Sunnuntaihiihtoa Holmenkollenilla

Myös Oslossa on vallinnut talveton talvi, nyt jo kolmen viikon ajan sumua, sadetta ja plus-asteita. Loistavat norjalaiset ja oslolaiset sää- ja hiihtosivustot internetissä saivat kuitenkin uskomaan, että merenpinnan tasosta kun nousee tarpeeksi ylös, hiihtää yhä voi. Hiihtolomaviikon alkaessa siirtotyöläistä katsomaan tullut perhe päätti viime hetkillä ottaa mukaan myös sukset. 

Helmikuista talvimaisemaa Oslosta (Sofienbergparken)

Sunnuntaiaamun sekasorron jälkeen olimme metroasemalla hyvissä ajoin, mutta Majorstuenin asemalla jouduimme odottelemaan parikymmentä minuuttia Holmenkollenin junaa. Koko ajan laiturille saapui ihmisiä hiihtovälineet mukanaan, ja lopulta juna oli lähes täynnä. Matkustajista suurin osa oli norjalaisia suksineen, mutta vieressämme istuvat kaksi vanhempaa miestä puhuivat keskenään saksaa, ja toisella puolella luettiin kirjaa portugaliksi. Turistejakin ehkä oli liikkeellä, mutta pikemminkin tilanne kuvastaa Oslon monikulttuurista nykyasujaimistoa.

Metro (T-bane) kipuamassa Holmenkollenin rinteitä. Lähes kaikilla matkustajilla sukset mukana.

Kun metro saavutti 300 metrin korkeuden, jouduimme sakeaan pilveen ja Oslovuonon näkymät peittyivät. Jäimme pois Voksenkollenin asemalla; muut perheenjäsenet laittoivat sukset jalkaansa ja lähtivät lyhyelle kierrokselle, itse jouduin etsimään suksivuokraamoa. Se löytyi puolen kilometrin jyrkän nousun jälkeen; olin ainoa asiakas, ja nähtävästi vakuutteluni hiihtotaidoistani ja norjalainen pankkikorttini saivat vuokraamon pitäjän hämmennyksiin, sillä hän unohti ottaa yhteystietoni ylös. Ikävä kyllä rahat hän muisti laskuttaa.

Suojasäässä lähdimme kiertämään lenkkiä, vielä varsin hyväkuntoisia latuja, pitkiä mäkiä ylös ja alas. Välimatkat alaspäin olivat yllättävän lyhyitä – ylöspäin taas eivät. Yksi mäki alas ja toinen ylös, ja kolmannes kuuden kilometrin lenkistä oli takana. Laduilla liikkui monenmoista hiihtäjää, perheitä isompine ja pienempine lapsineen, vakavamielisiä parikymppisiä treenaajia, keski-ikäisiä ja vanhempia kuntoilijoita; hyvin monella urheiluseuran vetimet päällä. Teini-ikäisiä näkyi vain laskettelurinteissä ja -hisseissä. Lisänä  olivat ulkomaalaisryhmät, jotka näyttivät tulleen tutustumaan norjalaiseen ulkoilmaelämään. Heitä näkyi erityisesti kelkkamäkien tienoilla. Holmenkollenilla on useampikin kelkkamäki, joista kuuluisin on puolentoista kilometrin kelkkareitti ’Korketrekken’ (Oslon olympialaisten perintönä) Frognerseterenistä alas aina Midstuenin  metroasemalle, josta kelkkojen kanssa voi taas metrolla nousta mäen päälle! Hyvin oudon näköistä puuhaa. 

Oudoilta näyttivät myös monet latuilmiöt: hiihtäjän rintarepussa pieni koira, punainen villapaita päällään. Koirat jotka juoksevat mäkeä laskevien hiihtäjien rinnalla, välillä hihnassa, välillä vapaina. Osa tuskaisen näköisinä (kuten yksikin märkä cockerspanieli), osa (etenkin eräs labradorinnoutaja) hyvin onnellisen tuntuisena edestakaisin loikkien. Pikkulapset olivat toinen mukana raahattavien olioiden joukko: lapsia oli ahkioissa, rinta- ja selkärepuissa sekä perässä vedettävissä suksilla varustetuissa lastenvaunuissa. Luonnollisesti neli-viisivuotiaat jo hiihtivät laduilla muiden seassa – täällä vaikuttaa olevan tapana, että lapset harjoittelevat hiihtämistä ilman sauvoja. Pikkulasten vanhempien reput pursuivat erilaisia retkeilytarvikkeita, sauvoja ja suksia.

Hiihtoretki pilvessä. Maisemista ei voi juuri puhua.

Puolipäivän lähestyessä sää yhä lämpeni, hiihtäjiä oli vielä enemmän, ladun kunto huononi ja ympäröivä kostea pilvi vain tiivistyi. Lopulta olimme saapuneet hiihtoreitin viittojen mukaan jo Frognerseterenin ravintolalle – joka on varsin kunnioitusta herättävän kokoinen puukartano – mutta taloa ei näkynyt. Kiertelimme melkoisen kierroksen ennen kuin vihdoin löysimme rakennuksen, joka oli koko ajan ollut aivan vieressämme. Emme olleet ainoat, joilta paikka oli ollut hukassa. Lounaalla seurueestamme suurin osa söi norjalaisittain lihapullia (karbonader) ruskeassa kastikkeessa hernemuussin ja perunoiden kera. Itse otin erittäin maistuvaa äyriäissosekeittoa. Paikka oli täynnä sunnuntairetkeläisiä. Lounaan jälkeen hiihdimme metroasemalle, ja pian olimme taas kaupungilla, kävelemässä keväisen kaupungin kaduilla.

Majorstuenin metroasema, vanhan Holmenkollenin radan (rakennettu jo vuonna 1898) toinen päätepiste. 
Takana itse Holmenkollen - ja pilvi.

Norjalaisesta hiihtokulttuurista yleisemmin kertonee jotain seuraava anekdootti: Talviolympialaisten loppumisen jälkeisenä päivänä Norjan suurimman sanomalehden (Aftenposten) etusivun olympiaotsikko: ”Maastohiihdossa suurin pudotus olympialaisissa kolmeenkymmeneen vuoteen” – itse uutisesta selviää, että kyse on vain miehistä, ja vain perinteisistä matkoista (sprintissähän Ola Vigen Hattestad sai olympiakultaa). Norjalaiset miehet eivät siis Sarajevon kisojen (ei mitaleita) jälkeen olleet menestyneet niin huonosti hiihdossa kuin nyt Sotshissa (1 pronssi). Näin siis maassa, joka oli mitalitilaston kakkonen isäntämaan jälkeen (26 mitalia, joista yksitoista murtomaahiihdosta). Vertailun vuoksi: edellinen mitali suomalaismiehelle näiltä matkoilta on vuodelta 1998.

Norjalaiset jatsimuistelmani

Alun perin jazz oli minulle norjalaista. Luulen, että ensimmäinen jatsiin vivahtava levy jota aloin kuunnella ihastuneena oli vasta vuoden 1990 tienoilla kirjastosta lainaamani[1] Jan Garbarekin ja Agnes Buen Garnåsin levy Rosensfole, kokoelma norjalaisia keskiaikaisia sävellyksiä etnofolkiksi käännettyinä. Tästä lähti kiinnostukseni niin vanhaan musiikkiin, ‘maailmanmusiikkiin’, kuin jatsiinkin.  Maistiaisiksi Stolt Oli.

Garbarekista tuli minulle nopeasti hienon uuden musiikin symboli, etenkin kun löysin muutaman vuoden kuluttua edellämainitusta hänen yhdessä Shaukat Hussainin ja Anouar Brahemin kanssa tekemän levyn Madar, jonka avausraidan saksofoniäänen kuljetus saa minut yhä uudestaan tuntemaan olevani jatsin lähteillä – ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Tuo kappale kuvaa samalla erinomaisesti ‘vuonojatsin’ äänimaailmaa, kuten myöhemmin huomasin – vaikka silloin levy liittyi mielikuvissani nimenomaan Lähi-Itään ja islamilaiseen kulttuuriin. Garbarekin melodiset levytykset, joissa saksofonin ääni liukuu loputtoman rauhaisana ja vapaana, kuten I Took up the Runes (esimerkiksi Molde Canticlen alku on ikimuistettavaa Garbarek-tyylittelyä), Twelve Moons ja Visible Worlds, olivat looginen suunta eteenpäin. Samalla tutustuin norjansaamelaisiin artisteihin joiden kanssa Garbarek teki yhteistyötä. Heistä eniten kiinnyin Mari Boinen musiikkiin, jonka (jazz-vaikutteinen) levy Leahkastin avasi minulle taas uuden kulttuurialueen (Näytteeksi kappale Gumppot holvet, Sudet ulvovat).

Jostain syystä en kuitenkaan lähtenyt pidemmälle kohti norjalaisia sävelmiä, vaan kuuntelin yhä enemmän vanhaa musiikkia, samalla kun tutustuin perusjatsin suuriin Amerikan-nimiin. Vasta kierähdettyäni John Zornin ja kumppaneiden juutalaisetnojazzin kautta löysin itseni yllättäen nokikkain Ketil Bjørnstadin kanssa. Yllättäen, sillä hänen usein vähäeleisellä pianonsoitollaan on melko vähän tekemistä eteerisen garbarekmaisen saksofonivenyttelyn kanssa. Hänen levynsä Grace oli suosikkejani vuoden 2002 tienoilla: levyllinen John Donnen teksteihin tehtyä musiikkia. Levyn ‘hitti’ on No man is an island –meditaatio (tässä ikävä kyllä vain kappaleen alkupuoli). Teksti kulkee omilla ehdoillaan, laulaja Anneli Drecker  on vakuuttava. Jos jokin yhdistää näitä norjalaisia, se on hiljaisuuden kutominen osaksi sävellystä.

Mutta miten törmäsin vuoden 2004 tai 2005 paikkeilla Nils Petter Molvaeriin? Taisi silkka uteliaisuus saada minut nappaamaan levyn lainaan Metson musiikkiosastolta. Onnekas sattuma: olin täysin mennyttä, levy oli nimeltään Khmer, enkä tiedä sen parempaa jazz-levyä olevankaan (no, jotkut pääsevät ehkä tasoihin) – nimenomaan kokonaisuutena. Sähkökitara ja trumpetti. Aivan mahdotonta. Tästä se lähtee. Molvaerin levy Hamada lienee ollutkin kutakuinkin ainoa, jonka ilmestymistä olen odotellut kärsimättömänä jo kuukausia ennen sen tulemista markkinoille (2009). En pettynyt.

Jo hieman aiemmin arabialaisvaikutteisen jatsin harrastukseni sai minut kiinnostumaan henkilöstä nimeltä Dhafer Youssef – oud-luuttua soittava jatsimies hänkin – hän ei ole norjalainen, mutta hänen levynsä ääni(tys)maisema on silkkaa vuonojatsia, ja hän onkin tehnyt useat levynsä Norjassa, samassa studiossa, missä niin kovin monet muutkin tämän jutun levyistä on äänitetty. Tässä ‘perus-Youssefia’, Man of Wool, levyltä Electric Sufi. Youssefia, Bjørnstadia ja Molvaeria yhdistää myös heidän työskentelynsä (sähkö)kitaristi Eivind Aarsetin kanssa – tosin tämän huomasin vasta Norjaan muutettuani. Hänen oma levynsä Dream Logic vuodelta 2012 on mielenkiintoista ja oudon hiljaista musiikkia. Ehkä ei pitäisi olla yllättynyt…: Close (for confort). Jo aiemmin olin kuitenkin tutustunut varsinaisen norjalaisen kitarasankarin, Terje Rypdalin, musisointiin. Hän oli mukana niin Bjørnstadin The Sea & The Sea II levyillä, kuin myös erittäin koskettavalla Tomasz Stankon Litania-albumilla (1997), jolle oli koottu Krysztof Komedan musiikkia (tässä linkki nimikappaleeseen). Levyn äänimaailma on kuulas tavalla, jota kai voisi kutsua pohjoismaalaiseksi tyyliksi; puolalaisen Stankon lisäksi levyllä soittaakin neljä ruotsalaista ja kaksi norjalaista.

Se toinen norjalainen tuolla levyllä on Jon Christensen, vähäeleisen tyylitietoinen rumpali-perkussionisti. Hän on soittanut myös Garbarekin, Bjørnstadin (esimerkiksi tuolla linkittämälläni The Sea -levyllä), Anouar Brahemin ja Arild Anderssenin kanssa. Viimeksimainittu on varmastikin Norjan tunnetuin kontrabasisti, ja hänen levyään Arv vuodelta 1993 on pidetty urauurtavana nimenomaan etnojazzin kehittymisen kannalta: Garberekmainen, melodiasta tavallaan irrallinen liruttelu ei ole ainoa tapa tehdä oikeutta perinnekappaleille. Tavallaan tuloksena on ‘aitoa’ kansanmusiikkia nykykontekstissa. Tässä keskiaikainen balladi Sjugu og Trollbrura, laulusolistina Kirsten Bråten Berg, norjalaisen kansanlauluperinteen modernisoija ja elvyttäjä jo 1970-luvun lopulta alkaen. Viimeaikaisesta Anderssenista voi suositella levyä ‘Live at Belleville’ (2008): täältä löytyy Independency I.

Aivan viime vuosina on norjalaista perinnemateriaalia jatsin kielellä käsitellyt Karl Seglem, jonka levyyn New North (2004) itse ihastuin. Seglem nousi viime vuoden lopulla otsikoihin Norjassa, sillä hänen uusimman levynsä (Nyesongar.no) keskeisin soitin on pukinsarvi. Kuitenkin syy, miksi Seglemin löysin, oli toinen: kansankoraali Med Jesus Vil Eg Fara. Suomalainen jazz-virsi-innostus ei siis maailmanlaajuisesti ole poikkeuksellinen ilmiö. Koraalissa laulaja on Berit Opheim, erittäin sympaattinen, kaunisääninen ja tyylitajuinen laulaja, jota sattumalta kuulin syksyn aikana kahdessakin eri konsertissa täällä Oslossa. Ensimmäisessä kyseessä oli myöhäisbarokin italialainen musiikki, ja toisessa saamelainen jazz-messu. Tämä messu Biejjien vuelie / Solkvad olikin varsinainen tapaus; siinä yhdistyivät tekstuaalisella tasolla katolis-luterilainen messu, saamelaiset perinnerunot sekä muinaisnorjalainen Edda-runous, musiikin puolella taas kirkkomusiikki, jazz, joiku sekä kansanmusiikki. Opheim edusti esityksessä norjalaisperinnettä, joiusta huolehti Ulla Pirttijärvi. Säveltäjä Frode Fjellheim on itsekin (etelä-) saamelainen, ja jo pitkään vetänyt omaa jazzbändiään, nimeltään Transjoik. Tässä Manala, äänessä myös Sanna Kurki-Suonio. Toki muutkin norjalaiset muusikot ovat tehneet suomalaisten kanssa yhteistyötä. Yksi esimerkki tästä on Markku Ounaskarin, Per Jørgensenin ja Samuli Mikkosen levy Kuára, jossa on helppo tunnistaa vuonojazzin ja ECM-äänityksen vaikutukset trumpetin äänen leijuessa tundramaiseman yllä.

Biejjien vuelie / Solkvad. Esitys 17.11. Vasemmalla koskettimien ääressä säveltäjä Frode Fjellheim, kitarassa Andreas Aase, sitten Ulla Pirttijärvi, Berit Opheim, tumpetissa (ja vuohensarvissa) Hildegunn Øiseth, ja rummuissa/perkussioissa Hans Hulbaekmo. Mukana myös HiNT -kuoro 

Tällä hetkellä jazz on minulle taas nimenomaan norjalaista. Tämä norjalainen jazz-’scene’ on uskomattoman laaja, monipuolinen ja ammattitaitoinen. Taustalla on monen keskeisen toimijan vuosikymmenien työ ja yhteistyö. Muusikot ovat hioneet taitojaan toistensa kanssa. Toisaalta, olen pääsääntöisesti tutustunut Norja-jazziin nimenomaan tietystä näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikkapa etnojatsiksi. Tavallaan vain Ketil Bjørnstad edustaa toisenlaista estetiikkaa – mutta hänkin sopii laajemman termin, nu-jazzin, kattotermin alle (http://en.wikipedia.org/wiki/Nu_jazz) - ja toki hänkin on levyttänyt ECM:n ja Manfred Eichnerin suojissa. Tämä vääjäämättä on jättänyt tästä kirjoituksesta paitsioon suuren joukon merkittävää norjalaista jatsia.

Viimeisen sanan ja äänen tässä kirjoituksessa saakoon Jørgensenin nuorempi trumpetinsoittajakollega, Arve Henriksen. Häneen kiinnitin huomioni aivan viime vuoden lopulla luettuani The Guardianin levyarvostelun hänen uusimmasta levystään Places of Worship (2013), mutta varsinaisesti hän ja hänen vanhempi levynsä Cartography (2008) oli vasta tämän vuoden löytöjä. Nimeä myöten hänen levynsä kiehtoo. Kenties lupailen liikoja, mutta hän tuntuu samalla kertaa sekä vahvasti jatkavan norjalaisen ECM-jazzin perinnettä, että lopultakin tuovan siihen uutta särmää. Sorrow and its Opposite, olkaa hyvät.

---

[1] Ajatukseni silloin oli, että pitää sokkona lainata kiinnostavia levyjä, niin yleissivistys karttuu. Hedelmällistä idealismia, näin jälkikäteen ajateltuna.  Ja kiitokset Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolle.