Norjan kieltä ei ole. Perusitänorjalainen
akateemisehko bokmål on suomalaisen
silmiin kuin tanskaa kirjoitettuna ruotsiksi, helppo ymmärtää ja lukea. Ja juuri
kun sitten luulee osaavansa ‘norjaa’, eteen tulee teksti, jossa jokainen sana
on jollakin tavalla kirjoitettu oudosti. Sanakirjoista on turha etsiä apua,
koska ne on ylensä laadittu oikeinkirjoitusohjeenaan 'standardi/radikaali' bokmål. 'Maltillinen/konservatiivinen' bokmål (jota ennen kutsuttiin nimellä riksmål, sana jota nähtävästi voidaan
käyttää nyky-Norjassa myös halventavasti ‘liian’ tanskalaisvaikutteisesta ja
hienostelevasta kielestä) vaatisi tanskan sanakirjaa, maltillinen nynorsk taas usein selviää, kun sanoo sanan
äänen ja miettii, miten sen voisi toisin kirjoittaa – mutta radikaali nynorsk on jo melko arvoituksellista. Niin, ja sitten
on vielä arkaainen nynorskan muoto, jota kutsutaan nimellä høgnorsk. Nynorsk ei ole puhutun kielen muoto: murteita puhutaan, nynorskia kirjoitetaan. Kovin on selkeää.
Norjan kieltä ei todellakaan ole: kaikki
puhuvat sitä aivan omalla tavallaan. Toki Suomessakin on jonkinlainen
murrebuumi, eikä 70-luvulla poliitikko tai yliopistoihminen olisi voinut
julkisesti esiintyä kuten nyky-Suomessa jo voi – mutta Norjassa oman murteen
puhuminen on ollut jo vuosikymmeniä sääntö, ei piristävä tai ärsyttävä puheen
lisämauste. Näin myös yliopiston luennoilla, televisiouutisissa ja
parlamentissa. Tuskin
yllättäen, norjalaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä tästä.
Käytännössä jos keskustelukumppanini ei ota
huomioon ulkomaalaisuuttani (kuten yllättävän usein käy kun lähden liikkeelle
aran suomenruotsini kanssa), ymmärrän joka kolmannen keskustelukumppanin puhetta
hyvin, saan toisen kolmanneksen puheesta tuskin mitään selvää, ja loppujen
juttuja pystyn seuraamaan kovasti ponnistellen. Aamupäivisin puhun täällä jonkinlaista
skandinaaviskaa ja ymmärrän norjaa (ainakin tätä sanakirjojen kielimuotoa, ‘standard østnorsk’) – mutta työpäivien lopuilla, väsyneenä, olen englannin
armoilla.
Norjassa keskustellaan pakkonorjan
opiskelusta kouluissa. Nykyisin koulupiireittäin äänestetään, annetaanko opetus
lähtökohtaisesti bokmålina vai nynorskina, mutta vähintään kymmenen oppilaan
ryhmille pitää taata koulunkäynti myös ‘toisella kotimaisella’. Kuitenkin
13-vuotiaana, siis kahdeksannella luokalla, yläkoulun alussa (aivan, Norjassa
oppivelvollisuus alkaa kuusivuotiaana), on alettava opiskelemaan pakkonorjaa, tai
siis sitä toista kielen muotoa. Ajanhukkaako? Kansallisen kulttuurin
ylläpitämiseksi sitä täällä kutsutaan.
Käytännössä nynorsk on alakynnessä – noin 13% koululaisista käy koulunsa tällä
kielellä, etupäässä länsi-Norjassa. Vastaavasti noin 12% norjalaista asuu kunnissa jotka ovat valinneet nynorskin viralliseksi kielekseen. Periaatteessa Norjan yleisradiossa ja
yliopistoissa pitäisi kaikessa mitattavissa olevissa formaateissa (kuten
ohjelman pituus, nettisivujen määrä) olla vähintään neljännes ‘toista’ kielimuotoa
(käytännössä nynorskia), mutta tästä jäädään vähintäänkin kymmenisen prosenttiyksikköä jatkuvasti
– käytännössä ero voi olla suurempikin eri elämän alueilla: Oslon yliopiston pro graduista vuonna 2009 vain 0.02% kirjoitettiin
nynorskaksi.
Periaatteessa kaikki
virallinen on oltava valittavissa kummallakin kielimuodolla; wikipediassa tämä ei tietenkään ole pakollista, mutta tässä bokmål –artikkeli nynorskaksi, ja tässä nynorsk-artikkeli bokmål-wikipediasta.
Jotkut hallintopalvelut on myös saatavissa muilla vähemmistökielillä: Norjan meteorologian laitoksen erinomainen sääsivusto on esimerkiksi saatavissa paitsi bokmålilla ja nynorskilla, myös englanniksi,
pohjoissaameksi sekä kveeniksi (viimeksimainittu ikävä kyllä vain osittain;
kielenvaihto sivun oikeassa yläkulmassa).
Suurta eroa näillä kielimuodoilla ei
tietysti ole – periaatteessa kaikki ymmärtävät toisiaan. Pienen kurkistuksen
kielimuotojen eroihin sain tänään, kun esimieheni puhui minulle rauhallista
bokmålia: tällöin ‘minä’ = jeg. Kun
paikalle tuli toinen norjalainen, ‘minä‘ olikin hieman murteellisempi eg (jolla tavalla yksikön 1. persoona
nynorskissa kirjoitetaankin) – kun kieli nopeutui eikä minulle ei
enää puhuttu, ‘minä’ olikin äkkiä ei. Kun
viittasin tähän myöhemmin, sain kuulla että kyse on tyypillisestä pohjoisen
Gudbrandsdalin murteesta – viereisessä laaksossa ‘minä’ olisi je. Toden totta, englannin I ja ruotsin jag on sama sana. Niin, ruotsi – sen hallitsemisesta ei ole
pelkästään hyötyä, vaaroja on kuten viron ja suomen välillä. Mutta niistä
toiste.
 |
|
Kuvan puupää on ajalta, jolloin
kielikysymys oli selkeä – koko sivistynyt skandinavia puhui kieltä, jota
nykyisin tavataan kutsua muinaisnorjaksi (tai muinaisislanniksi). Pää on
koristeena Osebergin viikinkihautauksesta löydetyissä seremoniavaunuissa – itse
hautaus viikinkilaivoineen 800-luvun alkupuolelta, vaunut alunperin viitisenkymmentä
vuotta aiemmalta ajalta. Kukoistava muinaisnorjalainen kirjallisuus hiipui 1300-luvulla,
tuhoisan mustan surman ja tanskalaisvallan alkamisen seurauksena. Yli 400
vuoden ajan tanska oli Norjassa virallisena (hallinnon ja kirjallisuuden)
kielenä, ja jokaisella laaksolla oli oma puhemurteensa. Ruotsalaisvallan alku
(1814) tarkoitti pian alkua myös kiihkeälle keskustelulle oikeasta Norjan
kielestä. Väliin varsin katkerallekin taistelulle ei näy loppua. Niin,
muinaisnorjaksi ‘minä’ on ek.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti