Aamupala
pikaisesti eväitä pakaten. Sain aikaan matpakken: kaksi kerrosvoileipää, mätitahna-kananmuna
sekä brunost-salaatti. Norja
alkaa tarttua. Ennen yhdeksää liikkeelle – kaupunki on kovin hiljainen, metsässä
vastaantulijoita ja ohikulkijoita tiuhaan. Minulla on vaelluskengät ja -housut,
kun oikea pukukoodi olisi lenkkarit ja juoksupuku. Toki kaikki yli 70-vuotiaat
ovat pukeutuneet kuten minäkin. Ensimmäinen tauko pienen lammen takana kohoavan
kallionjyrkänteen päällä, ihailen näköalaa kauas kaupungille ja auringon
heijastuksia lumpeenlehtien väleissä. Muutama nuotionrinki – Suomessa
tällaiseen paikkaan johtaisi valaistu asfalttipolku.
Kiviset polut. Toinen tauko neljässäsadassa
metrissä, Vettakollenilla: kallioharjanne, jolta näköala suoraan etelään,
kaupungille ja Oslonvuonolle. Purjeveneitä kaukaisuudessa, vieressä
närhi räkättää, hippiäisiä. Samassa kuuluu laukausten ääniä, ja outoa suihkimista.
Viereisen Holmenkollenin muovimäki on kovassa käytössä – kuten myös
ampumahiihtostadion. Vartin tauon aikana näköalapaikalla käy parikymmentä
ihmistä, yllättävän moni juoksulenkillä poikansa kanssa (vanhemmissa on sekä
naisia että miehiä – tyttäriä ei yhtäkään).
Jatkan metsään, joka on
sammalmaton peitossa. Suo tuoksuu samalta kuin Suomessa, tuleentuvine heinineen
näyttää tutulta. Lapset loikkivat mättäillä. Saavun risteykseen, josta olin
ajatellut kääntyä takaisin. Mesisieniä (norjalaisten mukaan myrkyllisiä) kasvaa
kannolla, otan niitä mukaan – ensimmäinen sienestys. En käänny, jatkan leveää
reittiä, joka on merkitty viitoilla ‘Holmenkollen, 50km (3x16,7)’. Kun siirryn
metsäpoluille löydän kehnäsieniä, pienenpieniä, kymmenittäin. Hieman edempänä
suolampi, jonka ympärillä kasvaa jättikokoisia mustikoita. Lounastauon paikka –
eväsrasia tarvitaan mustikoille. Litra kertyy vartissa, vieressä koputtelee
palokärki, norjaksi svartspetter – mustapekka.
Olen nelisen kilometria lähimmältä autotieltä kun tulen Ullevålseterin pihaan – paikallinen
ulkoilumaja. Ihmisiä on paikalla satakunta, tulossa ja menossa, lukuisat perheet
lastenvaunuineen vievät tilaa. Syön tuoreen omenakranssin kahvin kanssa ja käännyn
takaisin. Vastaani kapealla, kivisellä polulla tulee nainen avojaloin,
hiljakseen. Huomaan kääntyneeni väärästä kohdasta. Oikaisen, nousen loivaa
rinnettä, nautin poluttomasta metsästä ja poimin mukaan kanttarellejä – äkkiä
seison kolmikymmenmetrisen jyrkänteen päällä. Suora pudotus. Tämä ei ole
nähtävyys eikä tätä ole karttaan merkitty. Etsiskelen aikani reittiä, upea
näköala järvelle peittyy näreikköön. Vaivalloisesti laskeudun.
Polku
kiemurtelee tummanvihreän sammalikon keskellä, väliin aurinko siilautuu oksien
läpi. Puroja, suppilovahveroita, retkeilijöitä, koiria, pikkulapsia vaunuineen.
Sienestäjän tuntee retkeilyhousuista ja paperipusseista pienessä korissa tai kassissa.
Näppärää. Polku suurenee, muuttuu kävelytieksi; kävelijöitä, pyöräilijöitä,
juoksijoita on enemmän, joku ui Sognsvannissa. Mies polkee hitaasti tukien takanaan
turvaistuimessa nukkuvan pikkutytön päätä toisella kädellään. Nurmikenttä
parkkipaikan ja järven välissä on täynnä: telttoja, siirrettävä kiipeilyseinä,
piknikviritelmiä, järvellä kanootteja. Paikalla ehkä muutama tuhat ihmistä.
Paikassa, johon polku loppuu, on pöytä, jonka vieressä on pieni kyltti: soppkontrol – sienikontrolli. Kävelen
väsyneesti viimeiset sadat metrit, kaikkien Norjan pääpuolueiden tarjotessa
minulle esitteitään (ja banaaneja). Metroasemalla lippuautomaatti ei toimi –
teen kuten muutkin ja olen vartissa kotona.
voi kun olisi kiva lisätä sun blogi mun lukemien blogien listalle! mun elämää ulkosuomalaisena blogi löytyy täältä: http://365digikuvaa.blogspot.de/ kuva per päivä periaatteella 365 päivää :)
VastaaPoista