Retkellä norjalaiseen tapaan

Mitä ajatella maasta, jossa retkeilyohjeiden varustelistoilla ‘ruoka’ mainitaan vasta erityisen vaativien retkien kohdalla? 

Olin kyllä kuullut, että autiotupakulttuuria ei Norjassa ole, ja että visa on ainoa mitä retkeilijä (yllään olevien harkituin värisävyin varustettujen vaatteiden lisäksi), mutta silti Rondvassbun tunturimaja pääsi yllättämään. Kansallispuistossa keskellä tunturiylänköä tuhannessa metrissä sijaitseva maja on kuin pieni kylä paritonnisten vuorten juurella. 

Rondvatnet ja Rondvassbun erämaamaja ('hytte'). 

Majan kaupasta saa lähes mitä retkeilyvarusteita tahansa, sänkyjä on 138 vieraalle, ja sesonkiaikaan ruokapuolta hoitaa täysipäiväinen kokki. Norjan turistiyhdistyksen, DNT:n, ylläpitämä maja imuroi erämaasta kaikki suojiinsa. Mat med utsikt, ruokaa näköalalla, on paikkojen ravintoloiden motto – tavoitteena tarjota retkeilijöille paikallista ruokaa paikallisten tuottajien raaka-aineista. DNT:n logo löytyy ruokailuastiastoista – ja jopa voipaperi, johon (korvausta vastaan) aamulla voi kääräistä matpakke-leivät päivän retkeilyä varten, on turistiyhdistykselle erikoisesti suunniteltu (siihen on painettu Etelä-Norjan kartta kaikkine DNT-majoineen). Kieltämättä on myös näppärää täyttää aamuisin termospullo kuumalla kahvilla, teellä tai kaakaolla (n. 5 €). Illalla sitten odotti suihku (n. 1,5 €), kuivaushuone märille vaatteille ja pyyhkeille, ja tietysti kolmen ruokalajin ateria (n. 40 €), kynttilän valossa ja, toden totta, näköalalla. Pimenevä järvi, vuorten välissä Linnunradan hohtaessa, antoi mukavan lisän tunnelmaan. Viinilista oli kunnioittavan pitkä, ja olut (n. 8 €) soveliaan raikasta. Sitten olikin mukava käydä nukkumaan (n. 40 €), liiketunnistinvaloilla varustettuun huoneeseen, pehmeälle patjalle. Unien jälkeen olisi taas odottamassa kaikki hotellistandardit ylittävä aamiainen (n. 18 €). Vain sauna puuttui.

Rondvassbun maja on perustettu alunperin vuonna 1903, ja se sijaitsee Rondanen kansallispuiston – joka on Norjan vanhin (perustettu vasta 1962) – reunamilla, noin kuuden kilometrin, eli vajaan parin tunnin rauhallisen kävelyn päässä paikasta, mihin auto pitää jättää. Parkkipaikalta saattoi tosin vuokrata polkupyörän. 

Parkkipaikka kuutisen kilometriä vuorten juurelta. Tulessamme lauantaina parkkipaikka oli täynnä,
kuvassa tilanne maanantaina puoliltapäivin. Sesonki on ohi.

Vaikutti siltä, että paikallisilla – tai niillä ‘puolipaikallisilla’ joilla oli mökkinsä heti kansallispuistoalueen ulkopuolella – oli tapana tulla iltalenkille erämaamajalle, juomaan oluet tai kuumat kaakaot. Hieman kauhistuneena seurasimme, kun yhdeksän aikoihin pilkkopimeästä yöstä saapuivat pöyräillen majalle isä ja reilusti alle kymmenvuotias tyttö. Kun olimme laskeneet illalla erämajan eteisestä noin 80 jalkineparia, seuraavana päivänä itse vuorilla hämmästyimme: näimme koko päivänä maastossa korkeintaan kymmenkunta ihmistä, ja tapasimme yhteensä neljä (4!) retkeilijää – loistavassa syyssäässä.  Meidän lisäksemme alueen korkeimmalla vuorella kävi äiti teini-ikäisine tyttärineen. Sen päivän iltana, sunnuntaina, kun majan eteisessä laskimme vain parikymmentä jalkineparia, erämaan rauha tuntui laskeutuneen majoitukseemmekin. Edellinen päivä (28.9.) oli ollut sesongin viimeinen  lauantai.

Myhäilevä norjalainen vuoristokissa: hyötyeläin, joka olisi
tarpeen myös monella suomalaisella autiotuvalla pitämässä
sopulit ja myyrät kurissa ja nuhteessa. 

Kenties palvelutasosta johtui, että lauantai-iltaisen erämaaseurueen koostumus poikkesi radikaalisti suomalaisesta retkeilijäporukasta. Noin parikymppisen tai hieman nuoremman nuorison osuus oli vahva – kaveriporukalla tultiin viettämään syksyistä viikonloppua vuoristossa. Toisaalta myös perheitä lapsineen oli lukuisasti, ja näissä taas oli silmiinpistävää miten usein liikkeellä oli joko isä tai äiti laps(i)ensa kanssa. Siinä missä itse on tottunut näkemään suomalaisilla erämajoilla melko paljon jo varsin ikääntynyttä porukkaa, norjalaisella tunturimajalla ikäjakauma on huomattavasti tasaisempi. Toki mukaan mahtui myös myhäileviä eläkeläisiä.  

Kunnon norjalainen saattaa lähteä lähiretkelle tummanvihreässä asussa - tai oikeastaan missä asuassa tahansa - mutta kun edessä on retki vuorille, jos lyhyempikin, on pukeudutava kansallisiin väreihin: yli kolme neljäsosaa Rondanen matkalla tapaamistamme patikoijista käytti tummansinistä tai punaista goretex (tai vastaavaa) takkia – ja punaista mielummin kuin sinistä.  Mikäli tämä ei jostain syystä onnistunut, vähintään hanskojen, kaulahuivin tai pipon oli jollakin tavalla osoitettava mistä kulkija on kotoisin. Paljakalla sini-puna-valkoinen pipo näkyykin kauas, vaikkei turvallisuus varmasti ollutkaan asusteiden valinnassa keskeisintä. Ja luonnollisesti kunnon norjalainen nostaa lipun (tosin aika pienen) salkoon erätelttansa ylle.  Vitsailin veljeni kanssa tästä pukeutumiskoodista kävellessämme poispäin kansallispuistossa – ja kuin pilkallaan juuri silloin vastamme tuli harmaanvihreisiin pukeutunut kulkija. Sattumalta hän kuitenkin puhutteli meitä, ja paljastui ulkomaalaiseksi.

Kahden vuorokauden retkemme ei ollut erävaellusta, vaan vuorikiipeilyä ja eräänlaista after ski –elämää – jotain aivan toista kuin odotimme. Ja ennen kaikkea: hulluja nuo norjalaiset – delirant isti Norwegiani.

Näköala Rondslottenilta, 2178 metrin korkeudesta. Ei tämä erävaellusta ole, mutta on tässä hyvätkin puolensa. 
Takana Jotunheimenin ('jättiläisten koti') vuoristoalue skandinavian korkeimpine vuorineen (Galdhöpiggen 2469 m. 
ja Glittertind noin 2452–2466 m. – kiveä on 2452 metriin saakka, ja sen jälkeen vaihtelevan paksuinen kerros jäätä)