Autoilusta ja sen liepeiltä

Varokaa putoavia lehtiä! Tämä liikennemerkki on tarkoitettu lähinnä raitiovaunukuskeille. On täällä toki autoilijoillekin liikennemerkkejä, joita harvemmin Suomessa tapaa, kuten ‘varo lampaita’ merkki. Kun ensimmäistä kertaa tuon merkin näin, se hieman hymyilytti – mutta samassa tiellä seikkailikin kaksi lammasta, ja pian kolmas juoksi kuolemaahalveksuvasti toisten seuraan auton nokan editse.

Yksi paikallisista liikennemerkeistä herättää erityistä hämmennystä: päällisin puolin kyseessä on sama merkki, jota Suomessa käytetään 'suojatietä' osoittamaan – mutta Norjassa se ei olekaan osoitettu jalankulkijoille kertomaan kohdasta, jossa katu voidaan ylittää erityistä varovaisuutta noudattaen. Täällä sen kohdalla autoilijat hidastavat, varmistavat, ettei lähistöllä ole jalankulkijoita tai muuta kevyttä liikennettä, sekä tarvittaessa pysähtyvät. 

Täällä on myös kymmenittäin liikennemerkkejä, jotka muistuttavat erilaisista kameravalvonnan muodoista sekä tietysti merkkejä, jotka viittaavat erilaisiin tapoihin kerätä ja suorittaa tietullimaksu. Useiden kaupunkien ympärillä on tullirengas, bomring – eli autolla ei pääse kyseiseen kaupunkiin tai sieltä pois maksamatta tullia. Lisäksi pääteillä ja joissain tunneleissa ja silloilla kerätään maksuja (tullitie: bomvei). Useimmiten autojen lukulaitteet automaattisesti keräävät maksut liikuttaessa pääteillä – käteismaksukin on usein mahdollinen, tai jälkikäteismaksu internetissä. Lukulaitteettomista autoista otetaan pääteiden tulleilla kuvat, ja lasku tulee suoraan kotiin – myös ulkomaille. Lisäksi on suuri joukko teitä, joita ylläpidetään yksityisesti ja joilla kerätään maksuja; käytännössä maksu avaa puomin (bom) ja matka jatkuu. Yksittäinen tietullimaksu on yleensä parin euron luokkaa, poikkeuksena lauttoja korvaavat uudet siltayhteydet.

Yllä olevassa kuvassa on täysin tavallinen nopeusrajoitusmerkki täysin tavallisessa norjalaisessa tiemaisemassa (Kvamin kylään tultaessa, Lillehammerista pohjoiseen) – erikoisen siitä tekee vain se, että 50 km/h on aivan tavallinen rajoitus Oslo – Trondheim –valtatiellä, joka yhdistää Etelä- ja Pohjois-Norjan. Norjassa suurimmatkin tiet ovat usein kapeita, ahtaissa laaksoissa, tunneleissa tai vuorenrinteillä kiemurtelevia väyliä. Aikaa kuluu ajamiseen melkoisesti enemmän kuin Suomessa liikkuessa.

Rondane, Sprangetin parkkipaikka, lauantai 28.9.2013                 

Oslo, Frogneseterin ulkoilu'maja', sunnuntai 13.10.2013               

Autoillessa kiinnittää huomiota myös autojen väritys: siinä missä Suomessa noin viidennes autoista on punaisia, ja reilu kolmannes punaisia tai sinisiä, Norjassa musta-harmaa-valko -skaala hallitsee noin kolmea neljäsosaa autoista – suhde täällä on melko tavalla sama kuin muualla länsimaissa. Jos katsotaan isompia perheautoja, joilla norjalaiset lähtevät viikonloppuna retkeilemään, väriskaala tuntuu yhä rajoittuneemmalta. Vasemmalla muutama satunnaiskuva (vieläpä ajalta ennen kuin kiinnitin huomiota tähän väriasiaan).

Autoissa on muutakin mielenkiintoista kuin väri – enkä tällä tarkoita nyt sitä, että täällä näkee jättikatumaastureita, urheiluautoja ja sähköautoja huomattavan paljon enemmän kuin Suomessa – nimittäin rekisterilaatat. Ammattiautoilijan tunnistaa vihreistä laatoista, sähköauton rekisterinumero alkaa kirjaimilla EL, kaasuauton GA, mutta ennen kaikkea täällä on säilytetty järjestelmä, jossa auton laatoista näkee rekisteröimispaikkakunnan. Perussääntönä on, että aakkosjärjestys etenee etelästä kohti pohjoista: Niinpä D ja E –alkuiset laatat tulevat Oslosta, laatat aakkosissa välillä SN ja TE Bergenistä ja ZZ-laatat Lakselvista. Huippuvuorilla on kuitenkin ZN –laatat, koska Huippuvuoret kuuluu Tromssan ‘lääniin’ (fylke). Tarpeetonta mainitakaan, että norjalaiset ovat kovin ylpeitä tästä järjestelmästä, vaikka hienostelijat saattavatkin haluta kotikaupunkinsa laattojen sijaan Baerumin kunnan laatat, koska paikka on maineeltaan kuin Norjan Kauniainen – siellä on Norjan korkein keskimääräinen tulotaso: 371 000 kruunua vuodessa, eli noin 46 000 €. Tämä on varsin kohtuullista yli 100 000 asukkaan paikkakunnaksi – kauniaislainen tienaa keskimäärin 57 000 euroa, mutta asukkaita onkin vain 9000.

Oslossa näkee melkoisesti erikoisia, hienoja ja erikoisen hienoja autoja.
 Tässä yksityiskohta erään sunnuntaiajelulla olleen oslolaisen menopelistä. 

Retkellä norjalaiseen tapaan

Mitä ajatella maasta, jossa retkeilyohjeiden varustelistoilla ‘ruoka’ mainitaan vasta erityisen vaativien retkien kohdalla? 

Olin kyllä kuullut, että autiotupakulttuuria ei Norjassa ole, ja että visa on ainoa mitä retkeilijä (yllään olevien harkituin värisävyin varustettujen vaatteiden lisäksi), mutta silti Rondvassbun tunturimaja pääsi yllättämään. Kansallispuistossa keskellä tunturiylänköä tuhannessa metrissä sijaitseva maja on kuin pieni kylä paritonnisten vuorten juurella. 

Rondvatnet ja Rondvassbun erämaamaja ('hytte'). 

Majan kaupasta saa lähes mitä retkeilyvarusteita tahansa, sänkyjä on 138 vieraalle, ja sesonkiaikaan ruokapuolta hoitaa täysipäiväinen kokki. Norjan turistiyhdistyksen, DNT:n, ylläpitämä maja imuroi erämaasta kaikki suojiinsa. Mat med utsikt, ruokaa näköalalla, on paikkojen ravintoloiden motto – tavoitteena tarjota retkeilijöille paikallista ruokaa paikallisten tuottajien raaka-aineista. DNT:n logo löytyy ruokailuastiastoista – ja jopa voipaperi, johon (korvausta vastaan) aamulla voi kääräistä matpakke-leivät päivän retkeilyä varten, on turistiyhdistykselle erikoisesti suunniteltu (siihen on painettu Etelä-Norjan kartta kaikkine DNT-majoineen). Kieltämättä on myös näppärää täyttää aamuisin termospullo kuumalla kahvilla, teellä tai kaakaolla (n. 5 €). Illalla sitten odotti suihku (n. 1,5 €), kuivaushuone märille vaatteille ja pyyhkeille, ja tietysti kolmen ruokalajin ateria (n. 40 €), kynttilän valossa ja, toden totta, näköalalla. Pimenevä järvi, vuorten välissä Linnunradan hohtaessa, antoi mukavan lisän tunnelmaan. Viinilista oli kunnioittavan pitkä, ja olut (n. 8 €) soveliaan raikasta. Sitten olikin mukava käydä nukkumaan (n. 40 €), liiketunnistinvaloilla varustettuun huoneeseen, pehmeälle patjalle. Unien jälkeen olisi taas odottamassa kaikki hotellistandardit ylittävä aamiainen (n. 18 €). Vain sauna puuttui.

Rondvassbun maja on perustettu alunperin vuonna 1903, ja se sijaitsee Rondanen kansallispuiston – joka on Norjan vanhin (perustettu vasta 1962) – reunamilla, noin kuuden kilometrin, eli vajaan parin tunnin rauhallisen kävelyn päässä paikasta, mihin auto pitää jättää. Parkkipaikalta saattoi tosin vuokrata polkupyörän. 

Parkkipaikka kuutisen kilometriä vuorten juurelta. Tulessamme lauantaina parkkipaikka oli täynnä,
kuvassa tilanne maanantaina puoliltapäivin. Sesonki on ohi.

Vaikutti siltä, että paikallisilla – tai niillä ‘puolipaikallisilla’ joilla oli mökkinsä heti kansallispuistoalueen ulkopuolella – oli tapana tulla iltalenkille erämaamajalle, juomaan oluet tai kuumat kaakaot. Hieman kauhistuneena seurasimme, kun yhdeksän aikoihin pilkkopimeästä yöstä saapuivat pöyräillen majalle isä ja reilusti alle kymmenvuotias tyttö. Kun olimme laskeneet illalla erämajan eteisestä noin 80 jalkineparia, seuraavana päivänä itse vuorilla hämmästyimme: näimme koko päivänä maastossa korkeintaan kymmenkunta ihmistä, ja tapasimme yhteensä neljä (4!) retkeilijää – loistavassa syyssäässä.  Meidän lisäksemme alueen korkeimmalla vuorella kävi äiti teini-ikäisine tyttärineen. Sen päivän iltana, sunnuntaina, kun majan eteisessä laskimme vain parikymmentä jalkineparia, erämaan rauha tuntui laskeutuneen majoitukseemmekin. Edellinen päivä (28.9.) oli ollut sesongin viimeinen  lauantai.

Myhäilevä norjalainen vuoristokissa: hyötyeläin, joka olisi
tarpeen myös monella suomalaisella autiotuvalla pitämässä
sopulit ja myyrät kurissa ja nuhteessa. 

Kenties palvelutasosta johtui, että lauantai-iltaisen erämaaseurueen koostumus poikkesi radikaalisti suomalaisesta retkeilijäporukasta. Noin parikymppisen tai hieman nuoremman nuorison osuus oli vahva – kaveriporukalla tultiin viettämään syksyistä viikonloppua vuoristossa. Toisaalta myös perheitä lapsineen oli lukuisasti, ja näissä taas oli silmiinpistävää miten usein liikkeellä oli joko isä tai äiti laps(i)ensa kanssa. Siinä missä itse on tottunut näkemään suomalaisilla erämajoilla melko paljon jo varsin ikääntynyttä porukkaa, norjalaisella tunturimajalla ikäjakauma on huomattavasti tasaisempi. Toki mukaan mahtui myös myhäileviä eläkeläisiä.  

Kunnon norjalainen saattaa lähteä lähiretkelle tummanvihreässä asussa - tai oikeastaan missä asuassa tahansa - mutta kun edessä on retki vuorille, jos lyhyempikin, on pukeudutava kansallisiin väreihin: yli kolme neljäsosaa Rondanen matkalla tapaamistamme patikoijista käytti tummansinistä tai punaista goretex (tai vastaavaa) takkia – ja punaista mielummin kuin sinistä.  Mikäli tämä ei jostain syystä onnistunut, vähintään hanskojen, kaulahuivin tai pipon oli jollakin tavalla osoitettava mistä kulkija on kotoisin. Paljakalla sini-puna-valkoinen pipo näkyykin kauas, vaikkei turvallisuus varmasti ollutkaan asusteiden valinnassa keskeisintä. Ja luonnollisesti kunnon norjalainen nostaa lipun (tosin aika pienen) salkoon erätelttansa ylle.  Vitsailin veljeni kanssa tästä pukeutumiskoodista kävellessämme poispäin kansallispuistossa – ja kuin pilkallaan juuri silloin vastamme tuli harmaanvihreisiin pukeutunut kulkija. Sattumalta hän kuitenkin puhutteli meitä, ja paljastui ulkomaalaiseksi.

Kahden vuorokauden retkemme ei ollut erävaellusta, vaan vuorikiipeilyä ja eräänlaista after ski –elämää – jotain aivan toista kuin odotimme. Ja ennen kaikkea: hulluja nuo norjalaiset – delirant isti Norwegiani.

Näköala Rondslottenilta, 2178 metrin korkeudesta. Ei tämä erävaellusta ole, mutta on tässä hyvätkin puolensa. 
Takana Jotunheimenin ('jättiläisten koti') vuoristoalue skandinavian korkeimpine vuorineen (Galdhöpiggen 2469 m. 
ja Glittertind noin 2452–2466 m. – kiveä on 2452 metriin saakka, ja sen jälkeen vaihtelevan paksuinen kerros jäätä)

Alkoholitonta Norjaa

Norjalaisen alkoholipolitiikan yksi kukkasista on jokaisesta kaupasta löytyvä valikoima alkoholittomia oluita.  Tähän pakottaa Norjassa se, että kaikki alkoholin mainonta on kiellettyä: jotta panimo saisi nimensä esille, sen täytyy valmistaa tätäkin juomaa. Toisaalta, norjalaiset selvästi myös ostavat sitä – alkoholittoman oluen juominen on Norjassa niin sanotusti 'trendikästä' ja onhan se toki pullohinnalla mitattuna (8-9 kruunua, noin euron) halvin juoma, mitä norjalaisesta kaupasta saa. 

            Erikseen vielä on alkoholiton vierrekalja, vørterøl, jota myös myydään kolmanneslitran pulloissa. Maku on jostain suomalaisen kotikaljan sekä virolaisen/venäläisen kvassin välimaastosta.  Aikanaan juomaa markkinoitiin erityisesti lapsia vahvistavana, sekä yleisemminkin urheilujuomana. Tämä historia näkyy yhä pullojen etiketeissä.  

Kuvassa Aassin panimon karhu kumoaa jokapäiväistä vørterøl -voima-annostaan. Outoa kyllä, sinipunaisesta etiketistä päätelleen karhu ei selvästikään suosi Aass-panimon omia tuotteita, vaikka mainoslauseen mukaan Aass on tarkoitettu 'hyviin hetkiin'.  

Norjassa 30-luvun lopulla vørterøl-pullojen etiketteihin olivat vakiintuneet olympiarenkaat urheilullisuutta ja voimajuoman mainetta korostamaan – ja ne myös rekisteröitiin tuotemerkiksi. Vuonna 1952 Norjan olympiakomitea joutui jopa pyytämään Frydenlundin panimolta lupaa saada käyttää Norjassa omana tunnuksenaan olympiarenkaita. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin panimo möi Norjan-oikeutensa merkkiin yhdellä kruunulla olympiakomitealla, mutta samalla se varmisti itselleen oikeuden jatkossakin käyttää renkaita vørterøl–etiketissä. Nykyisin oikeudet ovat Ringnes –panimolla (ks. kuva alla), joka myös mainostaa, että vørterøl antaa ruumiinvoimia, ja se on "valmistettu puhtaista raaka-aineista Ringnesin perinteiseen tapaan". 

Sarjassa tietoa joita ilman ihminen ei voi elää, tarjoan vielä alkoholittomien norjalaisten bulkkioluiden makutestin – ikävä kyllä internetistä löytyvän norjalaisen oluttestin voittajaa, Munkholm Classic Alkoholfritt øl –olutta ei kaupasta löytynyt.

A)  Clausthaler Classic Premium Non-Alcoholic. Juoma on norjalaiselle Hansa –panimolle Saksassa valmistettu, lähes kirkas ja runsaasti vaahtoava juoma (sanaa 'olut' ei pullosta löydy!), joka on valmistettu perinteisin menetelmin (eli alkoholi on poistettu siitä jälkikäteen) vuoden 1912 puhtauslain (renhetsloven) mukaisesti – tosin pullossa on vuosiluku 1516 muistuttamassa saksalaisesta saman sisältöisestä laista. Eli vain vettä, mallasta ja humalaa – hiivakin on myöhempi lisäys, koska nykyolutta ei ilman sitä tehdä (paitsi Belgiassa lambic-oluita). Laki kumottiin EU:n vaatimuksesta Norjassa vasta vuonna 1994 – viimeisenä maana maailmassa. Takaisin Clausthaleriin: oluessa on yllättävän kestävä vaahto, ja siinä on kellanvaalenruskea, voimakas väri ja yrttinen, mieto tuoksu. Maku on yllättävän täyteläinen ja humaloinnista hieman kitkerä. Läpi tulee myös hieman omituinen makea hunajainen vivahde. Jälkimakua on jonkin verran, lähinnä humaloinnin kitkeryys jää suuhun. Ruuan kanssa hyvin viilennettynä olut on kertakaikkisen erinomainen ruokajuoma – ruuan kanssa nautittuna itseäni oudoksuttava ‘tahmea’ maku ei pääse esille.

B)  Aass Uten. Alkoholfritt øl Tämä ytimekkäästi nimetty (“Ilman”) juoma on Norjan vanhimman yhä toiminnassa olevan panimon Aassin tuotantoa, ja sekin noudattaa puhtauslain säädöksiä. Juoma on täysin kirkas, ja saman värinen kuin Clausthalerkin. Tuoksu sen sijaan on lähes olematon. Tämäkin olut on voimakkasti humaloitu, mutta maku on selvästi kuivempi kuin edellisessä oluessa; makeuden puute ja vähäisempi hiilidioksidipitoisuus antaa tasapainoisemman (ja samalla neutraalimman, tai mitäänsanomattomamman) suutuntuman kuin Clausthalerissa. Mietojen ruokien (turskan, sanoisin) kanssa tämä on parempi valinta kuin Clausthaler, joka puolestaan on epäilemättä edukseen makkaroiden seurassa.

C)   Munkholm Alkoholfritt øl mainostaa olevansa ‘pantu kuin aito olut’ (Bygget som ekte øl) – ja toden totta, toisin kuin edelliset, se ei ole aito olut, ja siihen on lisätty antioksidantteja, happamuuden-säätöaineita sekä hiilidioksidia. Väriltään juoma muistuttaa edellisiä, ja se on yhtä kirkasta mutta vielä hajuttomampaa kuin Aass. Vaahto katosi lasista heti – humaloinnin katkeruus puraisee ensin, mutta katoaa saman tien – jälkimakua ei ole lainkaan. Varsinainen suutuntuma on äärimmäisen ohut. Aika kamalaa.

D)  Munkholm Bayer Alkoholfritt øl. Edellisen jälkeen odotukset eivät ole korkealla, etenkin kun vielä lasiin kaadettaessa olut ei vaahtoa lainkaan. Myös tämä olut on ‘kuin’ aito olut, mutta väri on keskiruskean punertava ja täysin kirkas. Makeanmaltainen vieno tuoksu muistutaa Clausthaleria. Suutuntuma on oluista selvästi täyteläisin, humalointi on hyvä, ei kitkerä, maussa mallaskin tuntuu. Mitään outoa tässä ei ole, jos ei pidä outona sitä norjalaista piirrettä, että tummia lager-oluita kutsutaan täällä baierilaisiksi (Bayer øl). Päihittää mennen tullen muut testin oluet, ja kaikki suomalaiset ykkösoluet siinä sivussa. Erinomainen ruokajuoma.

Lisää norjalaisesta alkoholipolitiikasta myöhemmin syksyllä – kuten myös, toivottavasti, suuri fiskekake-testi. Tuskin maltan odottaa!