Retkellä norjalaiseen tapaan

Mitä ajatella maasta, jossa retkeilyohjeiden varustelistoilla ‘ruoka’ mainitaan vasta erityisen vaativien retkien kohdalla? 

Olin kyllä kuullut, että autiotupakulttuuria ei Norjassa ole, ja että visa on ainoa mitä retkeilijä (yllään olevien harkituin värisävyin varustettujen vaatteiden lisäksi), mutta silti Rondvassbun tunturimaja pääsi yllättämään. Kansallispuistossa keskellä tunturiylänköä tuhannessa metrissä sijaitseva maja on kuin pieni kylä paritonnisten vuorten juurella. 

Rondvatnet ja Rondvassbun erämaamaja ('hytte'). 

Majan kaupasta saa lähes mitä retkeilyvarusteita tahansa, sänkyjä on 138 vieraalle, ja sesonkiaikaan ruokapuolta hoitaa täysipäiväinen kokki. Norjan turistiyhdistyksen, DNT:n, ylläpitämä maja imuroi erämaasta kaikki suojiinsa. Mat med utsikt, ruokaa näköalalla, on paikkojen ravintoloiden motto – tavoitteena tarjota retkeilijöille paikallista ruokaa paikallisten tuottajien raaka-aineista. DNT:n logo löytyy ruokailuastiastoista – ja jopa voipaperi, johon (korvausta vastaan) aamulla voi kääräistä matpakke-leivät päivän retkeilyä varten, on turistiyhdistykselle erikoisesti suunniteltu (siihen on painettu Etelä-Norjan kartta kaikkine DNT-majoineen). Kieltämättä on myös näppärää täyttää aamuisin termospullo kuumalla kahvilla, teellä tai kaakaolla (n. 5 €). Illalla sitten odotti suihku (n. 1,5 €), kuivaushuone märille vaatteille ja pyyhkeille, ja tietysti kolmen ruokalajin ateria (n. 40 €), kynttilän valossa ja, toden totta, näköalalla. Pimenevä järvi, vuorten välissä Linnunradan hohtaessa, antoi mukavan lisän tunnelmaan. Viinilista oli kunnioittavan pitkä, ja olut (n. 8 €) soveliaan raikasta. Sitten olikin mukava käydä nukkumaan (n. 40 €), liiketunnistinvaloilla varustettuun huoneeseen, pehmeälle patjalle. Unien jälkeen olisi taas odottamassa kaikki hotellistandardit ylittävä aamiainen (n. 18 €). Vain sauna puuttui.

Rondvassbun maja on perustettu alunperin vuonna 1903, ja se sijaitsee Rondanen kansallispuiston – joka on Norjan vanhin (perustettu vasta 1962) – reunamilla, noin kuuden kilometrin, eli vajaan parin tunnin rauhallisen kävelyn päässä paikasta, mihin auto pitää jättää. Parkkipaikalta saattoi tosin vuokrata polkupyörän. 

Parkkipaikka kuutisen kilometriä vuorten juurelta. Tulessamme lauantaina parkkipaikka oli täynnä,
kuvassa tilanne maanantaina puoliltapäivin. Sesonki on ohi.

Vaikutti siltä, että paikallisilla – tai niillä ‘puolipaikallisilla’ joilla oli mökkinsä heti kansallispuistoalueen ulkopuolella – oli tapana tulla iltalenkille erämaamajalle, juomaan oluet tai kuumat kaakaot. Hieman kauhistuneena seurasimme, kun yhdeksän aikoihin pilkkopimeästä yöstä saapuivat pöyräillen majalle isä ja reilusti alle kymmenvuotias tyttö. Kun olimme laskeneet illalla erämajan eteisestä noin 80 jalkineparia, seuraavana päivänä itse vuorilla hämmästyimme: näimme koko päivänä maastossa korkeintaan kymmenkunta ihmistä, ja tapasimme yhteensä neljä (4!) retkeilijää – loistavassa syyssäässä.  Meidän lisäksemme alueen korkeimmalla vuorella kävi äiti teini-ikäisine tyttärineen. Sen päivän iltana, sunnuntaina, kun majan eteisessä laskimme vain parikymmentä jalkineparia, erämaan rauha tuntui laskeutuneen majoitukseemmekin. Edellinen päivä (28.9.) oli ollut sesongin viimeinen  lauantai.

Myhäilevä norjalainen vuoristokissa: hyötyeläin, joka olisi
tarpeen myös monella suomalaisella autiotuvalla pitämässä
sopulit ja myyrät kurissa ja nuhteessa. 

Kenties palvelutasosta johtui, että lauantai-iltaisen erämaaseurueen koostumus poikkesi radikaalisti suomalaisesta retkeilijäporukasta. Noin parikymppisen tai hieman nuoremman nuorison osuus oli vahva – kaveriporukalla tultiin viettämään syksyistä viikonloppua vuoristossa. Toisaalta myös perheitä lapsineen oli lukuisasti, ja näissä taas oli silmiinpistävää miten usein liikkeellä oli joko isä tai äiti laps(i)ensa kanssa. Siinä missä itse on tottunut näkemään suomalaisilla erämajoilla melko paljon jo varsin ikääntynyttä porukkaa, norjalaisella tunturimajalla ikäjakauma on huomattavasti tasaisempi. Toki mukaan mahtui myös myhäileviä eläkeläisiä.  

Kunnon norjalainen saattaa lähteä lähiretkelle tummanvihreässä asussa - tai oikeastaan missä asuassa tahansa - mutta kun edessä on retki vuorille, jos lyhyempikin, on pukeudutava kansallisiin väreihin: yli kolme neljäsosaa Rondanen matkalla tapaamistamme patikoijista käytti tummansinistä tai punaista goretex (tai vastaavaa) takkia – ja punaista mielummin kuin sinistä.  Mikäli tämä ei jostain syystä onnistunut, vähintään hanskojen, kaulahuivin tai pipon oli jollakin tavalla osoitettava mistä kulkija on kotoisin. Paljakalla sini-puna-valkoinen pipo näkyykin kauas, vaikkei turvallisuus varmasti ollutkaan asusteiden valinnassa keskeisintä. Ja luonnollisesti kunnon norjalainen nostaa lipun (tosin aika pienen) salkoon erätelttansa ylle.  Vitsailin veljeni kanssa tästä pukeutumiskoodista kävellessämme poispäin kansallispuistossa – ja kuin pilkallaan juuri silloin vastamme tuli harmaanvihreisiin pukeutunut kulkija. Sattumalta hän kuitenkin puhutteli meitä, ja paljastui ulkomaalaiseksi.

Kahden vuorokauden retkemme ei ollut erävaellusta, vaan vuorikiipeilyä ja eräänlaista after ski –elämää – jotain aivan toista kuin odotimme. Ja ennen kaikkea: hulluja nuo norjalaiset – delirant isti Norwegiani.

Näköala Rondslottenilta, 2178 metrin korkeudesta. Ei tämä erävaellusta ole, mutta on tässä hyvätkin puolensa. 
Takana Jotunheimenin ('jättiläisten koti') vuoristoalue skandinavian korkeimpine vuorineen (Galdhöpiggen 2469 m. 
ja Glittertind noin 2452–2466 m. – kiveä on 2452 metriin saakka, ja sen jälkeen vaihtelevan paksuinen kerros jäätä)

Alkoholitonta Norjaa

Norjalaisen alkoholipolitiikan yksi kukkasista on jokaisesta kaupasta löytyvä valikoima alkoholittomia oluita.  Tähän pakottaa Norjassa se, että kaikki alkoholin mainonta on kiellettyä: jotta panimo saisi nimensä esille, sen täytyy valmistaa tätäkin juomaa. Toisaalta, norjalaiset selvästi myös ostavat sitä – alkoholittoman oluen juominen on Norjassa niin sanotusti 'trendikästä' ja onhan se toki pullohinnalla mitattuna (8-9 kruunua, noin euron) halvin juoma, mitä norjalaisesta kaupasta saa. 

            Erikseen vielä on alkoholiton vierrekalja, vørterøl, jota myös myydään kolmanneslitran pulloissa. Maku on jostain suomalaisen kotikaljan sekä virolaisen/venäläisen kvassin välimaastosta.  Aikanaan juomaa markkinoitiin erityisesti lapsia vahvistavana, sekä yleisemminkin urheilujuomana. Tämä historia näkyy yhä pullojen etiketeissä.  

Kuvassa Aassin panimon karhu kumoaa jokapäiväistä vørterøl -voima-annostaan. Outoa kyllä, sinipunaisesta etiketistä päätelleen karhu ei selvästikään suosi Aass-panimon omia tuotteita, vaikka mainoslauseen mukaan Aass on tarkoitettu 'hyviin hetkiin'.  

Norjassa 30-luvun lopulla vørterøl-pullojen etiketteihin olivat vakiintuneet olympiarenkaat urheilullisuutta ja voimajuoman mainetta korostamaan – ja ne myös rekisteröitiin tuotemerkiksi. Vuonna 1952 Norjan olympiakomitea joutui jopa pyytämään Frydenlundin panimolta lupaa saada käyttää Norjassa omana tunnuksenaan olympiarenkaita. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin panimo möi Norjan-oikeutensa merkkiin yhdellä kruunulla olympiakomitealla, mutta samalla se varmisti itselleen oikeuden jatkossakin käyttää renkaita vørterøl–etiketissä. Nykyisin oikeudet ovat Ringnes –panimolla (ks. kuva alla), joka myös mainostaa, että vørterøl antaa ruumiinvoimia, ja se on "valmistettu puhtaista raaka-aineista Ringnesin perinteiseen tapaan". 

Sarjassa tietoa joita ilman ihminen ei voi elää, tarjoan vielä alkoholittomien norjalaisten bulkkioluiden makutestin – ikävä kyllä internetistä löytyvän norjalaisen oluttestin voittajaa, Munkholm Classic Alkoholfritt øl –olutta ei kaupasta löytynyt.

A)  Clausthaler Classic Premium Non-Alcoholic. Juoma on norjalaiselle Hansa –panimolle Saksassa valmistettu, lähes kirkas ja runsaasti vaahtoava juoma (sanaa 'olut' ei pullosta löydy!), joka on valmistettu perinteisin menetelmin (eli alkoholi on poistettu siitä jälkikäteen) vuoden 1912 puhtauslain (renhetsloven) mukaisesti – tosin pullossa on vuosiluku 1516 muistuttamassa saksalaisesta saman sisältöisestä laista. Eli vain vettä, mallasta ja humalaa – hiivakin on myöhempi lisäys, koska nykyolutta ei ilman sitä tehdä (paitsi Belgiassa lambic-oluita). Laki kumottiin EU:n vaatimuksesta Norjassa vasta vuonna 1994 – viimeisenä maana maailmassa. Takaisin Clausthaleriin: oluessa on yllättävän kestävä vaahto, ja siinä on kellanvaalenruskea, voimakas väri ja yrttinen, mieto tuoksu. Maku on yllättävän täyteläinen ja humaloinnista hieman kitkerä. Läpi tulee myös hieman omituinen makea hunajainen vivahde. Jälkimakua on jonkin verran, lähinnä humaloinnin kitkeryys jää suuhun. Ruuan kanssa hyvin viilennettynä olut on kertakaikkisen erinomainen ruokajuoma – ruuan kanssa nautittuna itseäni oudoksuttava ‘tahmea’ maku ei pääse esille.

B)  Aass Uten. Alkoholfritt øl Tämä ytimekkäästi nimetty (“Ilman”) juoma on Norjan vanhimman yhä toiminnassa olevan panimon Aassin tuotantoa, ja sekin noudattaa puhtauslain säädöksiä. Juoma on täysin kirkas, ja saman värinen kuin Clausthalerkin. Tuoksu sen sijaan on lähes olematon. Tämäkin olut on voimakkasti humaloitu, mutta maku on selvästi kuivempi kuin edellisessä oluessa; makeuden puute ja vähäisempi hiilidioksidipitoisuus antaa tasapainoisemman (ja samalla neutraalimman, tai mitäänsanomattomamman) suutuntuman kuin Clausthalerissa. Mietojen ruokien (turskan, sanoisin) kanssa tämä on parempi valinta kuin Clausthaler, joka puolestaan on epäilemättä edukseen makkaroiden seurassa.

C)   Munkholm Alkoholfritt øl mainostaa olevansa ‘pantu kuin aito olut’ (Bygget som ekte øl) – ja toden totta, toisin kuin edelliset, se ei ole aito olut, ja siihen on lisätty antioksidantteja, happamuuden-säätöaineita sekä hiilidioksidia. Väriltään juoma muistuttaa edellisiä, ja se on yhtä kirkasta mutta vielä hajuttomampaa kuin Aass. Vaahto katosi lasista heti – humaloinnin katkeruus puraisee ensin, mutta katoaa saman tien – jälkimakua ei ole lainkaan. Varsinainen suutuntuma on äärimmäisen ohut. Aika kamalaa.

D)  Munkholm Bayer Alkoholfritt øl. Edellisen jälkeen odotukset eivät ole korkealla, etenkin kun vielä lasiin kaadettaessa olut ei vaahtoa lainkaan. Myös tämä olut on ‘kuin’ aito olut, mutta väri on keskiruskean punertava ja täysin kirkas. Makeanmaltainen vieno tuoksu muistutaa Clausthaleria. Suutuntuma on oluista selvästi täyteläisin, humalointi on hyvä, ei kitkerä, maussa mallaskin tuntuu. Mitään outoa tässä ei ole, jos ei pidä outona sitä norjalaista piirrettä, että tummia lager-oluita kutsutaan täällä baierilaisiksi (Bayer øl). Päihittää mennen tullen muut testin oluet, ja kaikki suomalaiset ykkösoluet siinä sivussa. Erinomainen ruokajuoma.

Lisää norjalaisesta alkoholipolitiikasta myöhemmin syksyllä – kuten myös, toivottavasti, suuri fiskekake-testi. Tuskin maltan odottaa!

Oslolaisessa kaupassa

Näkymä Oslovuonolle. Tunnelmakuva harhauttamaan sinut tekstin ääreen.

Ensimmäiset viikot eksyin vain pienempiin kauppoihin, jotka olivat kuin kehiteltyjä versioita siwoista ja saleista – siinä mielessä, että niissä on suuremmat valikoimat tavaraa, lattiasta kattoon. Tuoreen leivän tuoksu ja laatu estivät minua kaipaamasta varsinaisia marketteja. Kun en nähnyt turskaa kahden ensimmäisen viikon jälkeen (paitsi lentokentällä: ‘klippfisk is Norwegian bacalao’ – keneen tuon mainoksen piti tehota?) ajattelin, että Oslo on sivussa kalojen valtavirroilta. Sitten minulle vihjattiin, että varsinaiset marketit ovat muualla – omaksi suosikikseni muodostui Meny-ketju: kuin Stockmannin ruokaosasto, mutta niitä on kymmenkunta eri puolilla kaupunkia.  

            Kun muutin nykyiseen kämppääni, ryhdyin käymään tien toisella puolella olevassa ICA–marketissa, joka kokonsa puolesta on suomalaisten KKK- tai SS-markettien  kompaktimpi versio. Hypermarketteja en ole täällä nähnyt; kyse ei ole vain siitä, että autottomana niihin ei törmää, koska yhtä lailla olen autoton Suomessakin, jossa kuitenkin eksyn niihin valinnanvaran perässä. Täällä siihen ei ole tarvetta (niin, matkan varrella siihen lähimarkettiin ohitan pienen Kiwi-kaupan, josta perusruuat – ja Oslon kaupungin tarjoamat roskienlajittelupussit – saa näppärästi).

            Mikä on ero suomalaisiin kauppoihin? Toki hintataso. Kaikki maksaa puolisentoista kertaa sen mihin Suomessa on tottunut. Mutta toisaalta: täällä on suuri ilo hankkia ruuanlaittoaineksia, koska raaka-aineiden laatuun voi luottaa.

            Minulle norjalaiset erikoisuudet kiteytyvät leipä- ja kalatiskien tarjonnassa. Tuossa peruskaupassani on leipähyllykkö, jossa leipomukset on jaoteltu ‘karkeusasteen’ (grøvt, 1-4) mukaisesti päivätuoreina. Leipä, erityisesti se karkeampi jyvineen ja siemeniseen, on erittäin hyvää. Kalatiski taas – no, arkikalatiskikin on suomalaisittain erittäin monipuolinen, mutta lauantaisin se on jotain aivan tavatonta. Viime lauantaina tiskiltä löytyi kahta sorttia simpukoita, kolmea sorttia rapuja (kuningasrapu on aika näky tiskillä…), vähintään viittä eri turskakalaa (joukossa ainakin koljaa, madetta ja keilaa, ja olisiko sitten ollut molvaa – seitä ei ollut tänään), meribassia, jotain isoa simppua, punakampelaa, jotain haita, jotain siiantapaista, silliä, makrillia ja lohta muutamassakin muodossa – sekä joitain täysin tuntemattomia eväkkäitä. Tämän lisäksi tiskiltä tietysti sai erilaisia katkarapuja ja äyriäissekoituksia sekä savukaloja – ja turskaa kokonaisena, kevyesti suolattuina fileinä sekä siivuina (jollaisen nyt itse ostin, 220g – edelliset asiakkaat olivat ostaneet toinen neljä taskurapua, toinen 2,5 kiloa suolattua turskafilettä. Myyjä kysyi, riittääkö yksi pala todella. Ja hymyili kauniisti).

            Suomalaisittain myös juustotiski herättää kunnioitusta (mutta sitä perus-Jarlsbergiä suosittelisin yhtä mieluusti kuin suomalaista laatu-Edamia), samoin kokolihavalikoima lampaanviuluineen, kauriineen sekä ties miten syötettyine nautoineen. Jogurttia on vain harvaa sorttia, ja se on kolmisen kertaa kalliimpaa kuin Suomessa – jossa se onkin epäluonnollisen halpaa. Välipalaksi kunnon norjalainen – jos matpakke brunøst-leipineen ei maita – näyttää syövän skyriä, joka on eräänlainen rahkan ja jogurtin välimuoto. Eväsleipiin taas on tarjolla rajaton valikoima majoneeseja (erilaisin kaloritasoin) sekä mätitahnoja (näissä taas suolaisuus ja savuisuus vaihtelevat). Ruukkusalaatti ei kuulu norjalaiseen valikoimaan – valmiit salaattilajitelmat sopivatkin yksinasujalle paremmin, ja ovat erittäin rapeita (mitä voitamme Suomessa siinä, että rahtaamme turvepaakkuja paikasta toiseen?). Pakasteita on kaupassa kuin kaupassa paljon – jos tiskiltä ei sopivaa merenelävää sattuisi löytymään. 

Kuvassa sunnuntaisen päivällisen pääraaka-aine. Paistoin turskakiekon voissa, joka oli maustettu suolalla, pippurilla ja balsamiviinietikalla. Lautasella myös kolmea laatua salaatteja, kurkkua, tomaattia, oliiviöljyä - sekä turskan ohella toinen myönnytys norjalaisen keittiön erikoisuuksille, eli melkoisen etikkainen perunasalaatti. Yhdistelmä osoittautui maittavaksi. 

          Ruokajuomaksi talo tarjosi alkoholittoman oluen, joka myös vaikuttaa olevan norjalainen erikoisuus, ja tulevan kirjoituksen aihe...