maanantai 2. syyskuuta 2013

Sunnuntai oslolaiseen tapaan


Aamupala pikaisesti eväitä pakaten. Sain aikaan matpakken:  kaksi kerrosvoileipää, mätitahna-kananmuna sekä brunost-salaatti. Norja alkaa tarttua. Ennen yhdeksää liikkeelle – kaupunki on kovin hiljainen, metsässä vastaantulijoita ja ohikulkijoita tiuhaan. Minulla on vaelluskengät ja -housut, kun oikea pukukoodi olisi lenkkarit ja juoksupuku. Toki kaikki yli 70-vuotiaat ovat pukeutuneet kuten minäkin. Ensimmäinen tauko pienen lammen takana kohoavan kallionjyrkänteen päällä, ihailen näköalaa kauas kaupungille ja auringon heijastuksia lumpeenlehtien väleissä. Muutama nuotionrinki – Suomessa tällaiseen paikkaan johtaisi valaistu asfalttipolku.


Kiviset polut. Toinen tauko neljässäsadassa metrissä, Vettakollenilla: kallioharjanne, jolta näköala suoraan etelään, kaupungille ja Oslonvuonolle. Purjeveneitä kaukaisuudessa, vieressä närhi räkättää, hippiäisiä. Samassa kuuluu laukausten ääniä, ja outoa suihkimista. Viereisen Holmenkollenin muovimäki on kovassa käytössä – kuten myös ampumahiihtostadion. Vartin tauon aikana näköalapaikalla käy parikymmentä ihmistä, yllättävän moni juoksulenkillä poikansa kanssa (vanhemmissa on sekä naisia että miehiä – tyttäriä ei yhtäkään).


Jatkan metsään, joka on sammalmaton peitossa. Suo tuoksuu samalta kuin Suomessa, tuleentuvine heinineen näyttää tutulta. Lapset loikkivat mättäillä. Saavun risteykseen, josta olin ajatellut kääntyä takaisin. Mesisieniä (norjalaisten mukaan myrkyllisiä) kasvaa kannolla, otan niitä mukaan – ensimmäinen sienestys. En käänny, jatkan leveää reittiä, joka on merkitty viitoilla ‘Holmenkollen, 50km (3x16,7)’. Kun siirryn metsäpoluille löydän kehnäsieniä, pienenpieniä, kymmenittäin. Hieman edempänä suolampi, jonka ympärillä kasvaa jättikokoisia mustikoita. Lounastauon paikka – eväsrasia tarvitaan mustikoille. Litra kertyy vartissa, vieressä koputtelee palokärki, norjaksi svartspetter – mustapekka.


Olen nelisen kilometria lähimmältä autotieltä kun tulen Ullevålseterin pihaan – paikallinen ulkoilumaja. Ihmisiä on paikalla satakunta, tulossa ja menossa, lukuisat perheet lastenvaunuineen vievät tilaa. Syön tuoreen omenakranssin kahvin kanssa ja käännyn takaisin. Vastaani kapealla, kivisellä polulla tulee nainen avojaloin, hiljakseen. Huomaan kääntyneeni väärästä kohdasta. Oikaisen, nousen loivaa rinnettä, nautin poluttomasta metsästä ja poimin mukaan kanttarellejä – äkkiä seison kolmikymmenmetrisen jyrkänteen päällä. Suora pudotus. Tämä ei ole nähtävyys eikä tätä ole karttaan merkitty. Etsiskelen aikani reittiä, upea näköala järvelle peittyy näreikköön. Vaivalloisesti laskeudun. 


Polku kiemurtelee tummanvihreän sammalikon keskellä, väliin aurinko siilautuu oksien läpi. Puroja, suppilovahveroita, retkeilijöitä, koiria, pikkulapsia vaunuineen. Sienestäjän tuntee retkeilyhousuista ja paperipusseista pienessä korissa tai kassissa. Näppärää. Polku suurenee, muuttuu kävelytieksi; kävelijöitä, pyöräilijöitä, juoksijoita on enemmän, joku ui Sognsvannissa. Mies polkee hitaasti tukien takanaan turvaistuimessa nukkuvan pikkutytön päätä toisella kädellään. Nurmikenttä parkkipaikan ja järven välissä on täynnä: telttoja, siirrettävä kiipeilyseinä, piknikviritelmiä, järvellä kanootteja. Paikalla ehkä muutama tuhat ihmistä. Paikassa, johon polku loppuu, on pöytä, jonka vieressä on pieni kyltti: soppkontrol – sienikontrolli. Kävelen väsyneesti viimeiset sadat metrit, kaikkien Norjan pääpuolueiden tarjotessa minulle esitteitään (ja banaaneja). Metroasemalla lippuautomaatti ei toimi – teen kuten muutkin ja olen vartissa kotona.  





1 kommentti:

  1. voi kun olisi kiva lisätä sun blogi mun lukemien blogien listalle! mun elämää ulkosuomalaisena blogi löytyy täältä: http://365digikuvaa.blogspot.de/ kuva per päivä periaatteella 365 päivää :)

    VastaaPoista