Vuorelle kiipeämisestä

Heräsimme pilvessä. Tunturimajatalon aamiaisen aikana pilven alareuna oli hieman noussut, säntäsimme laakson jyrkkää reunaa ylös, toiveikkaina mutta valmiina alistumaan. Meillä oli vain tämä yksi päivä. 

Kosteat ja liukkaat kivet pyörivät jalkojen alla, kun heitimme hyvästit viimeisille näköaloille laaksoon ja ihmeelliseen jääkauden kasaamaan suistoon – klassinen delta (kreikan D –kirjaimen muodon mukaan nimetty). Pilvi sakeni, näkyvyys tippui muutamiin metreihin; yritimme laskeskella, kuinka paksuja tällaiset pilvet voisivat olla… Tauolla jotain sinistä alkoi väikkyä yläpuolellamme, ja samassa, kuin joku olisi vetänyt verhon syrjään, valkoiset ja mustat hahmot alkoivat saada muotoa. Vuoret. 

Typerryttävä hetki. Jatkoimme eteenpäin, ylöspäin, minulla typerä, leveä kestohymy. Vastaan tuli, aamukymmeneltä, kaksi reipasta kulkijaa rinkat selässä. Oli vaikea ymmärtää, missä he olivat edellisen yön viettäneet. Nousimme vuoristolaaksoon, kivien sekamelska, soljuva puro – edessä valkoisena hohtava jyrkännerinne, kuin amfiteatteri: 250 metriä lumirinnettä ylös. 

Uusi kokemus sekin: ei paikkaa istua, ei tukea, vain nousu ja hengästys. Amfiteatterin reunalta oli melkoiset näkymät alas vastapuoliseen laaksoon ja alapuolisiin pilviin. Mutta matka jatkui vielä 300 metriä ylöspäin, yhä jyrkemmäksi käyvää kivikkorinnettä. Tämä ei ollut enää vaellusta, vaan vuorikiipeilyä. Jos lumessa ei olisi näkynyt, että joku oli siitä kulkenut, retki olisi varmaan jäänyt siihen. Lyhyiden taukojen jälkeen muutama askel ylös ja sama puuskutus, syke huipussa – juuri alkanut flunssa painoi keuhkoissa, eikä kahdessa kilometrissä happeakaan ole kuten alempana.

 Lopulta ylhäällä. Vinjeronden, 2044 metriä; takana yhteensä 900 metriä nousua. Sellainen uupumus oli uutta itselleni, eväätkään eivät maistuneet. Hieman pelästyin, ja myöhemmin luinkin, että ruokahaluttomuus on vuoristotaudin ensioireita. Kun lisäksi huomasin, että lopulliseen päämääräämme, jonne luulimme pääsevämme näppärästi vuorenharjannetta pitkin, täytyisi ensin laskeutua sata metriä alas, olin jo valmis kääntymään tältä ensimmäiseltä huipulta takaisin. En tietenkään malttanut, kun hieman aloin toipua, ja veljenikin katsoi minua hieman kieroon kun moisesta puhuin. Viereisellä huipulla näkyi kiipeilijöitä, mutta ‘meidän’ reittiämme oli tulossa vain eräs toinen kaksikko hieman perässämme, äiti ja tytär kuten myöhemmin saimme huomata.

Jatkoimme siis. Rinteen jyrkkyys oli suorastaan huvittava, paikoitellen yli 45 astetta. Sitä alas, ja sitten ylös. Vuorenharjanteella käveleminen oli uusi kokemus, korkeuserot puolen kilometrin luokkaa kummallekin puolelle, toiselle puolelle lähes pystysuorasti. Nousu Rondslottenin huipulle (2178) oli lopultakin suhteellisen helppo pelostani huolimatta – taisimme tulla sen ensimmäisen nousun, tai sen alkupuolen, kannaltani vain liian vähillä tauoilla. Mieleen myös tuli, että kesällä, ilman lunta, kiipeily saattaisi olla jonkin verran helpompaa.

Alaspäin matka joutui helpommin – minulta. Veljelläni oli nyt omat ongelmansa jalkavaivojen takia. Aurinko paistoi, hanget hohtivat ja ympärillä levisivät käsittämättömät vuoristomaisemat, näkyvyys ainakin puolensataa kilometriä. Pidimme taukoja, napostelimme eväitä, otimme valokuvia, nautiskelimme. 

Tosin jossain vaiheessa alkoi tulla joltisenkinmoinen nälkä – olimme kulkeneet norjalaiseen tyyliin suklaa–kahvi–voileipä -eväillä koko päivän; kahdeksan tunnin retken jälkeen olimme kuitenkin taas tunturimajalla, ja ryhdyimme valmistautumaan ravintolan kolmen ruokalajin illalliseen. Elämäni upein retkipäivä, tosin ei elämäni upein retki. Erämaiden leirinuotioelämä on jotain toista.

Kuvassa vasemmanpuoleisin huippu on Rondslottet (2178), keskeillä on Vinjerondet (2044). Näiden välissä oleva sadan metrin syvyinen 'kuru' ei kuvassa näy;  sen äärimmäinen ylänurkka näkyy juuri Vinjerondin vuorenkyljen vasemmalla puolella. Oikealla oleva huippu on Storronden (2138). Sinne seuraavalla reissulla…

Ps. jos haluat katsoa mitä tahansa kuvaa suuremmassa koossa, napauta kuvaa - to see the picture larger, just click on it.

Kuvia metsistä ja metsien vieriltä

Metsä, vieraskin, on ystävä. Rungot kurkottavat taivaisiin, oksat tervehtivät, vihreys. Loppusyksystä näkee ja kuulee pitemmälle, tiaiset rapistelevat ja närhi rähisee, käpytikka naputtaa jossain kauempana. 

Nordmarkin metsiä kulkiessa pääsee kaupungin hälystä. Kun vielä malttaa poiketa syrjään isoimmilta poluilta, ei jää lastenvaunujen, koiralaumojen eikä maastopyöräilijöiden tielle. Samalla välttää norjalaisten polkujen juuriesteet ja loputtoman, terävän kivikon: Skandien nuori, vain reilut 50 miljoonan vuoden ikäinen kiviperä tuntuu jalkojen alla hyvin erilaiselta kuin lempeät suomalaiset kymmenisen kertaa vanhemmat Kölivuoriston jäänteet.

Keskellä metsää hyvin varusteltu lauantaileiri

Norjalainen maasto on pienipiirteistä ja vaihtelevaa: jyrkkiä kallioseinämiä ja rotkoja, syvään uurtuneita purouomia – ja nopeasti sitä kulkee lehtomailta tammenvesoineen ja pähkinäpuineen kuivankuiviin kangasmetsiin sekä taas kosteisiin sammalpeitteisiin peikkokuusikoihin. Oman haasteensa  tuokin  kasvillisuuden ajoittainen   rehevyys:   täällä kulkija  tulee nopeasti jääkauden jälkeisen merenrantaviivan yläpuolelle, joka Oslon rinteillä kulkee 220 metrin korkeudessa – sen yläpuolelta ei meri ole huuhdellut ravinteita pois muutenkin reheviltä kalkkipitoisilta kallioilta. Sienestävälle tilanne on haastava mutta hauska: norjalaiset kun ovat luonnossakulkijoita, sienet polkujen varsilta katoavat, ja huonolla paikallistuntemuksella helposti kulkee risukosta heinikkoon ja kallioille näkemättä sienen sientä.

Mutta kun metsän metkut oppii, on hauska kiivetä mäenrinnettä tummanvihreäsammaleista purojuostetta pitkin ja noukkia suppilovahverot mustikanvarpujen seasta, vierellä hiljainen solina, tuuli.

Norjan geologisia erikoisuuksia: pienenpienellä Båntjern-lammella (yllä) on itsetehty uimahyppyteline (alla). Lampi on muutenkin mielipaikkojani lähimetsissä, ainakin näin syysaikaan, jolloin kulkijoita ei ole aivan tavattomasti – kapea vesinoro tippuu jyrkänteeltä suojaisen lammen tyyneen pintaan (facebook -sivuni pitkäaikainen Koli-jäljitelmäotsikkokuva on otettu tuon kallion päältä).

Nordmarkissa on lähes joka viikonloppu ainakin

jokin ulkoilutapahtuma. Tässä on kolmen 

kollenin juoksua Vettakollenilta katsottuna:

17 kilometriä jatkuvaa ylä- ja alamäkeä kapeilla

metsäpoluilla. 

Ulkoilutapahtuma Sognvannilla: eväsretkeilijöitä, grillaajia, erilaisia 

pyörillä ja lihasvoimilla kulkevia värkkejä, kanotoijia ja kannettava

kiipeilyseinä. Jonkinlainen erityisjuttu näytti olevan järven uiminen

päästä päähän, noin kilometrin matka.

Retkikulttuurista I: omat roskikset

kertakäyttögrilleille

 

Retkikulttuurista kertoo myös edellisen kuninkaan kuvaaminen hiihtämässä, anorakissa, puusuksilla ja koira seuranaan. Ei voi mitään, Olavista tulee isoisäni mieleen: aivan sama hahmo, aivan samanlaissa varusteissa. Hauska että hänelläkin on nyt muistopatsaansa – vaikka vain omassa mielessäni, Holmenkollenilla.

Retkikulttuurista III: pronssinen kuningas ikuisella sunnuntailenkillä Holmenkollenin vakavahenkisten ammattiurheilijoiden keskellä.