Kielimietteitä norjan äärellä

Norjan kieltä ei ole. Perusitänorjalainen akateemisehko bokmål on suomalaisen silmiin kuin tanskaa kirjoitettuna ruotsiksi, helppo ymmärtää ja lukea. Ja juuri kun sitten luulee osaavansa ‘norjaa’, eteen tulee teksti, jossa jokainen sana on jollakin tavalla kirjoitettu oudosti. Sanakirjoista on turha etsiä apua, koska ne on ylensä laadittu oikeinkirjoitusohjeenaan 'standardi/radikaali' bokmål. 'Maltillinen/konservatiivinen' bokmål (jota ennen kutsuttiin nimellä riksmål, sana jota nähtävästi voidaan käyttää nyky-Norjassa myös halventavasti ‘liian’ tanskalaisvaikutteisesta ja hienostelevasta kielestä) vaatisi tanskan sanakirjaa, maltillinen nynorsk taas usein selviää, kun sanoo sanan äänen ja miettii, miten sen voisi toisin kirjoittaa – mutta radikaali nynorsk on jo melko arvoituksellista. Niin, ja sitten on vielä arkaainen nynorskan muoto, jota kutsutaan nimellä høgnorsk. Nynorsk ei ole puhutun kielen muoto: murteita puhutaan, nynorskia kirjoitetaan. Kovin on selkeää.

Norjan kieltä ei todellakaan ole: kaikki puhuvat sitä aivan omalla tavallaan. Toki Suomessakin on jonkinlainen murrebuumi, eikä 70-luvulla poliitikko tai yliopistoihminen olisi voinut julkisesti esiintyä kuten nyky-Suomessa jo voi – mutta Norjassa oman murteen puhuminen on ollut jo vuosikymmeniä sääntö, ei piristävä tai ärsyttävä puheen lisämauste. Näin myös yliopiston luennoilla, televisiouutisissa ja parlamentissa. Tuskin yllättäen, norjalaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä tästä. 

Käytännössä jos keskustelukumppanini ei ota huomioon ulkomaalaisuuttani (kuten yllättävän usein käy kun lähden liikkeelle aran suomenruotsini kanssa), ymmärrän joka kolmannen keskustelukumppanin puhetta hyvin, saan toisen kolmanneksen puheesta tuskin mitään selvää, ja loppujen juttuja pystyn seuraamaan kovasti ponnistellen. Aamupäivisin puhun täällä jonkinlaista skandinaaviskaa ja ymmärrän norjaa (ainakin tätä sanakirjojen kielimuotoa, ‘standard østnorsk’) – mutta työpäivien lopuilla, väsyneenä, olen englannin armoilla.

Norjassa keskustellaan pakkonorjan opiskelusta kouluissa. Nykyisin koulupiireittäin äänestetään, annetaanko opetus lähtökohtaisesti bokmålina vai nynorskina, mutta vähintään kymmenen oppilaan ryhmille pitää taata koulunkäynti myös ‘toisella kotimaisella’. Kuitenkin 13-vuotiaana, siis kahdeksannella luokalla, yläkoulun alussa (aivan, Norjassa oppivelvollisuus alkaa kuusivuotiaana), on alettava opiskelemaan pakkonorjaa, tai siis sitä toista kielen muotoa. Ajanhukkaako? Kansallisen kulttuurin ylläpitämiseksi sitä täällä kutsutaan.

Käytännössä nynorsk on alakynnessä – noin 13% koululaisista käy koulunsa tällä kielellä, etupäässä länsi-Norjassa. Vastaavasti noin 12% norjalaista asuu kunnissa jotka ovat valinneet nynorskin viralliseksi kielekseen.  Periaatteessa Norjan yleisradiossa ja yliopistoissa pitäisi kaikessa mitattavissa olevissa formaateissa (kuten ohjelman pituus, nettisivujen määrä) olla vähintään neljännes ‘toista’ kielimuotoa (käytännössä nynorskia), mutta tästä jäädään vähintäänkin kymmenisen prosenttiyksikköä jatkuvasti – käytännössä ero voi olla suurempikin eri elämän alueilla: Oslon yliopiston pro graduista vuonna 2009 vain 0.02% kirjoitettiin nynorskaksi.  

Periaatteessa kaikki virallinen on oltava valittavissa kummallakin kielimuodolla; wikipediassa tämä ei tietenkään ole pakollista, mutta tässä bokmål –artikkeli nynorskaksi, ja tässä nynorsk-artikkeli bokmål-wikipediasta. Jotkut hallintopalvelut on myös saatavissa muilla vähemmistökielillä: Norjan meteorologian laitoksen erinomainen sääsivusto on esimerkiksi saatavissa paitsi bokmålilla ja nynorskilla, myös englanniksi, pohjoissaameksi sekä kveeniksi (viimeksimainittu ikävä kyllä vain osittain; kielenvaihto sivun oikeassa yläkulmassa).

Suurta eroa näillä kielimuodoilla ei tietysti ole – periaatteessa kaikki ymmärtävät toisiaan. Pienen kurkistuksen kielimuotojen eroihin sain tänään, kun esimieheni puhui minulle rauhallista bokmålia: tällöin ‘minä’ = jeg. Kun paikalle tuli toinen norjalainen, ‘minä‘ olikin hieman murteellisempi eg (jolla tavalla yksikön 1. persoona nynorskissa kirjoitetaankin) – kun kieli nopeutui eikä minulle ei enää puhuttu, ‘minä’ olikin äkkiä ei. Kun viittasin tähän myöhemmin, sain kuulla että kyse on tyypillisestä pohjoisen Gudbrandsdalin  murteesta – viereisessä laaksossa ‘minä’ olisi je. Toden totta, englannin I ja ruotsin jag on sama sana. Niin, ruotsi – sen hallitsemisesta ei ole pelkästään hyötyä, vaaroja on kuten viron ja suomen välillä. Mutta niistä toiste. 

Kuvan puupää on ajalta, jolloin kielikysymys oli selkeä – koko sivistynyt skandinavia puhui kieltä, jota nykyisin tavataan kutsua muinaisnorjaksi (tai muinaisislanniksi). Pää on koristeena Osebergin viikinkihautauksesta löydetyissä seremoniavaunuissa – itse hautaus viikinkilaivoineen 800-luvun alkupuolelta, vaunut alunperin viitisenkymmentä vuotta aiemmalta ajalta. Kukoistava muinaisnorjalainen kirjallisuus hiipui 1300-luvulla, tuhoisan mustan surman ja tanskalaisvallan alkamisen seurauksena. Yli 400 vuoden ajan tanska oli Norjassa virallisena (hallinnon ja kirjallisuuden) kielenä, ja jokaisella laaksolla oli oma puhemurteensa. Ruotsalaisvallan alku (1814) tarkoitti pian alkua myös kiihkeälle keskustelulle oikeasta Norjan kielestä. Väliin varsin katkerallekin taistelulle ei näy loppua. Niin, muinaisnorjaksi ‘minä’ on ek.

Oslolainen lounas

Oslossa ei ravintoloilla ole lounaslistoja, kukaan ei ehdota lounastapaamisia, eikä kouluruokaa ole tarjolla lapsille. Tampereen yliopiston keskuskampuksella on kolme lounaspaikkaa vieri vieressä, ja naapurikortteleista löytyy muutamia lisää – mutta muutamankin kerran suuremmalla Oslon yliopiston pääkampuksella on vain yksi. Tosin siellä on myös useita kahviloita, leipomo, upea kirjakauppa, apteekki, marketti, suihkulähde, kivikautisia kalliomaalauksia ja metroasema. Ehkä tämän kestää.

Esimieheni anteeksipyytävästi totesi juuri eilen, ettei hän ole tottunut käymään lounaalla: hän on tällainen traditionaalinen norjalainen, jolla on melkein aina matpakke, siis pieni muovisalkku, jossa on voileipiä, joiden päällä yleisimmin on salaattia ja brunøstia – tämä aine on sitä samaa, kun mitä kolmisenkymmentä vuotta sitten sain joskus ruotsintuliaisina mesostin nimellä, tai juoksevammassa muodossa messmörinä. Se ei jättänyt hyviä muistoja; nyt maistaessani juusto oli toki parempaa kuin odotin, mutta silti luonnehtisin makua lähinnä yllättävän elegantisti suolalla maustetuksi väljähtyneeksi toffeeksi.

Koulujen alkamisaikaan – juuri nyt – kaupat mainostavat halpoja tarvikkeita ja vinkkivihkoja matpakke –leipien tekemistä varten. Kuten lähikauppani julistaa ulkomainoksessaan: vi elsker matpakka.  Hieno verbi, tuo. Aitonorjalaiseen tyyliin tästä perinteestä ollaan siis ylpeitä, ja internet vilisee matpakke-sivustoja. Vinkkejä saa esimerkiksi täältä.  Tämä riehakas video kiteyttää eväspakkaamisen kansalliset erityispiirteet, ja kovahermoisimille matpakkevise. Mainittu Ola Nordman ei muuten ole se kuuluisa norjalainen tv-kokki, vaan Matti Meikäläisen Norjan-serkku. 

Päivän kuva on kouluteemaan liittyen yksityiskohta Majorstuenin koulun seinästä. 

Virallisesti kyseessä on Majorstua (siis 'majurin tupa', määräinen muoto, feminiini), vaikka pitkän tanskalaiskauden aikana paikan nimeksi ehti vakiintua Majorstuen ('majurin tupa', määräinen muoto, maskuliini), kun tanskalaisilla ei feminiiniä kielessään ole. 

Niinpä paikallisesti kaupunginosa ja sen koulu on -stuen, mutta viranomaiskielessä -stua. Kielikiista on tämänkin nimen osalta elänyt jo pitkälti toista sataa vuotta, ja jatkuu yhä. Tästäkin väännöstä norjalaiset ovat ylpeitä, ja korostavat, että vain norjalaiset pystyvät saamaan kieliriidan aikaiseksi ilman, että asiaan tarvitsisi sekoittaa ketään vieraita kieliä puhuvia.

Tuossa koulun symbolissa voi erottaa myös Oslon keskiajalta periytyvän kaupunginsinetin (jossa ei ole Olavi Pyhää, yllättäen), mutta siitä kirjoitan toiste.

Oslo ja minä - strategiset mitat

Kotiin 1210 kilometriä ja kahdeksisen tuntia. 18 vuoden jälkeen asun taas omassa kämpässä. Työpaikkana 202 vuotta nuori Oslon yliopisto. 

Työnantaja on IFIKK, laitos johon on jätetty ne humanistiset aineet, jotka eivät muualle ole sopineet: filosofia, aatehistoria, klassiset kielet ja taidehistoria. Työtovereina on paitsi norjalaisia (osa syntyperäisiä), myös kreikkalainen, islantilainen, serbi, hollantilainen, romanialainen, ruotsalainen - ja suomalainenkin.

Oppiaineeni on aatehistoria, idéhistoria, oppiaine jolla on ollut Norjan kulttuurielämässä vakaa kansankynttiläasema, mutta joka nykymaailman mittareilla ei tuota tarpeeksi kansainvälisen tason (lue: ulkomaankielistä) tutkimusta. 90% työajastani pitäisi kohdistua lasten ja lapsuuden tutkimukseen Rooman valtakunnan ehtoopuolella, ensimmäisen vuosituhannen ensimmäisellä puoliskolla. Mitä kristinuskon nousu tarkoitti lasten elämässä? Tähän yritän pureutua egyptiläisen papyrusaineiston avulla osana laajempaa tutkimusprojektia.

Tavoitteeni on viikoittain julkaista täällä yksi valokuva, ja siihen liittyvä tai liittymätön huomio norjalaisesta elämänmenosta ja omasta tilastani sen keskellä. 

Alla oleva ensimmäinen kuva liittyy itsekeskeiseen aloitustekstiini: vasemmalla on talo jossa olen töissä, Georg Morgenstiernes hus, suoraan edessä taas Vestre Aker kirke (joka sijaitsee Nordre Akerin kaupunginosassa). Sana Aker luonnollisesti viittaa 'peltoon' - muistona siitä, että Oslon alueen ensimmäinen kirkko rakennettiin näinkin mielikuvituksellisesti nimetyn suurtilan maille 1000-luvulla. Georg Valentin von Munthe af Morgenstiern puolestaan oli norjalainen kielitieteilijä, joka vaihtoi kreikan ja latinan opinnot indologiaan 1920-luvulla, ja vietti seuraavat 50 vuotta pääasiassa tutkimusmatkoilla Afganistanissa, Iranissa ja Intiassa. 

Kuva toukokuun alusta, jolloin aloitin työt - kyllä täällä sen verran kosteaa on, että nyt elokuussa puut ovat vihreinä.