Oslo – Kristiania – Oslo: katsaus historiaan

Oslon 1000-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2000 tehty tilkkutäkki, jonka Oslon kaupungille lahjoitti Tåsen Quiltelag - siis 'Tåsenin tikkutäkkeilijät', yksi Oslon suurimmista käsityökerhoista.  Kuva-aiheet edustavat Oslon nähkävyyksiä ja luonteenpiirteitä.

Harald III Hadråde – jonka lisänimi on tavattu suomentaa Ankaraksi – oli nuoruudessaan töissä Bysantin keisarilla Konstantinopolissa. Norjan kuninkaaksi hän nousi vuonna 1046. Muutama vuosi tämän jälkeen hän perusti Oslon kaupungin pienen Alna-joen suulle Oslovuonon pohjukkaan. Oslo vietti 900-vuotisjuhliaan vuonna 1950, sillä Snorri Sturlasonin maininta kaupungin perustamisesta on ajoitettu vuoteen 1048. Tuhatvuotisjuhliaan Oslo, edelleen hyvin loogisesti, vietti vuonna 2000, sillä kaupungin alueelta oli perustamisjuhlien välillä löytynyt järjestäytyneen asutuksen jäänteitä, jotka olivat ajoitettavissa vuoden 1000 tienoille. Piispanistuin Osloon perustettiin vuonna 1070 ja katedraalikoulu vuonna 1153.

Gamla Aker kirke. Nykyisen Oslon alueen vanhin rakennus,
Akerin pitäjän kirkko 1100-luvun alusta.

Kaupungin nimen alkuperä on epäselvä. ‘Lo’ –loppu tullee muinaisnorjan niittyä tai kenttää tarkoittavasta sanasta. Vaihtoehtoinen keskiaikainen kirjoitusasu Ásló voisi taas viitata siihen, että nimi alunperin viittaisi ‘aasojen’ tai ‘jumalten’ niittyä, mutta on mahdollista että tämä kirjoitusasu oli syntynyt myöhemmin nimenomaan tätä tulkintamahdollisuutta tukemaan. Toisaalta, nimi voisi myös viitata Lo -joen suuhun (os) – Alna kun tunnetaan myös Lo-jokena. Todennäköisintä kuitenkin on, että alkuosa tulee sanasta ‘ås’ merkityksessä ‘harju, mäenharjanne’ – siis Oslo tarkoittaa harjuniittyä.

Akershusin linna perustettiin alunperin 1300-luvun vaihteen tienoilla.
Sitä ei ole koskaan valloitettu, joskin muutaman kerran se on
vaihtanut omistajaa, viimeksi II maailmansodan aikana. Edessä
koululaiva Christian Radisch vuodelta 1937.

Oslosta tuli Norjan pääkaupunki 1314, jolloin kuningas Håkan V Magnusson muutti hovinsa kaupunkiin. Tällöin keskiaikaisen Oslon asukasluku oli myös suurimmillaan (ehkä noin 3500). Tätä ennen Norjan keskus, kuninkaan ja arkkipiispan asuinkaupunki, oli ollut Trondheim. Samoihin aikoihin perustettiin Akershusin linna kaupungin länsipuolelle. Musta surma 1349-1350 leikkasi Oslon asukasluvusta kolmanneksen, ja kaupankäyntikin jäi Hansan jalkoihin: Rostockin kauppiaat huolehtivat Oslonkin ulkomaankaupasta. Vuodesta 1396 alkaen Norjalla ja Tanskalla oli yhteinen hallitsija, ja Kalmarin unionin vuosina Norja ja Oslo olivat sivussa niin politiikan kuin taloudenkin valtavirroilta. Laajemman pohjoismaisen unionin purkauduttua 1500-luvulla Norjan kauppa elpyi väliaikaisesti, mutta samalla Tanskan ote Norjasta vahvistui – periaatteessa tasavertaisesta Norjasta tuli käytännössä Tanskan yksi provinssi, vaikkakin laajin. Samalla Oslo koko Norjan tavoin taantui taloudellisesti ja kulttuurillisesti, vaikka kaupunki pysyi Norjan hallinnollisena keskuksena.

Vuonna 1624 Oslo paloi jälleen kerran. Tanskan kuningas Kristian IV:ltä kävi käsky, että kaupunki olisi perustettava uudelleen hieman eri paikkaan, Akerselva-joen länsipuolelle Akershusin linnan kylkeen. Vanha kaupungin paikka sijaitsi vain muutaman kilometrin uudesta itään, mutta virallinen paikanvaihto teki mahdolliseksi kunniallisesti antaa ‘uudelle’ kaupungille sen perustajan nimi: syntyi Christiania. Uuteen kaupunkiin sai rakentaa taloja vain kivestä, ja sen asemakaava oli tiukka ruutukaava, joka oli jaettu neljään kaupunginosaan (kvartalerne, siis 'neljännekset'). Vanhan kaupungin alue tunnetaankin nykyisin nimellä Kvadraturen (ylläolevasta kartastakin vanhan ruutukaava-alueen erottaa helposti). Nykyisin alueen vanhimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Vasta 1700-luvun lopulla kaupunki alkoi kuitenkin taloudellisesti taas kukoistaa, lähinnä laivanvarustustoiminnan ja puutavaran kaupan ansioista. Silloinkaan Oslossa ei asunut 17 000 ihmistä enempää.

Oslon kaupunginvoudin Mads Haraldssonin talo vuodelta 1640.  Vuosina 1776 - 1917 talossa toimi hjem for "ægtefödde fattige barn af begge køn", eli (korjatkoon jolla on parempaa tietoa!) koti köyhille avioliitossa syntyneille pojille ja tytöille.  

Ruotsi-Norjan vuonna 1844 hyväksytystä unionilipusta käytettiin
 kuvaavaa nimitystä sildesalaten, sillisalaatti.

Napoleonin sotien seurauksena Norja siirtyi häviäjiin kuuluvalta Tanskalta voittaja-Ruotsille – joka taas oli juuri menettänyt Suomen toiselle voittajalle, Venäjälle. Tanskan vallan sorruttua Norja ehti kuitenkin julistautua itsenäiseksi ja laatia perustuslain. Kolmen kuukauden itsenäisyys vuoden 1814 keväällä (tasan 200 vuotta sitten) päättyi kuitenkin Ruotsia vastaan käytyyn lyhyeen sotaan (joka on viimeisin Ruotsin käymä sota), ja maan liittämiseen Ruotsin kanssa yhteiseksi unioniksi. Melkoisen edistyksellinen perustuslaki jäi voimaan, ja syntynyttä valtakuntaa ryhdyttiin virallisesti kutsumaan Ruotsi-Norjaksi.

Vuonna 1877 pääkaupungin nimi yritettiin muuttaa valtiollisesti Kristianiaksi (kaupunki itse teki asiasta päätöksen vasta vuonna 1897) – tämä oli osa kansallisuusaatteen ja norjan kielen puolesta käytyä kulttuuritaistelua, mutta vanhakin nimiasu säilyi.

Kaupungin teollistuminen alkoi jo 1840-luvulla kaupungin itäosan Akerselva-joen laaksosta – joen kosket antoivat voimaa monenlaisille teollisuuslaitoksille. Tämä yhdistettynä kauppaeliitin vaurauteen antoi pohjan lukuisille rakennusprojekteille, kulttuurinkin kukoistukselle ja sitä kautta myös kansallisuus- ja kieliaatteen nousulle. Vuosisadan loppupuolella Kristiania kasvoi nopeasti, keskusta-alue erityisesti länteen päin. Samalla syntyi kaupungissa yhä edelleen näkyvä jako ‘porvarilliseen’ länteen ja ‘työväenluokkaiseen’ – nykyisin pikemminkin ‘maahanmuuttajavaltaiseen’ – itään. 

Osa Nydalenin ruukkialuetta Akerselvan laaksossa. Ruukkialueen ensimmäiset teollisuuslaitokset ovat vuodelta  1847.

Väestönkasvu oli hyvin nopeaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Vuonna 1850 Oslossa asui noin 45 000, vuonna 1900 noin 250 000 ja toisen maailmansodan jälkeen jo noin 420 000 asukasta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Oslon asukasluku on noussut yli 100 000:lla ja on nyt noin 635 000. Kaiken kaikkiaan Oslon seutu on tällä vuosituhannella ollut Pohjoismaiden nopeiten kasvava alue.

Norja itsenäistyi vuonna 1905, ja vuonna 1924 Norjan Stortinget päätti muuttaa pääkaupungin nimen ‘takaisin’ Osloksi seuraavan vuoden alusta. Asiasta oli keskusteltu jo 1860-luvulta alkaen, mutta aiemmin uudistus oli aina kaatunut kauppaporvariston vastustukseen. Samalla Oslon kaupunginosa – paikka, johon Oslo oli 1000 -luvulla perustettu ja joka oli jo aikaa sitten sulautunut kiinni Kristianiaan – sai uuden nimen: Gamlebyen, Vanhakaupunki. Vielä vuonna 2009 joukko kaupunginvaltuuston jäseniä (jotka edustivat liberaaleja (Venstre) ja maltillista oikeistoa (Høyre)) ehdotti, että vanha 1600-luvun kaupunkikeskus pitäisi nimetä uudestaan Kristianiaksi.

Oslon keskustaa Oopperatalon katolta nähtynä lokakuussa 2013. 

Kaupungilla on myös haukkuma- ja lempinimi ‘Tigerstaden’, Tiikerikaupunki. Nimitys tulee Bjørnstjerne Bjørnsonin runosta, jossa kuvataan taistelua armottoman ja kylmän kaupungin (tiikeri) sekä sympaattisen ja sitkeän maaseudun (hevonen) välillä. Vaikka nimityksen alkuperä oli pilkallinen, on esimerkiksi Oslon päärautatieaseman edessä seissyt luonnollisen kokoinen pronssitiikeri vuodesta 2000 lähtien.

Teknisiä tietoja:

Pinta-ala: 454 km²

Korkein kohta: Kjerkeberget, 629 mmpy.

Asukasluku 1.10.2013:  632 990 (suur-Oslon alue: 1 515 848).

Asukkaista maahanmuuttajia n. 29%. Selkeästi eniten Pakistanista, sitten Ruotsista, Somaliasta ja Puolasta.

Kielipolitiikka: neutraali (siis suhteessa nynorskiin ja bokmåliin)

No niin. Taaskaan tähän ei mahtunut selvitys Oslon vaakunasta. Suunnitelmissani tämän kirjoituksen piti käsitellä nimenomaan sitä ja muita kaupungin symboleja.