukkoon tuotteita tämä ei päde. Suomalaisen silmiin ei makkaravalikoima sinänsä aiheuta suurta ihmetystä, onhan noita suomalaisissa marketeissakin; makkaraihmetys tulee lähinnä siitä, että jokaisesta pikkukioskistakin norjalaista pølseä saa grillattuna heti mukaansa ja syötäväksi. Usein tarjolla on myös mahdollisuus ostaa makkara perunarieskaan (lompe)  käärittynä.

Pølse med lompe on kaikkien urheilutapahtumien peruseväs. Katsokaa vain Holmenkollenilla tv-lähetyksissä vilahtelevia norjalaiskatsojia; makkaraa ei ole kääritty paperiin, vaan ohuenohueeseen rieskaan. Nämä lätyt ovatkin tuote, jossa valinnanvaraa löytyy. Juuri kävin lähikaupassa, jossa laskin kaksi eri lefse-rieskaa, kolmea eri tavoin valmiiksi maustettua smurtelefseä sekä neljää lompe-rieskaa.

Periaatteessa lompe on ohuenohut perunarieska, kun taas lefse tarkoittaa rieskaa yleensä (ja rieskahan täällä suuressa lännessä tehdään tietysti maitoon, kermaan, tai aikanaan jopa sulatettuun ihraan). Käytännössä normikaupan lompet ja lefset eivät eroa maultaan mitenkään toisistaan – paitsi että lefse on neliskulmainen, ja lompe taas pyöreä tai soikea (ks. kuvaa vasemmalla). Kaupallisissa versioissa kummankin perusraaka-aine on peruna. Uskoisin kuitenkin, että perusnorjalaisen saisi täysin tolaltaan pakottamalla tämän syömään makkaransa ohueen lefseen käärittynä. Jouluna kauppoihin tulevat tietysti erityiset jouluversiot, jotta jouluherkut kuten hapantaimen (tästä myöhemmin lisää…) saisivat perinteisen kattauksen ympärilleen. 

Arkena nämä rieskaset toimivat hyvin niin suolaisen kuin makeankin täytteen kanssa, joko tortillan tapaan tai kuin lettu. Monet tuntuvat syövän näitä sokerin ja kanelin kanssa, kenties voilla ensin voideltuna. Erikseen onkin mainittava kaupoista saatava kestotuote, smurtelefse. Kyseessä on paksurieskan (tjukklefse) kaupallinen versio. Nimensä mukaisesti se on jo valmiiksi voideltu – perusversiossa kahden lefse-lätyn väliin on levitetty reilusti voikreemiä. Sitä yleisesti myydään makeisten, sipsipussien ja virvoutusjuomien ohella erityisesti metroasemien ja junien automaateista. Vasemmalla oleva kuva on Oslosta (lentokentän kautta) Lillehammeriin menevästä junasta. Norjan liput pakkauksessa korostavat, että ollaan perusasioiden äärellä.

Myös perusleipävalikoima on norjalaiskaupoissa varsin laaja. Leivät ovat myös erittäin tuoreita, ja standardoituja: kaikilla suurimmilla ruokaketjuilla on omat leipävalikoimansa, joista löytyy huolellisesti nelikentän avulla merkittynä ‘karkeusaste’ (grovhet). Luonnollisesti norjalaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä siitä, että he syövät paljon karkeaa, eli kokojyväpitoista, leipää.

Suomessa ei tule niin kiinnittäneeksi huomiota vuodenaikojen mukana vaihtuviin kauden tuotteisiin, joita ruokakaupoissa laitetaan esille (niitä kuitenkin on?), mutta täällä Norjassa ne pistävät silmään kun ovat usein tälläiselle osa-aika norjankävijälle melko erikoisia. En tässä nyt puutu jouluruokiin, eivätkä pääsiäisajan kinkut ja lampaanviulut ihmetytä. Mutta loka-marraskuu on Norjassa lammasaikaa, ja erityisesti nyt, lokakuun alussa, on lammaskaalisesonki. Tämä mainitaan joskus jopa Norjan kansallisruokana (norjalaisten taholta, luonnollisesti; ulkopuolelta katsottuna kansallisruoka on tietysti turska; mutta ei kai Suomenkaan kansallisruokana voi mainostaa keitettyjä perunoita). Kansallista fårikål –päivää vietettiin tänä vuonna 17. kerran, syyskuun viimeisenä torstaina kuten tapana on. Kaupoissa lammaskaaliaika näkyy lampaanlihan ja kaalikerien yhdistämisenä tarjouksissa ja kauppojen tiskeillä. Yllättäen, norjalaiset ovat varsin ylpeitä lammaskaalitraditiostaan.

Muutenkin täällä on tapana koota kaupassa samoihin perusruokiin tulevat ainekset yhteen. Hölmömpikin ulkomaalainen ymmärtää, miten toimia, kun jokaisen norjalaiskaupan pakollisen katkarapupakastimen viereltä löytyvät erikseen myös majoneesi ja sitruunat – tai joskus yksinkertaisesti vain sitruunamajoneesi. Majoneesi on sekin norjalaisessa keittiössä perusjuttu, jota työnnetään kyllä mihin ruokaan tahansa ja tietysti vääjäämättä myös lounasvoileipiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaupassa olisi useampaa kuin yhtä majoneesimerkkiä. Sen sijaan majoneesipohjainen ja varsin etikkainen perunasalaatti on yksi niistä tuotteista, joissa valinnanvaraa yleensä on pienemmissäkin kaupoissa. Sitä on tapana tarjota turskan kanssa (tai niiden puolestakymmenen eri kalan kanssa, jotka suomeksi on tapana kääntää ‘turskaksi’).

Tästä päästääkin kalapulliin ja kalakakkuihin, jotka myös ovat perunasalaatin kanssa tarjoiltavia. Pitkällisten kokeilujen, hintavertailujen sekä tuoteselosteiden lukemisen jälkeen minullekin on selvinnyt, että 80% kalaa sisältävät kalakakut (fiskekake) maistuvat hyvältä, jos toki maksavatkin jonkin verran. Kun kalaprosentti tippuu 60:en ja jopa 40:en, makukin hiljalleen katoaa, ja kun tuotteen nimi vaihtuu fiske karbonadeksi (kalapulla), ollaan jo varsin mauttomilla vesillä (toki niitä voi tehdä itsekin: täältä löytyy toista sataa ohjetta). 

Tarinoinnin tässä vaiheessa lienee jo päästy jälkiruokaan. Koska nyt ei olla retkellä, ei voida valita Norjan kansallismakeista tähän, eli Kvikklunch -keksisuklaata reippailuhenkisine päiväretkiehdotuskääreineen (tarkkasilmäinen on jo huomannut, että tämänkin kirjoituksen yhdessä kuvassa kyseinen pakkaus jo vilahtaa), vaan hankimme norjalaiseen tapaan kunnon pullan. Ainakin täällä Oslon seudulla helpoin valinta lienee munkki – siis todellakin, tällainen samanlainen rasvassa paistettu, hilloa tai vaniljamössöä sisältävä leivonnainen kuin mitä Suomessakin saisi. Norjassa sen nimi on kuitenkin berliner (tai oikeastaan berlinerbolle) – suomalaisia berliininmunkkeja vastaavia leivonnaisia en ole täällä nähnyt. Kunnon rasvaisen berlinerbollen hinta on usein vain 9 tai 10 kruunua, siis hieman yli euron. Jotkin muutkin tuotteet kuin äyriäiset saattavat siis olla halvempia kuin Suomessa.

Munkin jälkeen on hyvä ottaa vielä hedelmä. Liekö seurausta maahanmuuttajien suuresta määrästä Oslossa, vai muista kulttuurieroista, mutta hedelmät ja vihannekset usein löytyvät (ainakin osin, ainakin pienemmissä kaupoissa) kauppojen ulkopuolelta, sydäntalvea lukuunottamatta. Ilmasto Oslossa on siis samanlainen kuin Etelä-Suomessa; vaikka hedelmien esillepano on erilainen, on kotimaisten hedelmien valikoima suunnilleen sama kuin Suomessa (eli omenoita riittää ainakin syksyllä). Poikkeuksena ovat vain erinomaiset, hieman happamat mutta hyvin mehukkaat norjalaiset luumut, joita elo-syyskuun vaihteessa saa kaupasta kun kaupasta. 

Oslolainen jalkakäytävähedelmävihanneslaatikosto parhaimmillaan.