Oma koti kullan kallis, etenkin Oslossa

Siinä missä etenkin Pohjois-Ruotsissa voi katsoa ympärilleen ja todeta, että Suomessa näyttää aivan samalta (paitsi että pihat ovat nypitymmät ja liikennemerkeissä on erilainen kirjasin), Oslossa huomaa heti olevansa ulkomailla. Kaikki on jotenkin toisin, ei paljon, mutta selvästi. 

Omakotitalot ovat usein lähes kuutioita. Perinteisten puutalojen laudoitus on useimmiten vaakasuuntainen ja limisaumainen kuin suomalaisissa puuveneissä. Kun kattokulma on selvästi suomalaistaloja pienempi, ovat katot loivempia. Vasemmalla yhden perheen asunnoksi muutettu perinnekuutio sekä puinen kaupunkikerrostalo Ullevålista. Alla hieman tavallisempia kaupunkiomakotitaloja Tåsenista. 

Musta on sallittu väri, puutaloissa hyvinkin suosittu ja perinteinen (alunperin tämä on tietysti ollut tervaa). Jos rakennetaan uutta, sen ei (välttämättä) tarvitse näyttää amerikkalaiselta unelmalta, jonka vanhemmat versiot ovat valkotiilisiä ja uudemmat lasipintaa, vaan puuta, puuta sen olla pitää. Pröystäilyn esikuvat haetaankin mielummin Alpeilta tai omasta kartanokulttuurista. Vasemmalla norjalainen unelma: tummaksi tervattu punalistakoristeinen puutalo mäenrinteessä, parveke antaa mukavasti etelään ja vuonolle. Mutta piha täytyy olla, ja sen pitää olla siisti, ja mielellään sen siisteyden keskellä on jokin kiva yksityiskohta. Miksei vaikka pressuelefantti?

Oslo, kuten mikä hyvänsä pohjolan kaupunki, on laajentunut 1900-luvulla maaseudulle. Hauskasti täällä näkyvät yhä vanhojen tilojen päärakennukset navettoineen ja muine tykötarpeineen keskellä esikaupunkien pientaloalueita. Useimmat ovat asuinkäytössä, kun taas piharakennuksiin on sijoitettu mitä milloinkin, ravintoloista kaupungin virastoihin, varastoihin ja lastentarhoihin. Alla esimerkkinä Bakkehaugen Gård.

Oslon kaupunkikuvaan kuuluvat myös valtavat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen asunto-osakeyhtiöt. Niistä suurin ja kaunein, myös kaiketi kallein, on tässä lähellä sijaitseva Ullevaal Hageby, vuosina 1918-1926 rakennettu puutarhakaupunginosa, joka edustaa aikansa idealistisinta kaunpunkisuunnitteluideologiaa. Alunperin ajatus oli siis tarjota työläisille edullisia, tilavia ja valoisia asuntoja, mutta kun väliseiniä on kaadettu, pihat ovat suuria eikä keskustaan ole kuin nelisen kilometriä, neliöhinnat ovat nykyisin päätähuimaavia. Alueella jo asuvilla on luonnollisesti etuostooikeus yhtiöstä vapautuviin asuntoihin. Alakuvan punakattoiset rakennukset ovat siis Ullevaal Hagebytä. Etualalla siirtolapuutarhaa sekä upouusi puurivitaloketju, Hagebyn takana Ullevålin valtavan sairaala-alueen rakennuksia. 

Norjalaiseen kalliiseen omakotitaloon kuuluu ehdottomasti ulkorakennus tai pari, ja sopi se tyylin tai ei, perinteinen ruohokatto olisi hyvä jossain rakennuksessa olla. Autotalleissa ne näyttävät hieman oudoilta, mutta leikkimökkiin sopivat mainiosti. 

Kaikki asuinalueet eivät ole aivan yhtä idyllisiä. Alhaalla näkymä katupeilistä (hyvin yleinen näky Norjan mäkisillä ja mutkaisilla teillä): muutama valtava omakotitalo, valkoinen modernisti ja punainen perinteisesti rakennettu, ja takana yleispohjoismaista 80-luvun kaupunkityyliä. Ja Norjan viiri, tietysti. 

Oikealla yksityiskohta Kringsjån ylioppilaskylästä, joka on rakennettu 60-70 –lukujen vaihteessa. Tätä nykyä alueen asukkaista yli puolet on ulkomailta tulevia opiskelijoita. 

Oslo lienee suhteellisesti ottaen Pohjois-Euroopan nopeiten kasvava kaupunki, ja se kyllä näkyy (ja toisaalta tuntuu asuntopulana). Tämä tuskin selittää sitä, miksi Oslon lähimetsät ovat täynnä laavuviritelmiä. Koska syyspuoleen näitä vähemmän näin, ajattelisin, että ne liittyvät nimenomaan talven hiihtoretkeilyyn. Melko järeitäkin laitoksia kyllä näkyy, kuten ala- kuvassa. Näiden lähitienoilla ja edessä on luonnollisesti nuotionjämiä. Näköaloissa ei valittamista.

Ne joilla on varaa, eivät tyydy laavuihin. Vettakollenin ja Holmenkollenin rinteillä ovat Oslon halutuimmat asunnot. Jos suomalainen idylli on omakotitalo järven rannassa ja kaupunki vieressä, tuntuu norjalainen (ainakin oslolainen) idylli olevan omakotitalo merinäköalalla vartin automatkan päässä kaupunkikeskustasta. Kapeat kiemurtelevat kadut, joilla mustat bemarit ja audit tukkivat kävelyreitit, estävät usein myös näppärien kuvien ottamisen, mutta yltä ehkä kuitenkin välittyy kyseisen idyllin luonne – ja se, että takka pitää aina olla. Alakuvassa taas keskiluokkaisen työnteon palkintomaisemia (Risin kaupunginosan alarinteitä).

Paitsi elefantteja ja ruohokattoja, varoissaan oleva norjalainen omakotiasuja suosii myös puuleikkauksia, katonharjakoristeita sekä koristeellisia ikkunaluukkuja kansalliseen (tai ainakin kuviteltuun kansalliseen) tyyliin.