Norjalaiset jatsimuistelmani

Alun perin jazz oli minulle norjalaista. Luulen, että ensimmäinen jatsiin vivahtava levy jota aloin kuunnella ihastuneena oli vasta vuoden 1990 tienoilla kirjastosta lainaamani[1] Jan Garbarekin ja Agnes Buen Garnåsin levy Rosensfole, kokoelma norjalaisia keskiaikaisia sävellyksiä etnofolkiksi käännettyinä. Tästä lähti kiinnostukseni niin vanhaan musiikkiin, ‘maailmanmusiikkiin’, kuin jatsiinkin.  Maistiaisiksi Stolt Oli.

Garbarekista tuli minulle nopeasti hienon uuden musiikin symboli, etenkin kun löysin muutaman vuoden kuluttua edellämainitusta hänen yhdessä Shaukat Hussainin ja Anouar Brahemin kanssa tekemän levyn Madar, jonka avausraidan saksofoniäänen kuljetus saa minut yhä uudestaan tuntemaan olevani jatsin lähteillä – ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Tuo kappale kuvaa samalla erinomaisesti ‘vuonojatsin’ äänimaailmaa, kuten myöhemmin huomasin – vaikka silloin levy liittyi mielikuvissani nimenomaan Lähi-Itään ja islamilaiseen kulttuuriin. Garbarekin melodiset levytykset, joissa saksofonin ääni liukuu loputtoman rauhaisana ja vapaana, kuten I Took up the Runes (esimerkiksi Molde Canticlen alku on ikimuistettavaa Garbarek-tyylittelyä), Twelve Moons ja Visible Worlds, olivat looginen suunta eteenpäin. Samalla tutustuin norjansaamelaisiin artisteihin joiden kanssa Garbarek teki yhteistyötä. Heistä eniten kiinnyin Mari Boinen musiikkiin, jonka (jazz-vaikutteinen) levy Leahkastin avasi minulle taas uuden kulttuurialueen (Näytteeksi kappale Gumppot holvet, Sudet ulvovat).

Jostain syystä en kuitenkaan lähtenyt pidemmälle kohti norjalaisia sävelmiä, vaan kuuntelin yhä enemmän vanhaa musiikkia, samalla kun tutustuin perusjatsin suuriin Amerikan-nimiin. Vasta kierähdettyäni John Zornin ja kumppaneiden juutalaisetnojazzin kautta löysin itseni yllättäen nokikkain Ketil Bjørnstadin kanssa. Yllättäen, sillä hänen usein vähäeleisellä pianonsoitollaan on melko vähän tekemistä eteerisen garbarekmaisen saksofonivenyttelyn kanssa. Hänen levynsä Grace oli suosikkejani vuoden 2002 tienoilla: levyllinen John Donnen teksteihin tehtyä musiikkia. Levyn ‘hitti’ on No man is an island –meditaatio (tässä ikävä kyllä vain kappaleen alkupuoli). Teksti kulkee omilla ehdoillaan, laulaja Anneli Drecker  on vakuuttava. Jos jokin yhdistää näitä norjalaisia, se on hiljaisuuden kutominen osaksi sävellystä.

Mutta miten törmäsin vuoden 2004 tai 2005 paikkeilla Nils Petter Molvaeriin? Taisi silkka uteliaisuus saada minut nappaamaan levyn lainaan Metson musiikkiosastolta. Onnekas sattuma: olin täysin mennyttä, levy oli nimeltään Khmer, enkä tiedä sen parempaa jazz-levyä olevankaan (no, jotkut pääsevät ehkä tasoihin) – nimenomaan kokonaisuutena. Sähkökitara ja trumpetti. Aivan mahdotonta. Tästä se lähtee. Molvaerin levy Hamada lienee ollutkin kutakuinkin ainoa, jonka ilmestymistä olen odotellut kärsimättömänä jo kuukausia ennen sen tulemista markkinoille (2009). En pettynyt.

Jo hieman aiemmin arabialaisvaikutteisen jatsin harrastukseni sai minut kiinnostumaan henkilöstä nimeltä Dhafer Youssef – oud-luuttua soittava jatsimies hänkin – hän ei ole norjalainen, mutta hänen levynsä ääni(tys)maisema on silkkaa vuonojatsia, ja hän onkin tehnyt useat levynsä Norjassa, samassa studiossa, missä niin kovin monet muutkin tämän jutun levyistä on äänitetty. Tässä ‘perus-Youssefia’, Man of Wool, levyltä Electric Sufi. Youssefia, Bjørnstadia ja Molvaeria yhdistää myös heidän työskentelynsä (sähkö)kitaristi Eivind Aarsetin kanssa – tosin tämän huomasin vasta Norjaan muutettuani. Hänen oma levynsä Dream Logic vuodelta 2012 on mielenkiintoista ja oudon hiljaista musiikkia. Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt…: Close (for confort). Jo aiemmin olin kuitenkin tutustunut varsinaisen norjalaisen kitarasankarin, Terje Rypdalin, musisointiin. Hän oli mukana niin Bjørnstadin The Sea & The Sea II levyillä, kuin myös erittäin koskettavalla Tomasz Stankon Litania-albumilla (1997), jolle oli koottu Krysztof Komedan musiikkia (tässä linkki nimikappaleeseen). Levyn äänimaailma on kuulas tavalla, jota kai voisi kutsua pohjoismaalaiseksi tyyliksi; puolalaisen Stankon lisäksi levyllä soittaakin neljä ruotsalaista ja kaksi norjalaista.

Se toinen norjalainen tuolla levyllä on Jon Christensen, vähäeleisen tyylitietoinen rumpali-perkussionisti. Hän on soittanut myös Garbarekin, Bjørnstadin (esimerkiksi tuolla linkittämälläni The Sea -levyllä), Anouar Brahemin ja Arild Anderssenin kanssa. Viimeksimainittu on varmastikin Norjan tunnetuin kontrabasisti, ja hänen levyään Arv vuodelta 1993 on pidetty urauurtavana nimenomaan etnojazzin kehittymisen kannalta: Garberekmainen, melodiasta tavallaan irrallinen liruttelu ei ole ainoa tapa tehdä oikeutta perinnekappaleille. Tavallaan tuloksena on ‘aitoa’ kansanmusiikkia nykykontekstissa. Tässä keskiaikainen balladi Sjugu og Trollbrura, laulusolistina Kirsten Bråten Berg, norjalaisen kansanlauluperinteen modernisoija ja elvyttäjä jo 1970-luvun lopulta alkaen. Viimeaikaisesta Anderssenista voi suositella levyä ‘Live at Belleville’ (2008): täältä löytyy Independency I.

Aivan viime vuosina on norjalaista perinnemateriaalia jatsin kielellä käsitellyt Karl Seglem, jonka levyyn New North (2004) itse ihastuin. Seglem nousi viime vuoden lopulla otsikoihin Norjassa, sillä hänen uusimman levynsä (Nyesongar.no) keskeisin soitin on pukinsarvi. Kuitenkin syy, miksi Seglemin löysin, oli toinen: kansankoraali Med Jesus Vil Eg Fara. Suomalainen jazz-virsi-innostus ei siis maailmanlaajuisesti ole poikkeuksellinen ilmiö. Koraalissa laulaja on Berit Opheim, erittäin sympaattinen, kaunisääninen ja tyylitajuinen laulaja, jota sattumalta kuulin syksyn aikana kahdessakin eri konsertissa täällä Oslossa. Ensimmäisessä kyseessä oli myöhäisbarokin italialainen musiikki, ja toisessa saamelainen jazz-messu. Tämä messu Biejjien vuelie / Solkvad olikin varsinainen tapaus; siinä yhdistyivät tekstuaalisella tasolla katolis-luterilainen messu, saamelaiset perinnerunot sekä muinaisnorjalainen Edda-runous, musiikin puolella taas kirkkomusiikki, jazz, joiku sekä kansanmusiikki. Opheim edusti esityksessä norjalaisperinnettä, joiusta huolehti Ulla Pirttijärvi. Säveltäjä Frode Fjellheim on itsekin (etelä-) saamelainen, ja jo pitkään vetänyt omaa jazzbändiään, nimeltään Transjoik. Tässä Manala, äänessä myös Sanna Kurki-Suonio. Toki muutkin norjalaiset muusikot ovat tehneet suomalaisten kanssa yhteistyötä. Yksi esimerkki tästä on Markku Ounaskarin, Per Jørgensenin ja Samuli Mikkosen levy Kuára, jossa on helppo tunnistaa vuonojazzin ja ECM-äänityksen vaikutukset trumpetin äänen leijuessa tundramaiseman yllä.

Biejjien vuelie / Solkvad. Esitys 17.11. Vasemmalla koskettimien ääressä säveltäjä Frode Fjellheim, kitarassa Andreas Aase, sitten Ulla Pirttijärvi, Berit Opheim, tumpetissa (ja vuohensarvissa) Hildegunn Øiseth, ja rummuissa/perkussioissa Hans Hulbaekmo. Mukana myös HiNT -kuoro 

Tällä hetkellä jazz on minulle taas nimenomaan norjalaista. Tämä norjalainen jazz-’scene’ on uskomattoman laaja, monipuolinen ja ammattitaitoinen. Taustalla on monen keskeisen toimijan vuosikymmenien työ ja yhteistyö. Muusikot ovat hioneet taitojaan toistensa kanssa. Toisaalta, olen pääsääntöisesti tutustunut Norja-jazziin nimenomaan tietystä näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikkapa etnojatsiksi. Tavallaan vain Ketil Bjørnstad edustaa toisenlaista estetiikkaa – mutta hänkin sopii laajemman termin, nu-jazzin, kattotermin alle (http://en.wikipedia.org/wiki/Nu_jazz) - ja toki hänkin on levyttänyt ECM:n ja Manfred Eichnerin suojissa. Tämä vääjäämättä on jättänyt tästä kirjoituksesta paitsioon suuren joukon merkittävää norjalaista jatsia.

Viimeisen sanan ja äänen tässä kirjoituksessa saakoon Jørgensenin nuorempi trumpetinsoittajakollega, Arve Henriksen. Häneen kiinnitin huomioni aivan viime vuoden lopulla luettuani The Guardianin levyarvostelun hänen uusimmasta levystään Places of Worship (2013), mutta varsinaisesti hän ja hänen vanhempi levynsä Cartography (2008) oli vasta tämän vuoden löytöjä. Nimeä myöten hänen levynsä kiehtoo. Kenties lupailen liikoja, mutta hän tuntuu samalla kertaa sekä vahvasti jatkavan norjalaisen ECM-jazzin perinnettä, että lopultakin tuovan siihen uutta särmää. Sorrow and its Opposite, olkaa hyvät.

---

[1] Ajatukseni silloin oli, että pitää sokkona lainata kiinnostavia levyjä, niin yleissivistys karttuu. Hedelmällistä idealismia, näin jälkikäteen ajateltuna.  Ja kiitokset Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolle.

Oslo – Kristiania – Oslo: katsaus historiaan

Oslon 1000-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2000 tehty tilkkutäkki, jonka Oslon kaupungille lahjoitti Tåsen Quiltelag - siis 'Tåsenin tikkutäkkeilijät', yksi Oslon suurimmista käsityökerhoista.  Kuva-aiheet edustavat Oslon nähkävyyksiä ja luonteenpiirteitä.

Harald III Hadråde – jonka lisänimi on tavattu suomentaa Ankaraksi – oli nuoruudessaan töissä Bysantin keisarilla Konstantinopolissa. Norjan kuninkaaksi hän nousi vuonna 1046. Muutama vuosi tämän jälkeen hän perusti Oslon kaupungin pienen Alna-joen suulle Oslovuonon pohjukkaan. Oslo vietti 900-vuotisjuhliaan vuonna 1950, sillä Snorri Sturlasonin maininta kaupungin perustamisesta on ajoitettu vuoteen 1048. Tuhatvuotisjuhliaan Oslo, edelleen hyvin loogisesti, vietti vuonna 2000, sillä kaupungin alueelta oli perustamisjuhlien välillä löytynyt järjestäytyneen asutuksen jäänteitä, jotka olivat ajoitettavissa vuoden 1000 tienoille. Piispanistuin Osloon perustettiin vuonna 1070 ja katedraalikoulu vuonna 1153.

Gamla Aker kirke. Nykyisen Oslon alueen vanhin rakennus,
Akerin pitäjän kirkko 1100-luvun alusta.

Kaupungin nimen alkuperä on epäselvä. ‘Lo’ –loppu tullee muinaisnorjan niittyä tai kenttää tarkoittavasta sanasta. Vaihtoehtoinen keskiaikainen kirjoitusasu Ásló voisi taas viitata siihen, että nimi alunperin viittaisi ‘aasojen’ tai ‘jumalten’ niittyä, mutta on mahdollista että tämä kirjoitusasu oli syntynyt myöhemmin nimenomaan tätä tulkintamahdollisuutta tukemaan. Toisaalta, nimi voisi myös viitata Lo -joen suuhun (os) – Alna kun tunnetaan myös Lo-jokena. Todennäköisintä kuitenkin on, että alkuosa tulee sanasta ‘ås’ merkityksessä ‘harju, mäenharjanne’ – siis Oslo tarkoittaa harjuniittyä.

Akershusin linna perustettiin alunperin 1300-luvun vaihteen tienoilla.
Sitä ei ole koskaan valloitettu, joskin muutaman kerran se on
vaihtanut omistajaa, viimeksi II maailmansodan aikana. Edessä
koululaiva Christian Radisch vuodelta 1937.

Oslosta tuli Norjan pääkaupunki 1314, jolloin kuningas Håkan V Magnusson muutti hovinsa kaupunkiin. Tällöin keskiaikaisen Oslon asukasluku oli myös suurimmillaan (ehkä noin 3500). Tätä ennen Norjan keskus, kuninkaan ja arkkipiispan asuinkaupunki, oli ollut Trondheim. Samoihin aikoihin perustettiin Akershusin linna kaupungin länsipuolelle. Musta surma 1349-1350 leikkasi Oslon asukasluvusta kolmanneksen, ja kaupankäyntikin jäi Hansan jalkoihin: Rostockin kauppiaat huolehtivat Oslonkin ulkomaankaupasta. Vuodesta 1396 alkaen Norjalla ja Tanskalla oli yhteinen hallitsija, ja Kalmarin unionin vuosina Norja ja Oslo olivat sivussa niin politiikan kuin taloudenkin valtavirroilta. Laajemman pohjoismaisen unionin purkauduttua 1500-luvulla Norjan kauppa elpyi väliaikaisesti, mutta samalla Tanskan ote Norjasta vahvistui – periaatteessa tasavertaisesta Norjasta tuli käytännössä Tanskan yksi provinssi, vaikkakin laajin. Samalla Oslo koko Norjan tavoin taantui taloudellisesti ja kulttuurillisesti, vaikka kaupunki pysyi Norjan hallinnollisena keskuksena.

Vuonna 1624 Oslo paloi jälleen kerran. Tanskan kuningas Kristian IV:ltä kävi käsky, että kaupunki olisi perustettava uudelleen hieman eri paikkaan, Akerselva-joen länsipuolelle Akershusin linnan kylkeen. Vanha kaupungin paikka sijaitsi vain muutaman kilometrin uudesta itään, mutta virallinen paikanvaihto teki mahdolliseksi kunniallisesti antaa ‘uudelle’ kaupungille sen perustajan nimi: syntyi Christiania. Uuteen kaupunkiin sai rakentaa taloja vain kivestä, ja sen asemakaava oli tiukka ruutukaava, joka oli jaettu neljään kaupunginosaan (kvartalerne, siis 'neljännekset'). Vanhan kaupungin alue tunnetaankin nykyisin nimellä Kvadraturen (ylläolevasta kartastakin vanhan ruutukaava-alueen erottaa helposti). Nykyisin alueen vanhimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Vasta 1700-luvun lopulla kaupunki alkoi kuitenkin taloudellisesti taas kukoistaa, lähinnä laivanvarustustoiminnan ja puutavaran kaupan ansioista. Silloinkaan Oslossa ei asunut 17 000 ihmistä enempää.

Oslon kaupunginvoudin Mads Haraldssonin talo vuodelta 1640.  Vuosina 1776 - 1917 talossa toimi hjem for "ægtefödde fattige barn af begge køn", eli (korjatkoon jolla on parempaa tietoa!) koti köyhille avioliitossa syntyneille pojille ja tytöille.  

Ruotsi-Norjan vuonna 1844 hyväksytystä unionilipusta käytettiin
 kuvaavaa nimitystä sildesalaten, sillisalaatti.

Napoleonin sotien seurauksena Norja siirtyi häviäjiin kuuluvalta Tanskalta voittaja-Ruotsille – joka taas oli juuri menettänyt Suomen toiselle voittajalle, Venäjälle. Tanskan vallan sorruttua Norja ehti kuitenkin julistautua itsenäiseksi ja laatia perustuslain. Kolmen kuukauden itsenäisyys vuoden 1814 keväällä (tasan 200 vuotta sitten) päättyi kuitenkin Ruotsia vastaan käytyyn lyhyeen sotaan (joka on viimeisin Ruotsin käymä sota), ja maan liittämiseen Ruotsin kanssa yhteiseksi unioniksi. Melkoisen edistyksellinen perustuslaki jäi voimaan, ja syntynyttä valtakuntaa ryhdyttiin virallisesti kutsumaan Ruotsi-Norjaksi.

Vuonna 1877 pääkaupungin nimi yritettiin muuttaa valtiollisesti Kristianiaksi (kaupunki itse teki asiasta päätöksen vasta vuonna 1897) – tämä oli osa kansallisuusaatteen ja norjan kielen puolesta käytyä kulttuuritaistelua, mutta vanhakin nimiasu säilyi.

Kaupungin teollistuminen alkoi jo 1840-luvulla kaupungin itäosan Akerselva-joen laaksosta – joen kosket antoivat voimaa monenlaisille teollisuuslaitoksille. Tämä yhdistettynä kauppaeliitin vaurauteen antoi pohjan lukuisille rakennusprojekteille, kulttuurinkin kukoistukselle ja sitä kautta myös kansallisuus- ja kieliaatteen nousulle. Vuosisadan loppupuolella Kristiania kasvoi nopeasti, keskusta-alue erityisesti länteen päin. Samalla syntyi kaupungissa yhä edelleen näkyvä jako ‘porvarilliseen’ länteen ja ‘työväenluokkaiseen’ – nykyisin pikemminkin ‘maahanmuuttajavaltaiseen’ – itään. 

Osa Nydalenin ruukkialuetta Akerselvan laaksossa. Ruukkialueen ensimmäiset teollisuuslaitokset ovat vuodelta  1847.

Väestönkasvu oli hyvin nopeaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1850 Oslossa asui noin 45 000, vuonna 1900 noin 250 000 ja toisen maailmansodan jälkeen jo noin 420 000 asukasta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Oslon asukasluku on noussut yli 100 000:lla ja on nyt noin 635 000. Kaiken kaikkiaan Oslon seutu on tällä vuosituhannella ollut Pohjoismaiden nopeiten kasvava alue.

Norja itsenäistyi vuonna 1905, ja vuonna 1924 Norjan Stortinget päätti muuttaa pääkaupungin nimen ‘takaisin’ Osloksi seuraavan vuoden alusta. Asiasta oli keskusteltu jo 1860-luvulta alkaen, mutta aiemmin uudistus oli aina kaatunut kauppaporvariston vastustukseen. Samalla Oslon kaupunginosa – paikka, johon Oslo oli 1000 -luvulla perustettu ja joka oli jo aikaa sitten sulautunut kiinni Kristianiaan – sai uuden nimen: Gamlebyen, Vanhakaupunki. Vielä vuonna 2009 joukko kaupunginvaltuuston jäseniä (jotka edustivat liberaaleja (Venstre) ja maltillista oikeistoa (Høyre)) ehdotti, että vanha 1600-luvun kaupunkikeskus pitäisi nimetä uudestaan Kristianiaksi.

Oslon keskustaa Oopperatalon katolta nähtynä lokakuussa 2013. 

Kaupungilla on myös haukkuma- ja lempinimi ‘Tigerstaden’, Tiikerikaupunki. Nimitys tulee Bjørnstjerne Bjørnsonin runosta, jossa kuvataan taistelua armottoman ja kylmän kaupungin (tiikeri) sekä sympaattisen ja sitkeän maaseudun (hevonen) välillä. Vaikka nimityksen alkuperä oli pilkallinen, on esimerkiksi Oslon päärautatieaseman edessä seissyt luonnollisen kokoinen pronssitiikeri vuodesta 2000 lähtien.

Teknisiä tietoja:

Pinta-ala: 454 km²

Korkein kohta: Kjerkeberget, 629 mmpy.

Asukasluku 1.10.2013:  632 990 (suur-Oslon alue: 1 515 848).

Asukkaista maahanmuuttajia n. 29%. Selkeästi eniten Pakistanista, sitten Ruotsista, Somaliasta ja Puolasta.

Kielipolitiikka: neutraali (siis suhteessa nynorskiin ja bokmåliin)

No niin. Taaskaan tähän ei mahtunut selvitys Oslon vaakunasta. Suunnitelmissani tämän kirjoituksen piti käsitellä nimenomaan sitä ja muita kaupungin symboleja.

Talvikävelyllä Oslon laitamilla

Työteliään ja huonosti nukutun viikon jälkeen oli katsottava miltä maailma näyttää. Kartta mukaan ja kadulle, leppeän lumisateen sekaan. Kunnon kamera jäi Suomeen, hyvä tilaisuus kokeilla miten kännykkäkuvaus onnistuu – siksikin liikkeellä parhaan valon aikaan. Vaan pimeäksi päivä jäi, pilvet yllä, ilmassa jäähileitä ja hiutaleita. Reippaasti suuntasin pientaloaluiden läpi, valtavia puisia omakotitaloja sotienväliseltä ajalta aina tälle vuosituhannelle, toinen toistaan isommat autot pihalla, lasiverannat.

         

Parin kilometrin kävelyn jälkeen Akerselvan laakso: tupsahdan keskelle Nydalenin vanhaa ruukinmiljöötä – 1800-luvun puolestavälistä 1950-luvulle asti tänne rakennettiin teollisuusrakennuksia, ensin  tekstiilituotantoa, sittemmin erilaisia konepajatuotteita varten, siinä sivussa muutakin, kunnes 80-luvun lopussa vanhakantainen tuotanto loppui – viimeisimpänä naulojen ja ruuvien valmistus. Nyt alueelta löytyy pienputiikkeja, tv-studioita, opistoja ja kaikenlaista pienyritteliäisyyttä. Tamperelaiselle alue ja sen historia vaikutti kovin tutunomaiselta. Koski joka kulkee keskeltä punatiilisiä tehdasrakennuksia – jopa kävelysiltakin oli vedetty 1800-luvun tehdasrakennuksen läpi… 

Laaksoa seurailin sitten ylöspäin lukuisten koiranulkoiluttajien ja hiihtäjien keskellä – selkeä ero suomalaiseen käytäntöön näyttää olevan, että kaupunkialueellakaan ei kävelyteitä hiekoteta aivan heti.  Maisema on pienipiirteisen mukava, mutta värejä ei ole. Vähävetinen kaikkia harmaan sävyjä peilaava joki kiemurtelee lumisten rantapuskien keskitse, mustien puunrunkojen välitse. Ohitan Teknisk Museumin, joka on aivan täynnä lapsiperheitä, ja lopulta edessä on pato, jonka takana avautuu Maridalsvannet, Oslon nykyinen juomavesivarasto.  Järvi ei ollut vielä kokonaan jäässä, ja paikka vaikutti arktiselta – lumi tuiskusi ja järveä ympäröivät 400-500 metriset lumiset metsänpeittämät kukkulat; asutusta ei rannoilla ole.

Mutta yksinäistä ei ollut – Nordmarkasta tulevat ladut loppuvat tähän, ja hiihtäjiä on joka puolella. Samalla pääsin seuraamaan erilaisia tapoja, joilla tykötarpeita siirretään kotipihoilta hiihtomaastoihin. Suosikkini: tavalliseen reppuun pystyasentoon vyötetyt sukset ja sauvat – näin hiihtovälineitä on helppo kuljettaa polkupyörällä. Ajoneuvoyhdistelmä oli reilusti pari metriä korkea ja näytti hyvin arveluttavalta. Toinen: hiihtäessä vyölle kiinnitettäviin valjaisiin yhdistetyt pitkät narut, joiden päässä polkupyörän perässä vedettävästä kangaskoppiperäkärrystä muokattu versio, jossa pyörien tilalle oli asennettu laskettelusukset. Siinä oli hyvä väsyneen pikkuhiihtäjän matkustaa (suksineen) äitinsä vetämänä.

Sitten alkoi kipuaminen Grefsenkollenille. Ensin katuja pitkin; parikin kertaa ohitin auton, joka ei päässyt huolellisesti suolatulla tiellä sohjossa ylöspäin. Rinteen talot olivat toinen toistaan suurempia, ja uskomattomilla paikoilla jyrkänteiden päällä. 







Aina silloin tällöin ohitin ‘gårdin’ tai koulun – viimeisen päälle kunnostettua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun näyttävää käyttöarkkitehtuuria. Ja portaita. Samaa matkaa jonkin aikaa kulkenut kymmenvuotias poika (joka väliin yritti epätoivoisesti juosta monoillaan), osoitti eräitäkin portaita, ja ylpeänä totesi edelliskesänä ajaneensa ne polkupyörällä alas.

Lopulta käännyin serpentiinitielle metsään, kohti kukkulan huippua, ja saavuin laskettelukeskukseen. Suomalaismitta-kaavainen mäki (tosin mäenaluskin yli 300 metriä merenpinnan yläpuolella), täynnänsä lapsia. Kauhuissani seurasin kuusivuotiaan syöksylaskua, joka päättyikin komeaan kuperkeikkaan. Mäen alta löytyi kahvila ja yläpäästä ravintola (perjantaisin disko). 

Pöperösää esti nauttimasta maisemista (379m mpy) sen ihmeemmin, joten matka jatkui alas kävelypolkua metsän keskeltä. Aika ajoin takaani kuului suhinaa, ja ohitseni syöksyi stiga matkustajineen – usein lapsi vanhempineen. No, kun korkeuseroa tulee puolitoistasataa metriä, ja matkaakin puolisen kilometriä mutkittelevaa kovapohjaista reittiä, aloin ymmärtää, missä olosuhteissa näistäkin lapsuuden vekottimista saa parhaan hyödyn irti. Kahdentoista kilometrin jälkeen alkoi hieman väsyttää; otin suunnan kohti lähintä metroasemaa, kaksi pysäkinväliä kotiasemalle. Suihku, ruuanlaitoa, puoli tuntia astianpesukoneen korjausta, ja suomalais-norjalas-italialainen äyriäisrisotto. Huomenna esitelmän kirjoittamista.

Näyttää valokuvausvehjekin toimivan kelvollisesti - kunhan valoa vain riittää. Ai niin, kävelyreitti näkynee tässä kartassa.

Norjalaista puuta

Suomi – Euroopan syrjäkylä jo tuhansia vuosia. Antiikin osalta sitä voi itseään harhauttaa todeten, että Roomaan oli aika matka, eivätkä eliitin kirjoittajat tai legioonat Suomeen asti ehtineet – mutta keskiajan kohdalla ei muuta selitystä ole, kuin että Suomi oli syrjässä ja niin köyhä, ettei mitään ihmeitä ole säilynyt – eikä Suomi sitten ketään niin kovasti kiinnostanutkaan. 

Ringebun sauvakirkko. Runkohuone 1100-luvun loppupuolelta, laajennus ristikirkoksi 1630-luvulla. Vaikuttava näky Guldbrandsdalin laakson yläpuolella, vaikka tervauksen tarpeessa - ja lokakuun alussa jo tiukasti lukossa.

Vöyrin kirkko. Suomen vanhin
 puurakennus, vuodelta
1626.  Ristilaajennus 1777

Ajatellaan vaikka Norjaa (yllättäen). Suomessa voidaan iloita, että siellä on sentään säilynyt 90 kirkollista kivirakennelmaa keskiajalta – Norjassa taas ylpeyden aihe on, että keskiajalta on säilynyt 29 puista sauvakirkkoa (‘muuten vain’ keskiaikaisten puukirkkojen ja parinsadan kivikirkon ohella). Norjasta löytyy toki myös keskiaikaisia puuaittoja. Suomessakin toki oli keskiajalla rakennuksia (tosin vähemmän kuin Norjassa, koska täällä oli vähemmän ihmisiä), ja ne olivat pääosin puusta. Silti nyky-Suomen vanhimmat puurakennukset ovat 1600-luvulta, ikäpresidenttinä Vöyrin kirkon runkohuone vuodelta 1626 (jos ja kun ei mukaan lasketa Kokemäellä olevaa Pyhän Henrikin saarnahuonetta, jonka hirret on ajoitettu 1400 -luvun lopulta 1700 -luvuille).

Missä ovat siis vanhat suomalaiset puurakennukset? Tähän on vaikea keksiä muuta syytä kuin erilainen kulttuurillinen suhtautuminen vanhoihin rakennuksiin. Muiden puurakennuksia tuhoavien seikkojen suhteen on vaikea nähdä eroa Suomen ja Norjan olojen välillä (vrt. esim. tässä wikipedia-artikkelissa esitetyt syyt). Missään muussa länsimaassa ei taida olla erilaisista sodista säilynyttä rakennuskantaa tuhottu prosentuaalisesti niin suurta osaa kuin Suomessa - vain viisi prosenttia suomalaisista rakennuksista on rakennettu ennen vuotta 1921.

Saulandin sauvakirkon portaali, yksityiskohta
 1200-luvulta. Lohikäärme puree itseään.

Aitta ja aitan ovi, noin 1300. Tveito, Telemark, nykyisin
Oslossa, Norsk folkemuseum, Bygdøy.

'

Norjalaisella eliitillä keskiajallakin oli rahaa ja varaa tilata emaliupotteisia kultavitjoja ja haudata ruhtinaittensa ja ruhtinattariensa mukana vuosien työt vaatineita puuleikkausesineitä – laivakaunottarista puhumattakaan. Silti kaikki tämä oli pois kansan suuren enemmistön selkänahasta. Elintasoerot olivat hurjat, vahvimman valta vakaa. Silti tämäkään ei voinut suojella rikkaita taudeilta tai väkivallalta. Pohjolassa köyhimmänkin elinajanodote on nykyisin aivan toista kuin keskiajan rikkaiden. Tätä hyvinvointia, ihmiskunnan kulta-aikaa, on meidän toisaalta syytä puolustaa, toisaalta kohtuullistaa. Ennen oli (melkein) kaikki huonommin, nyt taas on (melkein) kaikilla huonommin – jos katsotaan asioita maailmanlaajuisesti. Ja miksi emme katsoisi?

Gokstadskipet, 1880-luvulla löydetty, 890-luvulla

rakennettu yli 23 metrinen viikinkialus. Toisin kuin 

todennäköisesti Osebergin laiva, tämä oli alunperinkin 

merenkulkuun tarkoitettu ja hyvin merikelpoinen alus.

Oslo, Bygdøy.

Osebergskipet, 1900-luvun alussa löydetty ja esiin

kaivettu noin 21,5 metrinen viikinkilaiva vuoden 

800 tienoilta. Laivaa on käytetty kahden vanhemman 

naishenkilön hautauksessa, lukuisten upeiden hauta-

lahjojen kera, vuonna 834. Oslo, Bygdøy.

Näin puolen vuoden asumisen jälkeen huomaan, että Norjasta alkaa tulla osa arkea. Ei synny enää kuin itsestään uutta blogikirjoitusta norjalaisista erikoisuuksista aina viikon-kahden välein. Mihin tämä vielä johtaa?