Norjalainen väitös

Väitöstilaisuus on akateemisen maailman perinteisin rituaali – etenkin Suomessa. Sain mahdollisuuden osallistua (esitarkastajana) yhden norjalaisen väitöstilaisuuden tarkastuspäivään. Kyseessä oli historian alan väitöskirja Honour and domestic violence in the Late Roman West, c. 300-600 A.D., ja väittelijä oli Jan Frode Hatlen. Ilokseni tilaisuus pidettiin Trondheimissä. Siellä en ollut aiemmin käynyt, vaikka viimeistään taidehistorian peruskurssit (vuonna 1992) saivat minut asettamaan Nidarosdomin, Trondheimin tuomiokirkon, pohjoismaiseksi ykköskohteeksi ikivanhoista asioista kiinnostuneelle historioitsijalle. 

Trondheimin vanhaa keskustaa. Takana Nidarosdom, Nidarosin tuomiokirkko, jota rakennettiin 1000-luvun lopulta alkaen yli sadan vuoden ajan. Pyhän Olavin muisto toi Nidarokseen enemmän pyhiinvaeltajia kuin minnekään muualle Pohjois-Euroopassa. Kaupungin alkuperäinen nimi johtuu sen asemasta Nid-joen suussa (os). Kaupunkia itsessään ryhdyttiin kutsumaan nimellä Trondheim (joka taas johtuu on lyhennelmä termistä kaupanger i Trondheimen, Trøndelagin kauppapaikka), jonka tanskalainen kirjoitusasu taas on Trondhjem. Tämä oli kaupungin virallinen nimi aina vuoden 1930 alkuun, jolloin laki nimen palauttamisesta alkuperäiseen norjalaiseen muotoon 'Nidaros' astui voimaan. Kaupunkilaiset itse sydämistyivät muutoksesta niin, että jo seuraavana vuonna nimeksi otettiin 'kompromissiehdotus' Trondheim, nimen uusi, norjalaistettu kirjoitusasu. Nationalismin korostuksesta 1900-luvun alussa kertoo myös Olav Tryggvasonin patsas vuodelta 1921, joka juhlistaa Trondheimin (mahdollisesti) perustaneen (ja ensimmäisenä kristinuskoon kääntyneen) viikinkikuninkaan muistoa. Sataa.

Norjalainen väitös alkaa ’koeluennolla’ (prøveforelesning), jonka aiheen antaa väitöksen arviointikomitea. Aihe liittyy luonnollisesti väitöksen aihepiiriin, mutta ei suoraan tutkimuksen tuloksiin. Väittelijä kertoi minulle, että hän sai moninkertaisesti enemmän ohjeita luennon ja varsinaisen väitöksen välisen lounaan järjestelyihin liittyen kuin itse luentoon; ohjeistus käsitti lähinnä vain luennon aiheen, joka tässä tapauksessa oli Family roles in Late Antiquity: End, Continuity or Transformation? Kello 10.15 arviointikomitea, väittelijä sekä tiedekunnan dekaani astuivat saliin, yleisö nousi ylös, ja dekaani lausui rituaaliset alkusanansa. Itse luento kesti tasan 45 minuuttia. Tämän jälkeen olisi periaatteessa ollut mahdollisuus keskusteluun ja kysymyksiin, mutta nyt näitä ei esitetty – tämä on kuulemma yleinen käytäntö. Kun kerroin tilaisuudesta Oslossa, sain kuulla, että oslolainen tapa on pitää koeluento väitöstä edeltävänä päivänä.

NTNU:n (Norjan teknis-luonnontieteellisen yliopiston) Dragsvollin kampus on oikeastaan joukko katoksen alle ryhmiteltyjä rakennuksia ja julkisia tiloja - ulospäin ei kovin näyttävä ratkaisu, mutta vaikutti hyvin käytännöllistä ja mukavalta, etenkin sadesäällä (suunnittelija Henning Larssen 1968-2007). Edessä oleva taideteos on nimeltään Talerstol ('Puhujanpönttö') vuodelta 1993 (Bjørn Melbye Gulliksen). Ei vielä sada.

Varsinainen väitös alkoi kello 12.30 juhlavalla sisääntulolla saliin. Väittelijällä sen kummemmin kuin arviointikomiteallakaan ei ollut juhlapukuja tai mitään erityisiä viittoja tai hattuja. Arviointikomiteaan kuului kaksi (yliopiston ulkopuolelta tulevaa) vastaväittäjää, ja kolmas tiedekunnan nimittämä ‘paikallinen’. Dekaanin rituaalisten alkusanojen jälkeen – joihin sisältyi ilmoitus siitä, että arviointikomitea oli hyväksynyt koeluennon osaksi tohtorintutkintoa – väittelijä esitteli väitöskirjansa sisällön noin kymmenessä minuutissa. Käytännössä hän luki väitöksen tiivistelmän ja täydensi sitä lyhyellä aiemman tutkimuksen esittelyllä (tiivistelmän voi lukea täältä). Verrattuna suomalaiseen väitökseen, ‘koeluento’ ottaa siis lectio precursorian roolin, kun taas väittelijän suorittama työn esittely korvaa suomalaisen vastaväittäjän aloituspuheenvuoron. Yhtä kaikki, aloituspuheenvuoron päätyttyä dekaani kutsui ensimmäisen opponentin esittämään kriittiset kommenttinsa.

Väitös käynnissä. Vasemmalla väittelijä, oikeanpuolimmaisena edessä istumassa 2. opponentti Gunhild Vidén, ja hänen vieressään tilaisuuden puheenjohtaja (kustos -sanaa ei käytetä Norjassa), dekaani ja uuden ajan historian professori Anne Kristine Bjørresen. Ensimmäisessä penkissä (vasemmalla) istuu Julia Hillner, 1. opponentti, ja hänen vieressään arviointikomitean kolmas jäsen, Magne Njåstad (kuva: Institutt for Historiska studier, NTNU).

Ensimmäisellä opponentilla on puolitoista tuntia aikaa kommentteihinsa. Vastaväittäjät olivat tehneet (kuulemma yleisen, mutta ei suinkaan välttämättömän) työnjaon, jonka mukaan 1. opponentti (Julia Hillner, Sheffieldin yliopistosta) keskittyy metodologisiin seikkoihin sekä kysymyksenasetteluun ja kontekstointiin liittyviin kysymyksiin, kun taas toinen opponentti (Gunhild Vidén, Göteborgin yliopisto) kiinnittää huomionsa pienempiin yksityiskohtiin, teknisiin virheisiin, määrittelyihin sekä yksityiskohtaisempaan lähteiden käyttöön. Toisella opponoijalla on puolestaan käytettävissä 45 minuuttia, ja osien välissä on 15 minuutin tauko.  Mielenkiintoista on, että opponentit ovat siis yksi kerrallaan salin edessä keskustelemassa väittelijän kanssa, joten mitään kolmiodraamoja ei voi syntyä. Tässä väitöksessä, tuskin yllättäen, kävi niin, että ensimmäinen puolitoista tuntia tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin toinen, lyhyempi osuus. Muistiinpanoissani lukeekin toisen osion kohdalla ‘todella tylsää’. Väitös päättyi ilman sen kummempia päätössanoja (vrt. suomalaisen väitöksen päätös, jossa opponentti esittää väitöksen hyväksymistä) kuin että dekaani puheenjohtajana kysyi vielä, onko jollakulla läsnä olevalla kysymyksiä tai huomauttamista väitöskirjasta. Koska ei ollut, väitöstilaisuus todettiin päättyneeksi. Kommentit tässä vaiheessa ovat kuulemma hyvin harvinaisia kuten Suomessakin, yleensä niitä tekevät vain läsnä olevat ‘maallikot’, akateemisen maailman ulkopuolelta. Minkäänlaisena etikettivirheenä tällaisia kysymyksiä ei toki pidetä.

Trondheimin vanhempaa 'esikaupunkialuetta', keskustasta katsottuna joen toisella puolella. Sataa.

Väitös siis hyväksyttiin, ja illalla oli juhlat. Suomalaisesta väitöskaronkasta juhlat erotti lähinnä pukeutumiskoodi, juhlapukuja ei käytetty; miehillä näkyi pukuja, myös vaaleita, ja toisaalta pikkutakkia solmioiden kanssa. Toinen ero suomalaiseen käytäntöön oli, että itse väittelijä ei aloita puheita, vaan väitöstilaisuuden puheenjohtaja, joka yleensä on tiedekunnan dekaani. Tämän jälkeen puhuvat vastaväittäjät, komitean ‘hiljainen jäsen’ sekä ohjaajat. Nämä ‘virallisemmat’ puheet pidettiin osin ennen pääruokaa, osin sen jälkeen. Jälkiruuan jälkeen oli ystävien sekä perheen (tässä tapauksessa väittelijän isän) puheiden vuoro. Tähän puheet yleensä loppuvatkin, mutta tällä kertaa väittelijä piti vielä lyhyen kiitospuheen. Erona myös on, että iltatilaisuudessa oli myös ikään kuin puheenjohtaja, joka aluksi esitteli tilaisuuden kulkua, alkoholipolitiikkaa, sekä itse illallisen aikana piti huolen puheiden pitämisestä ja niiden järjestyksestä. Muuten väitösjuhla oli yhtä iloinen ja sydämellinen tilaisuus kuin karonkat Suomesta; kun lähdin juhlista hieman ennen puolta yötä, noin puolet juhlijoista oli vielä jäljellä, ja tanssi oli aluillaan.

Nidarosdom. Sisälle en päässyt enää väitöksen jälkeen puoli neljän maissa. Seuraavalla kerralla sitten - Trondheim on ehdottomasti käymisen arvoinen! Sataa.

Kevätkävelyllä maaseudulla

Kuljettuani kauniissa säässä omakotialueiden läpi ylös ja poispäin kaupungista tulin peltoaukealle. Olin kevään kirkkaassa valossa keskellä maalaisidylliä, Oslon keskustaan on matkaa seitsemän kilometriä. Oikealla puolellani maisema laskeutui kumpuilevina sänkipeltoina kohti Maridalsvannetia, alueen suurinta järveä, ja edessä ja vasemmalla kohosivat Nordmarkin metsäiset vaarat ja jyrkänteet. Norjalaisittain sanottuna sää oli påskevær parhaimmillaan, siis 'pääsiäissää': oli pääsiäinen tai ei, tätä sanaa voi käyttää, jos sää on aurinkoinen ja lämmin, mutta silti pääsee suksille - ainakin jossain. 

Maridalen elää nyt kolmatta kukoistusaikaansa. Edellinen oli 1800-luvun lopulla, jolloin laakso järvineen oli oslolaisen societén suosiossa. Silloin tänne tultiin katsomaan pääkaupungista aitoa maalaiselämää ja sitä norjalaisuutta, jota piti vaalia tanskalaisen kulttuuriylivallan ja ruotsalaisen poliittisesta ylivallan vastavoimana. Tänne pääsi nopeasti, ja täältä pääsi nopeasti pois; alueen suosiosta kertoo sekin, että maatiloilla ja järven rannoilla toimi lukuisia kahviloita ja majataloja, ja järvellä oli vilkasta höyrylaivaliikennettä – aikamoista, kun ottaa huomioon, että järvellä on pinta-alaa alle neljä neliökilometriä, eli reilu puolet Tuusulanjärvestä.

Kuva on otettu kirkon raunioilta, eli järven pohjoispäästä - toisella puolella järveä näkyvät jo Oslon talot.

Kansallisromanttista innostusta alueeseen lisäsi sekin, että alueella näkyy merkkejä historiasta Norjan suuruudenajalta asti, eli sydänkeskiajalta: järven pohjoisrannasssa on pyhälle Margaretalle omistetun pienen kivikirkon rauniot, keskiaikaisen kyläyhteisön ja alueen ensimmäisen kukoistuskauden keskus. Margareta oli legendan mukaan 200-luvun lopulla Antiokiassa kuollut marttyyri, josta tuli läntisen kirkon piirissä nimenomaan synnyttäjien ja merihädässä olijoiden suojelija. Hänen mukaansa laaksokin on nimensä saanut, aikojen saatossa Margareta (joka muuten kreikan kielessä tarkoittaa helmeä) vain on lyhentynyt Mariksi. Samaan aikaan kun Suomessa Tuusulanjärven maisemat vetivät taiteilijoita ’luonnon helmaan’, norjalaiset taiteilijat hakivat Maridalenista innoitusta, kuuluisimpana heistä Edvard Munch.

Margaretekirkenin kulttuurimaisemaa.

Kirkko on yksi Norjan vanhimmista kivikirkoista, rakennettu 1200-luvun puolimaissa. On arvioitu, että tällöin alueella olisi asunut noin parisataa ihmistä (maatiloja oli 18) – aikansa mittapuulla siis hyvinkin suuri kylä. Kuitenkin jo sata vuotta myöhemmin, 1349-1350 alue lähes tyhjeni: Musta surma, Svartedauden, iski Norjaan kenties pahemmin seurauksin kuin minnekään muualle; paitsi että väestöstä kuoli yli puolet, toipuminen oli hyvin hidasta – ainakin osittaisena seurauksena oli pitkään Pohjolan voimakkaimman valtion asemasta kilpailleen Norjan jääminen Kalmarin unionipolitiikan kiemuroissa täysin jalkoihin, ja lopulta Tanskan kiistattoman herruuden alle. Kulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että samalla Norjan vanha kirjakieli (’muinaisnorja’, norrønt) lähes täydellisesti katosi, ja se koki uuden tulemisen – nyt kahdessakin eri muodossa – vasta 1840-luvulla. Kaiken lisäksi juuri Oslon alueen maaseudulla hävitys vaikuttaa olleen erityisen suurta, alueen kaikkiaan 300 tilasta vain 69 oli jäljellä epidemia-aaltojen jälkeen.

               Valokuva jumalanpalveluksesta raunioilla Olavinpäivänä              
(olsok, sanasta olafsvaka 'Olavin valvojaiset', siis vigilia)
29.7. vuonna 1930 - ja myöhempi lisäys:
"Vain hullu tanssii selvin päin"

Maridalenin kirkko toki pysyi pystyssä, ja jumalanpalveluksia vietettiin siellä vielä 1500-luvulla, tosin vain kolmesti vuodessa, viimeisen kerran helluntaina vuonna 1643. Nähtävästi näihin aikoihin kirkko myös paloi; oleellisempaa kuitenkin oli, että vielä tällöinkään ei kylä ollut saavuttanut entistä asukasmääräänsä ja vaurauttaan. Niinpä seurasi 300 vuoden jakso jonka aikana kirkko sai rauhassa rapistua ja myöhemmin siis ilahduttaa romantiikan ajan matkalaisia. Vuonna 1934 kirkko restauroitiin sellaiseksi kuin se on nykyisin – muurit tuettiin, ja kirkon kuorin raunioihin rakennettu perunakellari purettiin. 

Paikallisen rotary-klubin lahjoittama kirkon pienoismalli. 

Nyt, varhaiskeväisenä sunnuntaina, laakso oli mitä idyllisin. Jäät eivät olleet vielä lähteneet, mutta lumet olivat jo lähes kaikki sulaneet. Tienvierustoilla kukkivat leskenlehdet ja pajut. Varpuset, tiaiset, varikset ja harakat juhlivat valoa, pellolla laidunsi joukko laulujoutsenia, sepelkyyhkykin kujersi; mustarastaat eivät sentään vielä lauleskelleet, vaikka niitä pari hyppelikin rannassa. Pellolla pari pulmustakin pelmahti jaloistani puskiin.

Tarkkasilmäinen havaitsee joutsenet vihertävällä pellolla vasemmalla...

Tätä(kään) pyöräilijää en yrittänyt kuvata, vaan ehtipä nyt siihen kuitenkin.

Luonnonäänien ihailua hieman häiritsi, että ohitse kiiti loputtomana virtana autoja – polkupyöräilijöistä ei onneksi melua lähde. Norjassa kun ollaan, autoista suurin osa oli tummia kumeasti murisevia katumaastureita. Pyöräilijöillä taas oli toinen toistaan upeampia ajopelejä ja värikkäämpiä asuja. Maridalvannetin ympäri tulee noin 15 kilometrin näppärä lenkki. Laskin, että keskimäärin minut ohitti noin kolme pyöräilijää minuutissa – viiden tunnin ’sesonki’ antaisi kokonaismääräksi lähes tuhat kulkijaa…

Maridalenin alennustila alkoi olla lopullisesti ohi 1790-luvulla, kun alueelle perustettiin rautaruukki ja myöhemmin tätä tukevat masuunit sekä työväenasunnot. Ruukin omisti Peder Anker, teollisuuspohatta ja Norjan ensimmäinen edustaja Tukholmassa vuodesta 1814. Hän omisti kymmeniä tiloja ja teollisuuslaitoksia 1800-luvulle tultaessa, ja hän myös rakensi tien Oslon länsipuolen tehtailtaan, Baerums Verkistä, tänne. Suomalaisittain oli jossain määrin masentavaa katsella taas yhtä upeaa koskimiljöötä, joka norjalaisittain ei ole luonnonnähtävyytenä edes paikallisesti mainitsemisen arvoinen.

Kävelyretkeni loppui Sognsvannille - en ollut ainoa kulkija tänä sunnuntaina. Monella oli mukana suksetkin, vaikka ladut olivat jo melkoisen huonossa kunnossa.

Maahanmuutto ja Norja

Oslon suurin ja vakiintunein maahanmuuttajayhteisö tulee Pakistanista. Se syntyi Norjaan jo 1970-luvulla; pakistanilaiset muodostavatkin kaikkein parhaiten integroituneen osan maahanmuuttajista. Norjalaisessa valtamediassa pakistanilaistaustaisia näkyy säännöllisesti, niin kulttuuri-, talous-, kuin poliittisenkin elämän alueilla. Ääriesimerkki on Norjan kulttuuriministerinä vuosina 2012 ja 2013 toiminut Hadia Tajik, pakistanilaistaustainen Työväenpuolueen (Arbeiderparti) naiskansanedustaja. Parhaimmillaan, vuodesta 2003 vuoteen 2007, Oslon kaupunginvaltuutetuista kymmenesosalla oli pakistanilaisjuuret – integroitumisesta yhteiskuntaan kertoo sekin, että samanaikaisesti oslolaisista ‘vain’ vajaa 4% oli pakistanilaistaustaisia (nyt Oslossa asuu noin 23 000 ensimmäisen tai toisen polven pakistanilaista). Norjassa onkin Ison-Britannian jälkeen Euroopan suurin pakistanilaisväestö suhteessa koko maan väkilukuun, sillä lähes prosentilla norjalaisista on pakistanilaisjuuret.

Norjan ensimmäinen moskeija avasi ovensa vuonna 1974, Islamic
Cultural Centren yhteydessä. Moskeija on Grønlandin kaupunginosassa. 

Oslossa lähikauppa, joukkoliikenne ja taksit (kahden ensinmainitun osalta pakistanilaiset, kahden viimeksimainitun osalta somalit), rakennusala (puolalaiset) sekä lastenhoitoon liittyvät tehtävät (thaimaalaiset, filippiiniläiset, srilankalaiset) vaikuttavat olevan täysin maahanmuuttajista riippuvaisia.

Ei tämä ole tietysti ihme: maahanmuuttajia ja maahanmuuttajien lapsia oli norjalaisista vuoden 2014 alussa lähes 15% (eli 760 000). Noin puolet heistä on tullut Euroopan ulkopuolelta. Oslossa maahanmuuttajien suhteellinen osuus on noin kaksinkertainen: kaupungin 634 500 asukkaasta 152 000 oli itse maahanmuuttajia ja 46 000 näiden Norjassa syntyneitä lapsia. Eli yhteensä 31% oslolaisista oli ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttaja – ja peräti 40% peruskoulun oppilaista ilmoittaa ensimmäiseksi kotikielekseen jonkun muun kuin norjan (luvut viittaavat tilanteeseen 1.1.2014). Oslossa vuonna 2012 asui noin 50 000 muslimia, eli noin 8% kaupunkilaisista, suuri osa näistä pakistanilaisia ja somalimaahanmuutajia. Vuonna 2014 katolisia oli 35 000 – suuri osa taustaltaan puolalaisia ja filippiiniläisiä. 

Oslon ulkopuolella kalan- että öljynjalostus pyörii suurelta osin maahanmuuttajavoimin, ja tämä näkyy myös väestötilantoissa. Suuremmista kaupungeista vain Stavangerissa on Oslon alueen lisäksi yli 20% maahanmuuttajia – syynä on kaupungin asema Norjan öljyteollisuuden keskuksena. Joissain pienissä pohjoisnorjalaisissa kunnissa, joissa kalanjalostus on keskeinen elinkeino, prosenttiosuus saattaa myös olla hyvin korkea, kuten Varangin niemimaalla sijaitsevassa Båtsfjordissa (23,6%) tai läheisessä Gamvikissä (21,2%). Maahanmuuton ja kalanjalostusteollisuuden luomia erikoisuuksia on myös se, että Norjan katolisin paikakunta on Trænan pieni saaristokunta lähellä Bodøtä – noin 500 asukkaasta yli 13% kuuluu katoliseen kirkkoon.

Grønlandissa kasvisvalikoimaa riittää, ja oslolaisittain hedelmät ja vihannekset on aseteltu kadun varren telineihin. Villi arvaukseni on, että esillepano on perua vähittäiskaupan keskittymisestä maahanmuuttajien käsiin.

Jostain syystä kalanjalostuksen ja öljynporaukseen liittyviin tehtäviin Norjassa on muuttanut  paljon väkeä nimenomaan Itä-Euroopasta. Puolalaiset ovat tällä hetkellä Norjan suurin yksittäinen maahanmuuttajaryhmä, vuoden 2014 alussa 96 000 henkilöä. Kaikki maahanmuuttoinformaatio onkin täällä saatavilla kolmella kielellä: norjaksi, englanniksi ja puolaksi. Ruotsalaisia oli 85 000, tanskalaisia 55 000, saksalaisia 44 000, pakistanilaisia 41 000, ja sekä Liettuasta, Isosta-Britanniasta että Somaliasta tulleita kaikkia 36 000. Suomalaistaustaisia maahanmuuttajia Norjassa on lähes 14 000 (ja tämän lisäksi noin 5000 kolmannen polven ‘suomalaista’) – karkeasti ottaen vajaa puolet suomalaistaustaisista asuu Oslon seudulla, se reilumpi puoli taas Pohjois-Norjassa.

 

Halal-hampurilaisia ja itämaistyyppisiä vaatteita (naisille) myyviä kauppoja Grønlandista löytyy lukuisia.

Myös pakistanilaisiin makeisiin erikoistuneita kauppoja on paljon. Pienen maku-
testin jälkeen täytyy sanoa, että sokeriton leipomistraditio tuottaa aika lailla
erilaisia herkkuja kuin se, mihin olen tottunut. Taateli, hunaja, kookos sekä
kokoonkeitetty maito ovat perusainesosia, ja kaupoissa on taidokkaita makeis-
pinoja (tästäkin kuvasta saattaa sellaisia koittaa hahmottaa). Graffiti taas vaikuttaisi
kannustavan Pakistanin 'uusvanhaa' pääministeriä Nawaz Sharifia - ellei kyse sitten
 ole esimerkiksi itselleni tuntemattomasta oslolaisesta jalkapalloilijasta.

Norjassa käydään suhteellisen avointa ja väliin kiivastakin keskustelua maahanmuutosta. Pitkään keskustelu pyöri erityisesti nuorten muslimimaahanmuuttajien sopeutumisen ja sopeutumattomuuden ympärillä – juuri tällä hetkellä huomiota ovat saaneet puolalaisten nopea maahanmuutto sekä erityisesti ääri-islamistien Norjasta rekrytoimat sotilaat. Vuoden 2014 sanaksikin Norjassa valittiin fremmedkrigere, jolla sanalla näitä lähtijöitä kutsutaan. Kaiken kaikkiaan keskustelu on Suomeen verrattuna selvästi ‘sofistikoituneempaa’: maahanmuuttajia, pakolaisia tai muslimeja ei ahdeta samaan muottiin, vaan ymmärretään sekä maastamuuttoon johtaneiden syiden että Norjaan asettumiseen liittyvien tekijöiden suuri vaihtelu. Tässä erityisesti pakistanilaisten aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen (kuten juuri maahanmuuttopolitiikkaan) näyttää olevan keskeinen tekijä. Norjan maahanmuuton mittakaavassa Oslonkin kaupunkikuvaan ilmestyneet romanialaiset romanikerjäläiset eivät näytä juuri vaikuttaneen keskusteluun valtakunnan politiikassa.

Grønland torg Oslossa on se paikka, jossa maahanmuutto näkyy Norjassa selvimmin.
Läheltä löytyvät omat asuste- ja ruokakaupat käytännössä kaikille Oslon päävähemmistökansallisuuksien edustajille.  Sunnuntaina täällä oli tosin melko hiljaista, vaikka näin joulun alla suuremmatkin kaupat saavatkin olla auki.

Edistyspuolue (Fremskrittspartiet), edustaa Norjassa poliittista liikettä, jonka mukaan maahanmuuttoa pitisi rajoittaa enemmän, erityisesti kulttuurillisesti liian erilaisista maista (lue: muslimimaista). Puolue sai vuoden 2013 vaaleissa vaalitapion jälkeenkin 16,3% äänistä ja on nyt hallituksessa – puoluetta voi jossain määrin verrata ruotsidemokraatteihin tai perussuomalaisiin, joskin talouspolitiikassa se edustaa liberaalimpaa linjaa.

Maahanmuuttovastaisia mielipiteitä Norjassa perustellaan sillä, että Norjassa, kuten muuallakin maailmassa, useat maahanmuuttajaryhmät tekevät suhteessa väestöosuuteensa selvästi enemmän rikoksia. Argumentointia ei tietenkään hiljennä se, että väestörakenteeseen suhteutettuna (maahanmuuttajissa erityisesti nuoret miehet ovat usein huomattavasti yliedustettuina) ero ei ole kovin suuri, ja joissain maahanmuuttajaryhmissä (kuten afganistanilaisten, turkkilaisten ja yleisesti itäeurooppalaisten keskuudessa) se katoaa kokonaan. Kulttuurierot siis vaikuttavat – mutta esimerkiksi korrelaatiota uskonnollisen taustan ja rikollisuuden välillä ei ole. Vastaavastihan esimerkiksi suomalaiset maahanmuuttajat olivat Ruotsissa yliedustettuina 60- ja 70-luvun rikostilastoissa, mutta nykyisin he eivät ymmärtääkseni erotu tässä suhteessa valtaväestöstä.

Norjan kansallispäivänä 17.5. kaikki norjalaiset juhlivat ja pukeutuvat parhaimpiinsa. Kaikkiko? No, useimmat maahanmuuttajat toki osallistuvat juhlallisuuksiin, jotkut jopa pukeutuvat omiin kansallispukuihinsa, toiset taas nauttivat vain karnevaalitunnelmasta - osa selvästikin ottaa juhlintaan hieman etäisyyttä. En ihmettele tätä, siksi vahvasti esiin ryöpsähtelee tällöin - muutoinkin kovin vahvana vellova - paikallisiin historiallisiin tapahtumiin linkittynyt norjalainen kansallishenki.

Norjalainen, tätä nykyä Tukholmassa asuva kirjailija Karl-Ove Knausgård vertasi haastattelussaan maita joissa on asunut seuraavasti: ”Mutta sellaisia ihmiset ovat täällä (=Ruotsissa), hankalia asioita ei saa sanoa ääneen. Sama koskee siirtolaispolitiikkaa, tapa puhua siitä on Ruotsissa täysin erilainen kuin Norjassa. Ruotsalaisten ratkaisu on olla puhumatta, toistaa vain loputtomiin yhteistä virallista suvaitsevaista käsitystä Ruotsista ja ruotsalaisuudesta. Jos sanoo jotain muuta, on ihmisenä paha.  Mutta ehkä ruotsalaisten strategia on järkevä. Jos jokainen saa vapaasti ilmaista kiukkuansa ja ennakkoluulojansa, ehkä se muuttaa yhteiskuntaa rumemmaksi ja ilkeämmäksi. Breivik on norjalainen, ei ruotsalainen.” 

Keskustelu voi olla ahdistavaa, ja Breivik on norjalainen – mutta toisaalta, Norjassa ei ole ollut maahanmuuttoon liittyviä kaupunkimellakoita toisin kuin Ruotsissa. Ei tosin  suurempia taloudellisia ongelmiakaan...

Tilastoja ja lisätietoja: 

Norjan muslimit 

Norjan katoliset

Norjan väestötilastot 1.1.2014

Norjaan muuttaneiden rikollisuudesta

Oslon tilastot (1993-2014)

Lapsiveistosten luvattu kaupunki

Kuten moni pääkaupunki, myös Oslo on täynnä julkisia patsaita. Kulkija törmää näihin joka aukiolla, puistossa ja kadunkulmassa. Suuri osa on patsastelevia suurmiehiä ja äijänpäitä, tai kontruktivistisia häkkyröitä, mutta joukosta löytyy myös sellaisia hahmoja Akka Kebnekaiselainen, narri, Peer Gynt uroshirven sarvissa, hirvenvasa, alastomia norjalaisamatsoneja, pronssinainen päiväkävelyllä ja pyöräilijämies.

Kaksi seppeltä kohottavaa pikkupoikaa korkealla Norjan Kansallis-
teatterin päätykolmioissa. Rakennus on vuodelta 1899, ja edustaa
tyylillisesti ehkä lähinnä saksalaisvaikutteista uusrenessanssia. 

Väittäisin kuitenkin, että Oslon erikoisuus on lapsia esittävien veistosten ja reliefien määrä. Koska työni liittyy lapsiin, kuljeskellessani Oslon katuja olen ottanut kuvan kun olen törmännyt lapsiaiheiseen patsaaseen. Muutama päivä sitten huomasin, että näitä on kertynyt jo pitkälle toistakymmentä – vaikka kertaakaan en ole etsimällä etsinyt näitä nähtävyyksiä. Ja miten olisin edes voinut, kun mitään ‘Oslon lapsipatsaat’ -luetteloa ei saatavilla ole. Tähän olen koonnut edustavimpia esimerkkejä – olen järjestänyt ne suurin piirtein kronologiseen järjestykseen, sillä ainakin lapsuuden historian tutkijan silmissä niistä on luettavissa pieni tarina muutoksesta. 

Vanhimmat lapsikuvat ovat 1800-luvun lopulta tai aivan 1900-luvun alusta. Ne ovat usein kovin huomaamattomia. Näissä lapset ovat koristeita, ja jatkuvuutta renessanssin palleroisista putto-hahmoista – joiden esikuvia puolestaan olivat antiikin vaasimaalausten ja veistosten Amor -hahmot. Näitä hahmoja löytyy usein rakennusten koristeista, kuten tässä Oslon Nationalteatretin sekä Kulturhistoriska museetin julkisivuilta.

Pojat, leijona ja lokit Norjan Kansallisteatterirakennuksen julkisivun korkeimman kohdan päällä. Alakuvissa vasemmalla Kulttuurihistoriallisen museon pääsisäänkäynnin yläpuolella tiedon soihtuja kohottelevat (viattomuutta symboloivat?) lapsihahmot. Rakennus edustaa varhaista Jugend-tyyliä. Oikealla alla yksityiskohta vanhasta vanhasta Det Norske Livsforsikringsselskap Framin talosta (Bygdøy Allé 4) vuodelta 1921 - tyylillisesti se kuuluu jo seuraaviin lapsuuskuvaustapoihin, mutta temaattisesti se on jatkoa 1800-luvun koristelapsille.

 

                                                                                    

Youngstorgetin suihkulähde vuodelta
1880. Sitäkin koristavat puttohahmot. 

Sama taidehistoriallinen tausta on seppeltä kannattavilla lapsihahmoilla, vaikka teema olikin symbolistien suosiossa. Ylläolevan kuvan pojat juhlistivat aikoinaan Norjan satavuotista perustuslakia vuoden 1914 suuressa näyttelyssä Frognerparkissa, mutta päätyivät Ullevålin sairaalan sisäpihalle potilaita ilahduttamaan (taitelija on Anders Svor). Yhteys esimerkiksi Hugo Simbergin seppelia kannatteleviin poikiin (Tampereen Tuomiokirkossa, 1902-7) on ilmeinen.

Aivan erilainen ideologinen pohja on 1900-luvun alussa nationalismin veistotaiteen lapsikuvauksissa. Norja itsenäistyi vuonna 1905, ja ryhtyi heti luomaan ja kehittelemään kansallista kuvastoa. Tähän kuului tietysti maanviljelijä- tai kalastajaperhe lapsineen. Ei kovinkaan omaperäisesti naisen tehtävää nuorelle valtiolle lähestyttiin nimenomaan perheen kautta, ja julkisissa veistoksissa se tehtiin näkyväksi lasten kautta. Nämä lapset eivät todellakaan ole itsenäisiä toimijoita, vaan roikkuvat äitiensä helmoissa, näistä riippuvaisina – heillä ei ole kuvaohjelmassa itsenäistä roolia, vaan he rakentavat kuvaa ideaaliperheestä.

Äiti ja lapset - osa Rådhusplatsin monumentaali-veistosryhmää,
jossa keskellä on ideaaliperhe konkreettisestikin jalustalle
nostettuna (alla),  ja sen ympärillä mies- ja naishahmoja. Kaksi
veistosryhmistä esittää äitiä lapsineen. Tässä itäpuolen ryhmä.
Kuvanveistäjinä Emil Lie ja Per Hurum 1941-1960.

Reliefi Oslon kaupungintalon oven päältä.
Maanviljelijävanhemmat lähtevät tapaamaan
rannikon väkeä, mummo jää lapsen kanssa
kotiin.  Joseph Grimeland, 1940-luku.

Samanaikaisesti oli kuitenkin kehittymässä jo uusi tapa lähestyä perhettä, tapa, joka varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen tuli yleiseksi, mutta jonka tarkkavainuiset taiteilijat poimivat aiheekseen jo 1900-luvun alkupuolella. Erinomainen esimerkki tästä on se tunnetumpi Vigeland, Gustav. Omaa nimeään kantavassa veistospuistossa isä ja äiti esitetään (lähes) samassa asemassa suhteessa toisiinsa ja lapseen. Myös isän tunneside ja hoivarooli suhteessa lapseen tunnustettiin, ja se oli kuvaamisen arvoinen asia. Oli syntynyt triadi, jossa lapsikin on subjekti, jolla voi olla oma tahto – ja niinpä häntä voidaan myös kuvata yksilönä ja toimijana omaehtoisesti. Vigelandin perhekuvaukset ovat sitäkin yllättävämpiä, koska tiedetään, ettei hänen oma lapsuutensa todellakaan ollut mitenkään idyllinen. Ehkä hän kuvaakin töissään sitä, mistä itse jäi paitsi.

Riemuitsevia lapsia, mutta tässä, poikkeuksellisesti, ahdistunut
äiti. Kaikki ympärillä olevat kuvat siis Vigeland-parkenista. 

Pikkuveli Emanuel Vigeland oli, isoveljensä tavoin, kiinnostunut kuvaamaan elämisen kaarta taiteen keinoin. Omalaatuisena miehenä hän muutti oman tiiliateljeensa hiljalleen mausoleumikseen – tämä rakennus on oman kirjoituksensa arvoinen, mutta nostetaan siitä esille hiljaa murehtiva pikkupoika pääsisäänkäynnin yläpuolelta (vasemmalla), 1940-luvulta. Lapsellakin on tunteet – ja vakavasti otettavat murheet. Osoite on Grimelundsveien 8.

Kun tullaan sitten pitkälle hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikoihin, 1960-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan, voi huomata, että lapsikuvaus jälleen muuttuu: vanhemmat katoavat usein lasten läheltä, mutta toisalta lapsista tulee entistä voimakkaammin viattomuuden ja suojelemisen tarpeen symboleja. Perhe pysyy mukana sitä kautta, että lapset usein kuvataan ryhmissä, pareittain, ja vielä nimeämisellä voidaan korostaa, ettei kyseessä kuvata eri ikäisten lasten ystävyyttä, vaan sisaruussuhdetta. Tämä suhde taas, ainakin julkisissa taideteoksissa, on aina harmoninen.

"Leikkivät lapset" vuodelta 1958. Ryhmään kuuluu myös

kahta poikaa esittävä veistos, mutta kuvanottohetkellä

kyseinen veistos oli kahden itkevän lapsen hallussa.

Arne Durban, 1958. 
Spikersuppa (Stortingetin ja Nationaltheatretin välissä)

Palloleikkien tauolla. "Sisarukset" vuodelta 1964, Ada Maddsen.
Christian Michelsens gate 15B (tavallisen kerrostaloyhtiön piha).

"Ihmisistä huolehtiminen – meidän vastuumme, meidän työmme".

Ada Maddsen 1969. Oikealla olevasta naista ja lasta 
esittävästäteoksesta en löytänyt tietoja. Veistos löytyy Gamla Aker
kirken kirkkomaalta, ja voisi sekä tyylin että teeman käsittelyn
 perusteella hyvin olla 1960-luvulta. Pilestredet 35.

"Seisova poika", Odd Hilt 1958. Paikka on kehä II:n ja
Fagerheimgatanin risteyksen vierustan pieni puisto.

Arne Durban, "Pieni tyttö". Durban (1912-1993) oli
erikoistunut lapsihahmoihin. Outoa kyllä, tästä
teoksesta ei löydy mitään  muita tietoja.  Teos on
Ullevålin sairaalan sisäpihalla.

Mielenkiintoista on, että aivan uusimmissa taideteoksissa lapsuus ikään kuin jakautuu kahtia – toisalta, se on isoveli-vigelandilaista perinnettä noudattaen leikin aikaa, joka kuvataan joko toimintana tai vain leikkivälineiden läsnäolona; toisaalta, se on pikkuveli-vigelandilaisittain etsimisen, maailmaan heitettynä olemisen aikaa.  Monet lapsiveistokset ovat jollakin oudolla tavalla järkyttäviä – aiheena toistuu lapsi, usein hieman rujosti kuvattuna, joka tarkkailee ulkopuolisena, muukalaisena, maailman menoa. Veistoksen esittäminen näin yhtenä kokoelmana kiinnitää myös huomiota siihen, kuinka usein lapsi kuvataan alastomana - silloinkin, kun kyseessä ovat aktiivisesti toimivat ja leikkivät lapset. Vaikuttaa siltä. että lasten kuvaaminen antaa  helpommin taiteilijalle mahdollisuuden ja luvan kokeilla erilaisia vartalon asentoja ja yksityiskohtia kuin aikuisen ihmisen kohdalla. Ja tietysti lapsi ja lapsuus antaa myös mahdollisuuden postmoderniin leikkiin, vaikka sitten yksinkertaisesti mittakaavoja sekoittamalla.

"Pallo", Ulav Orud (2006). Youngstorget.

Annasif Døhlen: "Sisarukset".
Alunperin vuodelta 1979, mutta siitä
on useita versioita, tämä Youngstorgetilla ja
pronssin väristä päätellen valettu 2000-luvulla.
Käsittelyltään tämä liittyy 60-luvun lapsikuviin .

Oslon yliopistollisen sairaalan uudisrakennuksen, Domus Medican, takapiha (Sognsvannsveien 9): lapsia leikkimässä, eli Studium (2012). Tämän lisäksi vaistoskokonaisuuteen kuuluu kaksi hieman isompaa lasta istumassa marmoripenkillä seinän vierellä. Taiteilijan (Charlotte Gyllenhammar - joka ruotsalaisena samalla edustaa ainoana ei-norjalaisia taiteilijoita tässä lapsikavalkadissa) ratkaisu kuvata sadetakkien laskokset 'ylirealistisesti' mutta jättää kasvojen muotoilu luonnosasteelle antaa näille lapsihahmoille etäännyttävän, jopa hieman kammottavan vivahteen. Paikka on sellainen, että veistokset näkee hyvin sairaalan sisältä laajojen lasi-ikkunoiden takaa, mutta ulkopuolella ei mene edes kävelytietä. Satuin paikalle vahingossa oikaistessani - tapani mukaan - hieman epäkonventionaalisella tavalla... (Kiitokset Helille taiteilijan tunnistamisesta!).

Marianne Heske (2014): "Pää N.N." Esikuvana seitsenmetriselle lapsenpäälle on taiteilijan vuonna 1971 Pariisista ostama nukke. Paikka on Torshovdalenin puisto.