Alun perin jazz oli minulle
norjalaista. Luulen, että ensimmäinen jatsiin vivahtava levy jota aloin
kuunnella ihastuneena oli vasta vuoden 1990 tienoilla kirjastosta lainaamani[1]
Jan Garbarekin ja Agnes Buen Garnåsin levy Rosensfole, kokoelma norjalaisia
keskiaikaisia sävellyksiä etnofolkiksi käännettyinä. Tästä lähti kiinnostukseni
niin vanhaan musiikkiin, ‘maailmanmusiikkiin’, kuin jatsiinkin. Maistiaisiksi Stolt Oli.
Garbarekista tuli
minulle nopeasti hienon uuden musiikin symboli, etenkin kun löysin muutaman vuoden kuluttua edellämainitusta hänen yhdessä Shaukat Hussainin ja Anouar Brahemin kanssa tekemän levyn
Madar, jonka avausraidan saksofoniäänen kuljetus saa minut yhä uudestaan tuntemaan
olevani jatsin lähteillä – ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.
Tuo kappale kuvaa samalla erinomaisesti ‘vuonojatsin’ äänimaailmaa, kuten
myöhemmin huomasin – vaikka silloin levy liittyi mielikuvissani nimenomaan
Lähi-Itään ja islamilaiseen kulttuuriin. Garbarekin melodiset levytykset,
joissa saksofonin ääni liukuu loputtoman rauhaisana ja vapaana, kuten I Took up the Runes (esimerkiksi Molde Canticlen alku on ikimuistettavaa Garbarek-tyylittelyä), Twelve Moons ja Visible Worlds, olivat looginen suunta
eteenpäin. Samalla tutustuin norjansaamelaisiin artisteihin joiden kanssa
Garbarek teki yhteistyötä. Heistä eniten kiinnyin Mari Boinen musiikkiin,
jonka (jazz-vaikutteinen) levy Leahkastin
avasi minulle taas uuden kulttuurialueen (Näytteeksi kappale Gumppot holvet, Sudet ulvovat).
Jostain syystä en
kuitenkaan lähtenyt pidemmälle kohti norjalaisia sävelmiä, vaan kuuntelin yhä
enemmän vanhaa musiikkia, samalla kun tutustuin perusjatsin suuriin
Amerikan-nimiin. Vasta kierähdettyäni John Zornin ja kumppaneiden
juutalaisetnojazzin kautta löysin itseni yllättäen nokikkain Ketil Bjørnstadin
kanssa. Yllättäen, sillä hänen usein vähäeleisellä pianonsoitollaan on melko
vähän tekemistä eteerisen garbarekmaisen saksofonivenyttelyn kanssa. Hänen
levynsä Grace oli suosikkejani vuoden 2002 tienoilla: levyllinen John
Donnen teksteihin tehtyä musiikkia. Levyn ‘hitti’ on No man is an island –meditaatio (tässä ikävä kyllä vain kappaleen alkupuoli). Teksti kulkee omilla ehdoillaan, laulaja Anneli Drecker on vakuuttava. Jos jokin yhdistää näitä
norjalaisia, se on hiljaisuuden kutominen osaksi sävellystä.
Mutta miten törmäsin
vuoden 2004 tai 2005 paikkeilla Nils Petter Molvaeriin? Taisi silkka uteliaisuus saada
minut nappaamaan levyn lainaan Metson musiikkiosastolta. Onnekas sattuma: olin
täysin mennyttä, levy oli nimeltään Khmer, enkä tiedä sen parempaa jazz-levyä
olevankaan (no, jotkut pääsevät ehkä tasoihin) – nimenomaan kokonaisuutena.
Sähkökitara ja trumpetti. Aivan mahdotonta. Tästä se lähtee.
Molvaerin levy Hamada lienee ollutkin kutakuinkin ainoa, jonka ilmestymistä olen odotellut kärsimättömänä jo kuukausia ennen sen tulemista markkinoille (2009). En pettynyt.
Jo hieman aiemmin
arabialaisvaikutteisen jatsin harrastukseni sai minut kiinnostumaan henkilöstä
nimeltä Dhafer Youssef – oud-luuttua soittava jatsimies hänkin – hän ei ole
norjalainen, mutta hänen levynsä ääni(tys)maisema on silkkaa vuonojatsia, ja
hän onkin tehnyt useat levynsä Norjassa, samassa studiossa, missä niin kovin
monet muutkin tämän jutun levyistä on äänitetty. Tässä ‘perus-Youssefia’, Man of Wool, levyltä Electric Sufi. Youssefia, Bjørnstadia ja Molvaeria yhdistää myös heidän työskentelynsä (sähkö)kitaristi Eivind Aarsetin kanssa –
tosin tämän huomasin vasta Norjaan muutettuani. Hänen oma levynsä Dream Logic vuodelta 2012 on mielenkiintoista
ja oudon hiljaista musiikkia. Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt…: Close (for confort). Jo aiemmin olin kuitenkin tutustunut varsinaisen norjalaisen kitarasankarin,
Terje Rypdalin, musisointiin. Hän oli mukana niin Bjørnstadin The Sea & The Sea II levyillä, kuin
myös erittäin koskettavalla Tomasz Stankon Litania-albumilla
(1997), jolle oli koottu Krysztof Komedan musiikkia (tässä linkki nimikappaleeseen). Levyn äänimaailma on kuulas tavalla, jota kai voisi kutsua
pohjoismaalaiseksi tyyliksi; puolalaisen Stankon lisäksi levyllä soittaakin
neljä ruotsalaista ja kaksi norjalaista.
Se toinen norjalainen
tuolla levyllä on Jon Christensen, vähäeleisen tyylitietoinen
rumpali-perkussionisti. Hän on soittanut myös Garbarekin, Bjørnstadin (esimerkiksi
tuolla linkittämälläni The Sea -levyllä), Anouar Brahemin ja Arild Anderssenin kanssa. Viimeksimainittu on
varmastikin Norjan tunnetuin kontrabasisti, ja hänen levyään Arv vuodelta 1993 on pidetty
urauurtavana nimenomaan etnojazzin kehittymisen kannalta: Garberekmainen,
melodiasta tavallaan irrallinen liruttelu ei ole ainoa tapa tehdä oikeutta
perinnekappaleille. Tavallaan tuloksena on ‘aitoa’ kansanmusiikkia
nykykontekstissa. Tässä keskiaikainen balladi Sjugu og Trollbrura, laulusolistina Kirsten Bråten Berg, norjalaisen kansanlauluperinteen modernisoija ja
elvyttäjä jo 1970-luvun lopulta alkaen. Viimeaikaisesta Anderssenista voi
suositella levyä ‘Live at Belleville’ (2008): täältä löytyy Independency I.
Aivan viime vuosina on
norjalaista perinnemateriaalia jatsin kielellä käsitellyt Karl Seglem, jonka
levyyn New North (2004) itse
ihastuin. Seglem nousi viime vuoden lopulla otsikoihin Norjassa, sillä hänen
uusimman levynsä (Nyesongar.no) keskeisin soitin on pukinsarvi. Kuitenkin syy, miksi Seglemin löysin, oli toinen: kansankoraali Med Jesus Vil Eg Fara. Suomalainen
jazz-virsi-innostus ei siis maailmanlaajuisesti ole poikkeuksellinen
ilmiö.
Koraalissa laulaja on Berit Opheim, erittäin sympaattinen, kaunisääninen ja
tyylitajuinen laulaja, jota sattumalta kuulin syksyn aikana kahdessakin eri
konsertissa täällä Oslossa. Ensimmäisessä kyseessä oli myöhäisbarokin italialainen musiikki,
ja toisessa saamelainen jazz-messu. Tämä messu Biejjien vuelie / Solkvad
olikin varsinainen tapaus; siinä yhdistyivät tekstuaalisella tasolla
katolis-luterilainen messu, saamelaiset perinnerunot sekä muinaisnorjalainen
Edda-runous, musiikin puolella taas kirkkomusiikki, jazz, joiku sekä
kansanmusiikki. Opheim edusti esityksessä norjalaisperinnettä, joiusta
huolehti Ulla Pirttijärvi. Säveltäjä Frode Fjellheim on itsekin (etelä-) saamelainen,
ja jo pitkään vetänyt omaa jazzbändiään, nimeltään Transjoik. Tässä Manala, äänessä myös Sanna Kurki-Suonio.
Toki muutkin norjalaiset muusikot ovat tehneet suomalaisten kanssa
yhteistyötä. Yksi esimerkki tästä on Markku Ounaskarin, Per Jørgensenin ja Samuli
Mikkosen levy Kuára, jossa on helppo
tunnistaa vuonojazzin ja ECM-äänityksen vaikutukset trumpetin äänen leijuessa
tundramaiseman yllä. |
| Biejjien vuelie / Solkvad. Esitys 17.11. Vasemmalla koskettimien ääressä säveltäjä Frode Fjellheim, kitarassa Andreas Aase, sitten Ulla Pirttijärvi, Berit Opheim, tumpetissa (ja vuohensarvissa) Hildegunn Øiseth, ja rummuissa/perkussioissa Hans Hulbaekmo. Mukana myös HiNT -kuoro |
Tällä hetkellä jazz on minulle taas nimenomaan norjalaista. Tämä norjalainen jazz-’scene’ on uskomattoman laaja, monipuolinen ja ammattitaitoinen. Taustalla on monen keskeisen toimijan vuosikymmenien työ ja yhteistyö. Muusikot ovat hioneet taitojaan toistensa kanssa. Toisaalta, olen pääsääntöisesti tutustunut Norja-jazziin nimenomaan tietystä näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikkapa etnojatsiksi. Tavallaan vain Ketil Bjørnstad edustaa toisenlaista estetiikkaa – mutta hänkin sopii laajemman termin, nu-jazzin, kattotermin alle (http://en.wikipedia.org/wiki/Nu_jazz) - ja toki hänkin on levyttänyt ECM:n ja Manfred Eichnerin suojissa. Tämä vääjäämättä on jättänyt tästä kirjoituksesta paitsioon suuren joukon merkittävää norjalaista jatsia.
Viimeisen sanan ja äänen tässä kirjoituksessa
saakoon Jørgensenin nuorempi trumpetinsoittajakollega, Arve Henriksen. Häneen kiinnitin huomioni aivan viime vuoden lopulla
luettuani The Guardianin levyarvostelun hänen uusimmasta levystään Places of Worship (2013), mutta varsinaisesti hän ja hänen vanhempi levynsä Cartography (2008) oli vasta
tämän vuoden löytöjä. Nimeä myöten hänen levynsä kiehtoo. Kenties lupailen
liikoja, mutta hän tuntuu samalla kertaa sekä vahvasti jatkavan norjalaisen ECM-jazzin
perinnettä, että lopultakin tuovan siihen uutta särmää. Sorrow and its Opposite, olkaa hyvät.
[1] Ajatukseni silloin oli,
että pitää sokkona lainata kiinnostavia levyjä, niin yleissivistys karttuu.
Hedelmällistä idealismia, näin jälkikäteen ajateltuna. Ja kiitokset Leppävaaran kirjaston
musiikkiosastolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti