Lapsiveistosten luvattu kaupunki

Kuten moni pääkaupunki, myös Oslo on täynnä julkisia patsaita. Kulkija törmää näihin joka aukiolla, puistossa ja kadunkulmassa. Suuri osa on patsastelevia suurmiehiä ja äijänpäitä, tai kontruktivistisia häkkyröitä, mutta joukosta löytyy myös sellaisia hahmoja Akka Kebnekaiselainen, narri, Peer Gynt uroshirven sarvissa, hirvenvasa, alastomia norjalaisamatsoneja, pronssinainen päiväkävelyllä ja pyöräilijämies.

Kaksi seppeltä kohottavaa pikkupoikaa korkealla Norjan Kansallis-
teatterin päätykolmioissa. Rakennus on vuodelta 1899, ja edustaa
tyylillisesti ehkä lähinnä saksalaisvaikutteista uusrenessanssia. 

Väittäisin kuitenkin, että Oslon erikoisuus on lapsia esittävien veistosten ja reliefien määrä. Koska työni liittyy lapsiin, kuljeskellessani Oslon katuja olen ottanut kuvan kun olen törmännyt lapsiaiheiseen patsaaseen. Muutama päivä sitten huomasin, että näitä on kertynyt jo pitkälle toistakymmentä – vaikka kertaakaan en ole etsimällä etsinyt näitä nähtävyyksiä. Ja miten olisin edes voinut, kun mitään ‘Oslon lapsipatsaat’ -luetteloa ei saatavilla ole. Tähän olen koonnut edustavimpia esimerkkejä – olen järjestänyt ne suurin piirtein kronologiseen järjestykseen, sillä ainakin lapsuuden historian tutkijan silmissä niistä on luettavissa pieni tarina muutoksesta. 

Vanhimmat lapsikuvat ovat 1800-luvun lopulta tai aivan 1900-luvun alusta. Ne ovat usein kovin huomaamattomia. Näissä lapset ovat koristeita, ja jatkuvuutta renessanssin palleroisista putto-hahmoista – joiden esikuvia puolestaan olivat antiikin vaasimaalausten ja veistosten Amor -hahmot. Näitä hahmoja löytyy usein rakennusten koristeista, kuten tässä Oslon Nationalteatretin sekä Kulturhistoriska museetin julkisivuilta.

Pojat, leijona ja lokit Norjan Kansallisteatterirakennuksen julkisivun korkeimman kohdan päällä. Alakuvissa vasemmalla Kulttuurihistoriallisen museon pääsisäänkäynnin yläpuolella tiedon soihtuja kohottelevat (viattomuutta symboloivat?) lapsihahmot. Rakennus edustaa varhaista Jugend-tyyliä. Oikealla alla yksityiskohta vanhasta vanhasta Det Norske Livsforsikringsselskap Framin talosta (Bygdøy Allé 4) vuodelta 1921 - tyylillisesti se kuuluu jo seuraaviin lapsuuskuvaustapoihin, mutta temaattisesti se on jatkoa 1800-luvun koristelapsille.

 

                                                                                    

Youngstorgetin suihkulähde vuodelta
1880. Sitäkin koristavat puttohahmot. 

Sama taidehistoriallinen tausta on seppeltä kannattavilla lapsihahmoilla, vaikka teema olikin symbolistien suosiossa. Ylläolevan kuvan pojat juhlistivat aikoinaan Norjan satavuotista perustuslakia vuoden 1914 suuressa näyttelyssä Frognerparkissa, mutta päätyivät Ullevålin sairaalan sisäpihalle potilaita ilahduttamaan (taitelija on Anders Svor). Yhteys esimerkiksi Hugo Simbergin seppelia kannatteleviin poikiin (Tampereen Tuomiokirkossa, 1902-7) on ilmeinen.

Aivan erilainen ideologinen pohja on 1900-luvun alussa nationalismin veistotaiteen lapsikuvauksissa. Norja itsenäistyi vuonna 1905, ja ryhtyi heti luomaan ja kehittelemään kansallista kuvastoa. Tähän kuului tietysti maanviljelijä- tai kalastajaperhe lapsineen. Ei kovinkaan omaperäisesti naisen tehtävää nuorelle valtiolle lähestyttiin nimenomaan perheen kautta, ja julkisissa veistoksissa se tehtiin näkyväksi lasten kautta. Nämä lapset eivät todellakaan ole itsenäisiä toimijoita, vaan roikkuvat äitiensä helmoissa, näistä riippuvaisina – heillä ei ole kuvaohjelmassa itsenäistä roolia, vaan he rakentavat kuvaa ideaaliperheestä.

Äiti ja lapset - osa Rådhusplatsin monumentaali-veistosryhmää,
jossa keskellä on ideaaliperhe konkreettisestikin jalustalle
nostettuna (alla),  ja sen ympärillä mies- ja naishahmoja. Kaksi
veistosryhmistä esittää äitiä lapsineen. Tässä itäpuolen ryhmä.
Kuvanveistäjinä Emil Lie ja Per Hurum 1941-1960.

Reliefi Oslon kaupungintalon oven päältä.
Maanviljelijävanhemmat lähtevät tapaamaan
rannikon väkeä, mummo jää lapsen kanssa
kotiin.  Joseph Grimeland, 1940-luku.

Samanaikaisesti oli kuitenkin kehittymässä jo uusi tapa lähestyä perhettä, tapa, joka varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen tuli yleiseksi, mutta jonka tarkkavainuiset taiteilijat poimivat aiheekseen jo 1900-luvun alkupuolella. Erinomainen esimerkki tästä on se tunnetumpi Vigeland, Gustav. Omaa nimeään kantavassa veistospuistossa isä ja äiti esitetään (lähes) samassa asemassa suhteessa toisiinsa ja lapseen. Myös isän tunneside ja hoivarooli suhteessa lapseen tunnustettiin, ja se oli kuvaamisen arvoinen asia. Oli syntynyt triadi, jossa lapsikin on subjekti, jolla voi olla oma tahto – ja niinpä häntä voidaan myös kuvata yksilönä ja toimijana omaehtoisesti. Vigelandin perhekuvaukset ovat sitäkin yllättävämpiä, koska tiedetään, ettei hänen oma lapsuutensa todellakaan ollut mitenkään idyllinen. Ehkä hän kuvaakin töissään sitä, mistä itse jäi paitsi.

Riemuitsevia lapsia, mutta tässä, poikkeuksellisesti, ahdistunut
äiti. Kaikki ympärillä olevat kuvat siis Vigeland-parkenista. 

Pikkuveli Emanuel Vigeland oli, isoveljensä tavoin, kiinnostunut kuvaamaan elämisen kaarta taiteen keinoin. Omalaatuisena miehenä hän muutti oman tiiliateljeensa hiljalleen mausoleumikseen – tämä rakennus on oman kirjoituksensa arvoinen, mutta nostetaan siitä esille hiljaa murehtiva pikkupoika pääsisäänkäynnin yläpuolelta (vasemmalla), 1940-luvulta. Lapsellakin on tunteet – ja vakavasti otettavat murheet. Osoite on Grimelundsveien 8.

Kun tullaan sitten pitkälle hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikoihin, 1960-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan, voi huomata, että lapsikuvaus jälleen muuttuu: vanhemmat katoavat usein lasten läheltä, mutta toisalta lapsista tulee entistä voimakkaammin viattomuuden ja suojelemisen tarpeen symboleja. Perhe pysyy mukana sitä kautta, että lapset usein kuvataan ryhmissä, pareittain, ja vielä nimeämisellä voidaan korostaa, ettei kyseessä kuvata eri ikäisten lasten ystävyyttä, vaan sisaruussuhdetta. Tämä suhde taas, ainakin julkisissa taideteoksissa, on aina harmoninen.

"Leikkivät lapset" vuodelta 1958. Ryhmään kuuluu myös

kahta poikaa esittävä veistos, mutta kuvanottohetkellä

kyseinen veistos oli kahden itkevän lapsen hallussa.

Arne Durban, 1958. 
Spikersuppa (Stortingetin ja Nationaltheatretin välissä)

Palloleikkien tauolla. "Sisarukset" vuodelta 1964, Ada Maddsen.
Christian Michelsens gate 15B (tavallisen kerrostaloyhtiön piha).

"Ihmisistä huolehtiminen – meidän vastuumme, meidän työmme".

Ada Maddsen 1969. Oikealla olevasta naista ja lasta 
esittävästäteoksesta en löytänyt tietoja. Veistos löytyy Gamla Aker
kirken kirkkomaalta, ja voisi sekä tyylin että teeman käsittelyn
 perusteella hyvin olla 1960-luvulta. Pilestredet 35.

"Seisova poika", Odd Hilt 1958. Paikka on kehä II:n ja
Fagerheimgatanin risteyksen vierustan pieni puisto.

Arne Durban, "Pieni tyttö". Durban (1912-1993) oli
erikoistunut lapsihahmoihin. Outoa kyllä, tästä
teoksesta ei löydy mitään  muita tietoja.  Teos on
Ullevålin sairaalan sisäpihalla.

Mielenkiintoista on, että aivan uusimmissa taideteoksissa lapsuus ikään kuin jakautuu kahtia – toisalta, se on isoveli-vigelandilaista perinnettä noudattaen leikin aikaa, joka kuvataan joko toimintana tai vain leikkivälineiden läsnäolona; toisaalta, se on pikkuveli-vigelandilaisittain etsimisen, maailmaan heitettynä olemisen aikaa.  Monet lapsiveistokset ovat jollakin oudolla tavalla järkyttäviä – aiheena toistuu lapsi, usein hieman rujosti kuvattuna, joka tarkkailee ulkopuolisena, muukalaisena, maailman menoa. Veistoksen esittäminen näin yhtenä kokoelmana kiinnitää myös huomiota siihen, kuinka usein lapsi kuvataan alastomana - silloinkin, kun kyseessä ovat aktiivisesti toimivat ja leikkivät lapset. Vaikuttaa siltä. että lasten kuvaaminen antaa  helpommin taiteilijalle mahdollisuuden ja luvan kokeilla erilaisia vartalon asentoja ja yksityiskohtia kuin aikuisen ihmisen kohdalla. Ja tietysti lapsi ja lapsuus antaa myös mahdollisuuden postmoderniin leikkiin, vaikka sitten yksinkertaisesti mittakaavoja sekoittamalla.

"Pallo", Ulav Orud (2006). Youngstorget.

Annasif Døhlen: "Sisarukset".
Alunperin vuodelta 1979, mutta siitä
on useita versioita, tämä Youngstorgetilla ja
pronssin väristä päätellen valettu 2000-luvulla.
Käsittelyltään tämä liittyy 60-luvun lapsikuviin .

Oslon yliopistollisen sairaalan uudisrakennuksen, Domus Medican, takapiha (Sognsvannsveien 9): lapsia leikkimässä, eli Studium (2012). Tämän lisäksi vaistoskokonaisuuteen kuuluu kaksi hieman isompaa lasta istumassa marmoripenkillä seinän vierellä. Taiteilijan (Charlotte Gyllenhammar - joka ruotsalaisena samalla edustaa ainoana ei-norjalaisia taiteilijoita tässä lapsikavalkadissa) ratkaisu kuvata sadetakkien laskokset 'ylirealistisesti' mutta jättää kasvojen muotoilu luonnosasteelle antaa näille lapsihahmoille etäännyttävän, jopa hieman kammottavan vivahteen. Paikka on sellainen, että veistokset näkee hyvin sairaalan sisältä laajojen lasi-ikkunoiden takaa, mutta ulkopuolella ei mene edes kävelytietä. Satuin paikalle vahingossa oikaistessani - tapani mukaan - hieman epäkonventionaalisella tavalla... (Kiitokset Helille taiteilijan tunnistamisesta!).

Marianne Heske (2014): "Pää N.N." Esikuvana seitsenmetriselle lapsenpäälle on taiteilijan vuonna 1971 Pariisista ostama nukke. Paikka on Torshovdalenin puisto.