Talvikävelyllä Oslon laitamilla

Työteliään ja huonosti nukutun viikon jälkeen oli katsottava miltä maailma näyttää. Kartta mukaan ja kadulle, leppeän lumisateen sekaan. Kunnon kamera jäi Suomeen, hyvä tilaisuus kokeilla miten kännykkäkuvaus onnistuu – siksikin liikkeellä parhaan valon aikaan. Vaan pimeäksi päivä jäi, pilvet yllä, ilmassa jäähileitä ja hiutaleita. Reippaasti suuntasin pientaloaluiden läpi, valtavia puisia omakotitaloja sotienväliseltä ajalta aina tälle vuosituhannelle, toinen toistaan isommat autot pihalla, lasiverannat.

         

Parin kilometrin kävelyn jälkeen Akerselvan laakso: tupsahdan keskelle Nydalenin vanhaa ruukinmiljöötä – 1800-luvun puolestavälistä 1950-luvulle asti tänne rakennettiin teollisuusrakennuksia, ensin  tekstiilituotantoa, sittemmin erilaisia konepajatuotteita varten, siinä sivussa muutakin, kunnes 80-luvun lopussa vanhakantainen tuotanto loppui – viimeisimpänä naulojen ja ruuvien valmistus. Nyt alueelta löytyy pienputiikkeja, tv-studioita, opistoja ja kaikenlaista pienyritteliäisyyttä. Tamperelaiselle alue ja sen historia vaikutti kovin tutunomaiselta. Koski joka kulkee keskeltä punatiilisiä tehdasrakennuksia – jopa kävelysiltakin oli vedetty 1800-luvun tehdasrakennuksen läpi… 

Laaksoa seurailin sitten ylöspäin lukuisten koiranulkoiluttajien ja hiihtäjien keskellä – selkeä ero suomalaiseen käytäntöön näyttää olevan, että kaupunkialueellakaan ei kävelyteitä hiekoteta aivan heti.  Maisema on pienipiirteisen mukava, mutta värejä ei ole. Vähävetinen kaikkia harmaan sävyjä peilaava joki kiemurtelee lumisten rantapuskien keskitse, mustien puunrunkojen välitse. Ohitan Teknisk Museumin, joka on aivan täynnä lapsiperheitä, ja lopulta edessä on pato, jonka takana avautuu Maridalsvannet, Oslon nykyinen juomavesivarasto.  Järvi ei ollut vielä kokonaan jäässä, ja paikka vaikutti arktiselta – lumi tuiskusi ja järveä ympäröivät 400-500 metriset lumiset metsänpeittämät kukkulat; asutusta ei rannoilla ole.

Mutta yksinäistä ei ollut – Nordmarkasta tulevat ladut loppuvat tähän, ja hiihtäjiä on joka puolella. Samalla pääsin seuraamaan erilaisia tapoja, joilla tykötarpeita siirretään kotipihoilta hiihtomaastoihin. Suosikkini: tavalliseen reppuun pystyasentoon vyötetyt sukset ja sauvat – näin hiihtovälineitä on helppo kuljettaa polkupyörällä. Ajoneuvoyhdistelmä oli reilusti pari metriä korkea ja näytti hyvin arveluttavalta. Toinen: hiihtäessä vyölle kiinnitettäviin valjaisiin yhdistetyt pitkät narut, joiden päässä polkupyörän perässä vedettävästä kangaskoppiperäkärrystä muokattu versio, jossa pyörien tilalle oli asennettu laskettelusukset. Siinä oli hyvä väsyneen pikkuhiihtäjän matkustaa (suksineen) äitinsä vetämänä.

Sitten alkoi kipuaminen Grefsenkollenille. Ensin katuja pitkin; parikin kertaa ohitin auton, joka ei päässyt huolellisesti suolatulla tiellä sohjossa ylöspäin. Rinteen talot olivat toinen toistaan suurempia, ja uskomattomilla paikoilla jyrkänteiden päällä. 







Aina silloin tällöin ohitin ‘gårdin’ tai koulun – viimeisen päälle kunnostettua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun näyttävää käyttöarkkitehtuuria. Ja portaita. Samaa matkaa jonkin aikaa kulkenut kymmenvuotias poika (joka väliin yritti epätoivoisesti juosta monoillaan), osoitti eräitäkin portaita, ja ylpeänä totesi edelliskesänä ajaneensa ne polkupyörällä alas.

Lopulta käännyin serpentiinitielle metsään, kohti kukkulan huippua, ja saavuin laskettelukeskukseen. Suomalaismitta-kaavainen mäki (tosin mäenaluskin yli 300 metriä merenpinnan yläpuolella), täynnänsä lapsia. Kauhuissani seurasin kuusivuotiaan syöksylaskua, joka päättyikin komeaan kuperkeikkaan. Mäen alta löytyi kahvila ja yläpäästä ravintola (perjantaisin disko). 

Pöperösää esti nauttimasta maisemista (379m mpy) sen ihmeemmin, joten matka jatkui alas kävelypolkua metsän keskeltä. Aika ajoin takaani kuului suhinaa, ja ohitseni syöksyi stiga matkustajineen – usein lapsi vanhempineen. No, kun korkeuseroa tulee puolitoistasataa metriä, ja matkaakin puolisen kilometriä mutkittelevaa kovapohjaista reittiä, aloin ymmärtää, missä olosuhteissa näistäkin lapsuuden vekottimista saa parhaan hyödyn irti. Kahdentoista kilometrin jälkeen alkoi hieman väsyttää; otin suunnan kohti lähintä metroasemaa, kaksi pysäkinväliä kotiasemalle. Suihku, ruuanlaitoa, puoli tuntia astianpesukoneen korjausta, ja suomalais-norjalas-italialainen äyriäisrisotto. Huomenna esitelmän kirjoittamista.

Näyttää valokuvausvehjekin toimivan kelvollisesti - kunhan valoa vain riittää. Ai niin, kävelyreitti näkynee tässä kartassa.