Alkoholitonta Norjaa

Norjalaisen alkoholipolitiikan yksi kukkasista on jokaisesta kaupasta löytyvä valikoima alkoholittomia oluita.  Tähän pakottaa Norjassa se, että kaikki alkoholin mainonta on kiellettyä: jotta panimo saisi nimensä esille, sen täytyy valmistaa tätäkin juomaa. Toisaalta, norjalaiset selvästi myös ostavat sitä – alkoholittoman oluen juominen on Norjassa niin sanotusti 'trendikästä' ja onhan se toki pullohinnalla mitattuna (8-9 kruunua, noin euron) halvin juoma, mitä norjalaisesta kaupasta saa. 

            Erikseen vielä on alkoholiton vierrekalja, vørterøl, jota myös myydään kolmanneslitran pulloissa. Maku on jostain suomalaisen kotikaljan sekä virolaisen/venäläisen kvassin välimaastosta.  Aikanaan juomaa markkinoitiin erityisesti lapsia vahvistavana, sekä yleisemminkin urheilujuomana. Tämä historia näkyy yhä pullojen etiketeissä.  

Kuvassa Aassin panimon karhu kumoaa jokapäiväistä vørterøl -voima-annostaan. Outoa kyllä, sinipunaisesta etiketistä päätelleen karhu ei selvästikään suosi Aass-panimon omia tuotteita, vaikka mainoslauseen mukaan Aass on tarkoitettu 'hyviin hetkiin'.  

Norjassa 30-luvun lopulla vørterøl-pullojen etiketteihin olivat vakiintuneet olympiarenkaat urheilullisuutta ja voimajuoman mainetta korostamaan – ja ne myös rekisteröitiin tuotemerkiksi. Vuonna 1952 Norjan olympiakomitea joutui jopa pyytämään Frydenlundin panimolta lupaa saada käyttää Norjassa omana tunnuksenaan olympiarenkaita. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin panimo möi Norjan-oikeutensa merkkiin yhdellä kruunulla olympiakomitealla, mutta samalla se varmisti itselleen oikeuden jatkossakin käyttää renkaita vørterøl–etiketissä. Nykyisin oikeudet ovat Ringnes –panimolla (ks. kuva alla), joka myös mainostaa, että vørterøl antaa ruumiinvoimia, ja se on "valmistettu puhtaista raaka-aineista Ringnesin perinteiseen tapaan". 

Sarjassa tietoa joita ilman ihminen ei voi elää, tarjoan vielä alkoholittomien norjalaisten bulkkioluiden makutestin – ikävä kyllä internetistä löytyvän norjalaisen oluttestin voittajaa, Munkholm Classic Alkoholfritt øl –olutta ei kaupasta löytynyt.

A)  Clausthaler Classic Premium Non-Alcoholic. Juoma on norjalaiselle Hansa –panimolle Saksassa valmistettu, lähes kirkas ja runsaasti vaahtoava juoma (sanaa 'olut' ei pullosta löydy!), joka on valmistettu perinteisin menetelmin (eli alkoholi on poistettu siitä jälkikäteen) vuoden 1912 puhtauslain (renhetsloven) mukaisesti – tosin pullossa on vuosiluku 1516 muistuttamassa saksalaisesta saman sisältöisestä laista. Eli vain vettä, mallasta ja humalaa – hiivakin on myöhempi lisäys, koska nykyolutta ei ilman sitä tehdä (paitsi Belgiassa lambic-oluita). Laki kumottiin EU:n vaatimuksesta Norjassa vasta vuonna 1994 – viimeisenä maana maailmassa. Takaisin Clausthaleriin: oluessa on yllättävän kestävä vaahto, ja siinä on kellanvaalenruskea, voimakas väri ja yrttinen, mieto tuoksu. Maku on yllättävän täyteläinen ja humaloinnista hieman kitkerä. Läpi tulee myös hieman omituinen makea hunajainen vivahde. Jälkimakua on jonkin verran, lähinnä humaloinnin kitkeryys jää suuhun. Ruuan kanssa hyvin viilennettynä olut on kertakaikkisen erinomainen ruokajuoma – ruuan kanssa nautittuna itseäni oudoksuttava ‘tahmea’ maku ei pääse esille.

B)  Aass Uten. Alkoholfritt øl Tämä ytimekkäästi nimetty (“Ilman”) juoma on Norjan vanhimman yhä toiminnassa olevan panimon Aassin tuotantoa, ja sekin noudattaa puhtauslain säädöksiä. Juoma on täysin kirkas, ja saman värinen kuin Clausthalerkin. Tuoksu sen sijaan on lähes olematon. Tämäkin olut on voimakkasti humaloitu, mutta maku on selvästi kuivempi kuin edellisessä oluessa; makeuden puute ja vähäisempi hiilidioksidipitoisuus antaa tasapainoisemman (ja samalla neutraalimman, tai mitäänsanomattomamman) suutuntuman kuin Clausthalerissa. Mietojen ruokien (turskan, sanoisin) kanssa tämä on parempi valinta kuin Clausthaler, joka puolestaan on epäilemättä edukseen makkaroiden seurassa.

C)   Munkholm Alkoholfritt øl mainostaa olevansa ‘pantu kuin aito olut’ (Bygget som ekte øl) – ja toden totta, toisin kuin edelliset, se ei ole aito olut, ja siihen on lisätty antioksidantteja, happamuuden-säätöaineita sekä hiilidioksidia. Väriltään juoma muistuttaa edellisiä, ja se on yhtä kirkasta mutta vielä hajuttomampaa kuin Aass. Vaahto katosi lasista heti – humaloinnin katkeruus puraisee ensin, mutta katoaa saman tien – jälkimakua ei ole lainkaan. Varsinainen suutuntuma on äärimmäisen ohut. Aika kamalaa.

D)  Munkholm Bayer Alkoholfritt øl. Edellisen jälkeen odotukset eivät ole korkealla, etenkin kun vielä lasiin kaadettaessa olut ei vaahtoa lainkaan. Myös tämä olut on ‘kuin’ aito olut, mutta väri on keskiruskean punertava ja täysin kirkas. Makeanmaltainen vieno tuoksu muistutaa Clausthaleria. Suutuntuma on oluista selvästi täyteläisin, humalointi on hyvä, ei kitkerä, maussa mallaskin tuntuu. Mitään outoa tässä ei ole, jos ei pidä outona sitä norjalaista piirrettä, että tummia lager-oluita kutsutaan täällä baierilaisiksi (Bayer øl). Päihittää mennen tullen muut testin oluet, ja kaikki suomalaiset ykkösoluet siinä sivussa. Erinomainen ruokajuoma.

Lisää norjalaisesta alkoholipolitiikasta myöhemmin syksyllä – kuten myös, toivottavasti, suuri fiskekake-testi. Tuskin maltan odottaa!

Oslolaisessa kaupassa

Näkymä Oslovuonolle. Tunnelmakuva harhauttamaan sinut tekstin ääreen.

Ensimmäiset viikot eksyin vain pienempiin kauppoihin, jotka olivat kuin kehiteltyjä versioita siwoista ja saleista – siinä mielessä, että niissä on suuremmat valikoimat tavaraa, lattiasta kattoon. Tuoreen leivän tuoksu ja laatu estivät minua kaipaamasta varsinaisia marketteja. Kun en nähnyt turskaa kahden ensimmäisen viikon jälkeen (paitsi lentokentällä: ‘klippfisk is Norwegian bacalao’ – keneen tuon mainoksen piti tehota?) ajattelin, että Oslo on sivussa kalojen valtavirroilta. Sitten minulle vihjattiin, että varsinaiset marketit ovat muualla – omaksi suosikikseni muodostui Meny-ketju: kuin Stockmannin ruokaosasto, mutta niitä on kymmenkunta eri puolilla kaupunkia.  

            Kun muutin nykyiseen kämppääni, ryhdyin käymään tien toisella puolella olevassa ICA–marketissa, joka kokonsa puolesta on suomalaisten KKK- tai SS-markettien  kompaktimpi versio. Hypermarketteja en ole täällä nähnyt; kyse ei ole vain siitä, että autottomana niihin ei törmää, koska yhtä lailla olen autoton Suomessakin, jossa kuitenkin eksyn niihin valinnanvaran perässä. Täällä siihen ei ole tarvetta (niin, matkan varrella siihen lähimarkettiin ohitan pienen Kiwi-kaupan, josta perusruuat – ja Oslon kaupungin tarjoamat roskienlajittelupussit – saa näppärästi).

            Mikä on ero suomalaisiin kauppoihin? Toki hintataso. Kaikki maksaa puolisentoista kertaa sen mihin Suomessa on tottunut. Mutta toisaalta: täällä on suuri ilo hankkia ruuanlaittoaineksia, koska raaka-aineiden laatuun voi luottaa.

            Minulle norjalaiset erikoisuudet kiteytyvät leipä- ja kalatiskien tarjonnassa. Tuossa peruskaupassani on leipähyllykkö, jossa leipomukset on jaoteltu ‘karkeusasteen’ (grøvt, 1-4) mukaisesti päivätuoreina. Leipä, erityisesti se karkeampi jyvineen ja siemeniseen, on erittäin hyvää. Kalatiski taas – no, arkikalatiskikin on suomalaisittain erittäin monipuolinen, mutta lauantaisin se on jotain aivan tavatonta. Viime lauantaina tiskiltä löytyi kahta sorttia simpukoita, kolmea sorttia rapuja (kuningasrapu on aika näky tiskillä…), vähintään viittä eri turskakalaa (joukossa ainakin koljaa, madetta ja keilaa, ja olisiko sitten ollut molvaa – seitä ei ollut tänään), meribassia, jotain isoa simppua, punakampelaa, jotain haita, jotain siiantapaista, silliä, makrillia ja lohta muutamassakin muodossa – sekä joitain täysin tuntemattomia eväkkäitä. Tämän lisäksi tiskiltä tietysti sai erilaisia katkarapuja ja äyriäissekoituksia sekä savukaloja – ja turskaa kokonaisena, kevyesti suolattuina fileinä sekä siivuina (jollaisen nyt itse ostin, 220g – edelliset asiakkaat olivat ostaneet toinen neljä taskurapua, toinen 2,5 kiloa suolattua turskafilettä. Myyjä kysyi, riittääkö yksi pala todella. Ja hymyili kauniisti).

            Suomalaisittain myös juustotiski herättää kunnioitusta (mutta sitä perus-Jarlsbergiä suosittelisin yhtä mieluusti kuin suomalaista laatu-Edamia), samoin kokolihavalikoima lampaanviuluineen, kauriineen sekä ties miten syötettyine nautoineen. Jogurttia on vain harvaa sorttia, ja se on kolmisen kertaa kalliimpaa kuin Suomessa – jossa se onkin epäluonnollisen halpaa. Välipalaksi kunnon norjalainen – jos matpakke brunøst-leipineen ei maita – näyttää syövän skyriä, joka on eräänlainen rahkan ja jogurtin välimuoto. Eväsleipiin taas on tarjolla rajaton valikoima majoneeseja (erilaisin kaloritasoin) sekä mätitahnoja (näissä taas suolaisuus ja savuisuus vaihtelevat). Ruukkusalaatti ei kuulu norjalaiseen valikoimaan – valmiit salaattilajitelmat sopivatkin yksinasujalle paremmin, ja ovat erittäin rapeita (mitä voitamme Suomessa siinä, että rahtaamme turvepaakkuja paikasta toiseen?). Pakasteita on kaupassa kuin kaupassa paljon – jos tiskiltä ei sopivaa merenelävää sattuisi löytymään. 

Kuvassa sunnuntaisen päivällisen pääraaka-aine. Paistoin turskakiekon voissa, joka oli maustettu suolalla, pippurilla ja balsamiviinietikalla. Lautasella myös kolmea laatua salaatteja, kurkkua, tomaattia, oliiviöljyä - sekä turskan ohella toinen myönnytys norjalaisen keittiön erikoisuuksille, eli melkoisen etikkainen perunasalaatti. Yhdistelmä osoittautui maittavaksi. 

          Ruokajuomaksi talo tarjosi alkoholittoman oluen, joka myös vaikuttaa olevan norjalainen erikoisuus, ja tulevan kirjoituksen aihe...

Sunnuntai oslolaiseen tapaan

Aamupala pikaisesti eväitä pakaten. Sain aikaan matpakken:  kaksi kerrosvoileipää, mätitahna-kananmuna sekä brunost-salaatti. Norja alkaa tarttua. Ennen yhdeksää liikkeelle – kaupunki on kovin hiljainen, metsässä vastaantulijoita ja ohikulkijoita tiuhaan. Minulla on vaelluskengät ja -housut, kun oikea pukukoodi olisi lenkkarit ja juoksupuku. Toki kaikki yli 70-vuotiaat ovat pukeutuneet kuten minäkin. Ensimmäinen tauko pienen lammen takana kohoavan kallionjyrkänteen päällä, ihailen näköalaa kauas kaupungille ja auringon heijastuksia lumpeenlehtien väleissä. Muutama nuotionrinki – Suomessa tällaiseen paikkaan johtaisi valaistu asfalttipolku.

Kiviset polut. Toinen tauko neljässäsadassa metrissä, Vettakollenilla: kallioharjanne, jolta näköala suoraan etelään, kaupungille ja Oslonvuonolle. Purjeveneitä kaukaisuudessa, vieressä närhi räkättää, hippiäisiä. Samassa kuuluu laukausten ääniä, ja outoa suihkimista. Viereisen Holmenkollenin muovimäki on kovassa käytössä – kuten myös ampumahiihtostadion. Vartin tauon aikana näköalapaikalla käy parikymmentä ihmistä, yllättävän moni juoksulenkillä poikansa kanssa (vanhemmissa on sekä naisia että miehiä – tyttäriä ei yhtäkään).

Jatkan metsään, joka on sammalmaton peitossa. Suo tuoksuu samalta kuin Suomessa, tuleentuvine heinineen näyttää tutulta. Lapset loikkivat mättäillä. Saavun risteykseen, josta olin ajatellut kääntyä takaisin. Mesisieniä (norjalaisten mukaan myrkyllisiä) kasvaa kannolla, otan niitä mukaan – ensimmäinen sienestys. En käänny, jatkan leveää reittiä, joka on merkitty viitoilla ‘Holmenkollen, 50km (3x16,7)’. Kun siirryn metsäpoluille löydän kehnäsieniä, pienenpieniä, kymmenittäin. Hieman edempänä suolampi, jonka ympärillä kasvaa jättikokoisia mustikoita. Lounastauon paikka – eväsrasia tarvitaan mustikoille. Litra kertyy vartissa, vieressä koputtelee palokärki, norjaksi svartspetter – mustapekka.

Olen nelisen kilometria lähimmältä autotieltä kun tulen Ullevålseterin pihaan – paikallinen ulkoilumaja. Ihmisiä on paikalla satakunta, tulossa ja menossa, lukuisat perheet lastenvaunuineen vievät tilaa. Syön tuoreen omenakranssin kahvin kanssa ja käännyn takaisin. Vastaani kapealla, kivisellä polulla tulee nainen avojaloin, hiljakseen. Huomaan kääntyneeni väärästä kohdasta. Oikaisen, nousen loivaa rinnettä, nautin poluttomasta metsästä ja poimin mukaan kanttarellejä – äkkiä seison kolmikymmenmetrisen jyrkänteen päällä. Suora pudotus. Tämä ei ole nähtävyys eikä tätä ole karttaan merkitty. Etsiskelen aikani reittiä, upea näköala järvelle peittyy näreikköön. Vaivalloisesti laskeudun. 

Polku kiemurtelee tummanvihreän sammalikon keskellä, väliin aurinko siilautuu oksien läpi. Puroja, suppilovahveroita, retkeilijöitä, koiria, pikkulapsia vaunuineen. Sienestäjän tuntee retkeilyhousuista ja paperipusseista pienessä korissa tai kassissa. Näppärää. Polku suurenee, muuttuu kävelytieksi; kävelijöitä, pyöräilijöitä, juoksijoita on enemmän, joku ui Sognsvannissa. Mies polkee hitaasti tukien takanaan turvaistuimessa nukkuvan pikkutytön päätä toisella kädellään. Nurmikenttä parkkipaikan ja järven välissä on täynnä: telttoja, siirrettävä kiipeilyseinä, piknikviritelmiä, järvellä kanootteja. Paikalla ehkä muutama tuhat ihmistä. Paikassa, johon polku loppuu, on pöytä, jonka vieressä on pieni kyltti: soppkontrol – sienikontrolli. Kävelen väsyneesti viimeiset sadat metrit, kaikkien Norjan pääpuolueiden tarjotessa minulle esitteitään (ja banaaneja). Metroasemalla lippuautomaatti ei toimi – teen kuten muutkin ja olen vartissa kotona.